21.10.2005

Lectio praecursoria, A Kärki

Anita Kärki

Lectio praecursoria 24.1.2004
 

Kiinnostus median ja arjen väliseen suhteeseen on viime vuosina kasvanut. Sinänsä se ei ole mikään ihme, sillä ihmisten vapaa-aika on lisääntynyt (Niemi & Pääkkönen 2001, 33) ja samaan aikaan tarjolla on enemmän erilaisia medioita kuin koskaan. Perinteisille medioille, kuten sanomalehdille, mediankäyttäjän arkea koskevat kysymykset ovat suorastaan kohtalonkysymys: mikä on sanomalehden paikka tulevaisuudessa uusien medioiden määrän ja käytön lisääntyessä ja arjen muuttuessa esimerkiksi työelämän osalta. Mitkä vanhoista medioista jäävät tällaisessa tilanteessa eloon ja millä ehdoin?

Tämän kysymyksen pohtiminen edellyttää paitsi medioiden ja mediankäyttäjän arjen jäsentymisen tutkimista (kuten esim. etnografista tutkimusta), mutta myös menetelmiä, joilla voidaan tarkastella mediankäyttäjien kokemusten valottamista yhä tarkemmin ja syvemmin. Tällöin kysymykseen tulevat esimerkiksi menetelmät, joissa mediankäyttäjän oma kerronta ja hänen medioihin liittyvien kokemuksiensa ja muistojensa tulkinta ja arviointi pääsevät esille. Tällöin analyysi painottuu niin, että tarkastelun painopisteenä ei olekaan se, millaista mediankäyttäjän arki ulkoapäin katsottuna on, vaan se, miten henkilö näin jäsentynyttä arkeaan kuvaa ja mitä siitä kertoo.

Katson, että biografiset menetelmät antavat yhden – toistaiseksi yllättävän vähän käytetyn – tavan avata sanomalehden lukemisen ja lukijan arjen yhteen kietoutumista. Elämäkerta-aineisto sisältää yksilön omaa tulkintaa elämästään, sosiaalisista suhteistaan ja muista arkisista toimistaan, joihin on vaikea päästä käsiksi esimerkiksi kyselytutkimuksilla. Yhteiskuntatieteilijänä kantani on, että ihmisen oma jäsennys omasta elämästään on sosiaalitutkimuksellisesti merkittävää. Ei kai voida ajatella, että vain tutkijan ehdoilla jäsentyneet faktat kelpaavat sosiaalitutkimukselle.

Se seikka, että medioita koskevassa tutkimuksessa huomiota on yhä enemmän suunnattu arjen tutkimukseen – näinhän olen itsekin tehnyt – ja se kanta, että mielestäni mediankäyttäjän arjen tarkastelussa tulisi aikaisempaa enemmän hyödyntää elämäkertatutkimusta, asettaa minut tutkijana monen tieteenalan risteykseen. Tieteenalojen risteyksessä seison ensinnäkin siksi, että mediatutkimus on nykyään varsin monitieteistä: medioita ei enää tutkita vain tiedotusopin tai journalistiikan piirissä. En itsekään edusta journalistiikkaa tai tiedotusoppia, vaan yhteiskuntatieteitä ja lukeudun samalla medioista kiinnostuneiden monialaisten tutkijoiden joukkoon. Toinen seikka, joka asettaa minut monen tieteenalan risteykseen on tutkimukseni menetelmä eli biografinen metodi. Elämäkerrat kiinnostavat yhtä hyvin yhteiskuntatieteilijöitä, kielitieteilijöitä, kirjallisuudentutkijoita ja folkloristeja, mutta jokainen kysyy aineistoltaan eri kysymyksiä.

Tutkimuksessani olen lähtenyt siitä, että ihmisten oma kertomus on kytköksissä yhteiskunnalliseen kontekstiin; ihmisten omaan tulkintaan elämästään – vaikka tarkastelussa olisi vain osa sitä – kietoutuu aina ympäröivä yhteiskunta ja sen sosiaalinen elämä (Vilkko 1988, 8). Lukijan olosuhteet, kuten esimerkiksi se, millaista ja kenen (työssäkäyvän, koululaisen, eläkeläisen, työttömän) arkea kukin elää, ovat sisään kirjoitettuina aineiston kertomuksiin. Näiden rakenteellisten ”reunaehtojen” ei silti välttämättä tarvitse olla yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa keskiössä, vaan myös ihmisten oma jäsennys omasta elämästään voi olla yhtä merkittävää. Tällöin kiinnostus painottuu lukijoiden kertomuksiin ja kokemuksiin sinänsä, eikä esimerkiksi siihen, miten hyvin tai huonosti lukemisen esteet ja edellytykset mahdollistuvat tai eivät mahdollistu lukijoiden elämässä yhteiskunnallisessa tilanteessa. Näistä elämänmakuisista kertomuksista eli lukijan oman elämän jäsennyksestä tutkija ei kuitenkaan tarkastele arjen valintoja vain osana henkilön yksityistä elämää, vaan henkilökohtaiset valinnat ja kokemukset asettuvat samalla osaksi myös julkista ja yhteiskunnallista sfääriä.

Tällaisia kertomuksia – siis sanomalehtielämäkertoja – olen tutkimuksessani lukenut kuvauksina lukijan ja suomalaisen sanomalehden lukemisen kulttuurin kohtaamisesta. Kuten tiedämme, Suomessa on vahva sanomalehden lukemisen perinne: meillä luetaan lehtiä kolmanneksi eniten maailmassa asukaslukuun suhteutettuna. Lukijan ja lukemisen kulttuurin kohtaamisen olen käsittänyt kulttuuripoliittiseksi kysymykseksi. Näin siksi, koska tulkitsen, että eletyn elämän päivittäiset käytännöt ovat osa kulttuurisia toimintoja – ja onhan kyse yhteiskunnallisesti merkittävästä kulttuurituotteesta eli sanomalehdestä. Tästä näkökulmasta olen tarkastellut lukijaa toimijana, subjektina, en siis erilaisten kulttuuritoiminnan tai –pyrkimysten kohteena. Työssäni olen kysynyt, miten sanomalehden – joka on siis kulttuurituote – säännöllinen lukijuus rakentuu ja tätä lukijuutta olen tarkastellut lukijan näkökulmasta.

Sanomalehden säännölliseksi lukijaksi tulemista olen lähestynyt kolmesta suunnasta: olen tarkastellut ensinnäkin lehden lukemista arkisina käytäntöinä, toisekseen olen tarkastellut lehden sisältöä paikallisuuden näkökulmasta ja kolmanneksi lukijan sanomalehtiä kohtaan kokemaa luottamusta.

Tutkimusta tehdessäni yllättävää oli havaita, että sanomalehteä ei luetakaan ”yksin”, vaikka usein se tehdäänkin fyysisesti yksin ja omaan rauhaan vetäytyen. Lukutilanteeseen olennaisesti vaikuttavat myös toiset ihmiset: he saattavat olla konkreettisesti läsnä lukutilanteessa ja osallistuakin siihen tai he voivat olla ”läsnä” ei-toivottuina. Nämä toiset eli lukemiseen vaikuttavat muut ihmiset ovat tavallisesti perheenjäseniä. Tutkimuksessani havaitsin, että perheenjäsenillä, etenkin vanhemmilla, on suuri merkitys lasten sanomalehden lukuinnostuksen herättäjänä. Lehteä lukevien vanhempien esimerkki herättää lasten kiinnostuksen lukea lehteä itsekin.

Mitä perheen painokas merkitys ja vanhempien esimerkki sanomalehden lukijaksi tulemisessa sitten merkitsee sanomalehtien kannalta? Ainakin sitä, että sanomalehden pitää pystyä palvelemaan kaikenikäisiä, siis myös vanhempia eikä vain heidän nuorisoikäisiä lapsiaan. Juttujen pelkkä nuorekas kuorrutus ei sittenkään riitä, kun pyritään hankkimaan uusia, nuoria lukijoita.

Paradoksaalisesti voi sanoa, että tavoitelleessaan nuoria lukijoita, lehtien on yhä tiukemmin pidettävä kiinni keski-ikäisistä eli juuri näiden lehden tavoittelemien lasten ja nuorten vanhemmista. Sanomalehteä ei lueta sosiaalisessa tyhjiössä, vaan sanomalehden lukijaksi opitaan jo nuorena ja että tähän lukijaksi kasvamiseen vaikuttaa joukko muita läheisiä lukijoita, joita lehden ei ole varaa hylätä tai unohtaa. Näin ollen sanomalehtien kannattaa uusien lukijasukupolvien tavoittelussa suunnata katseensa samanaikaisesti myös vanhempiin lukijoihin ja lukijoina. Omien vanhempien esimerkki lehden lukemaan innostamisessa on vahvinta lehteen sitouttamista, mitä lehdentekijät edes uskaltavat toivoa.

Lehden säännölliseksi lukijaksi tulemiseen vaikuttavat myös sanomalehden lukemiseen liittyvät tavat ja tottumukset. Sanomalehden lukeminen rytmittyy osaksi päivän puuhia ja toimia ja siksi lehden lukemisen rutiinit ovat lukijalle tärkeitä arjen jäsentäjiä. Lehteen tottuneen päivä ei tunnu käynnistyvän kunnolla ilman joka-aamuista lehteä.

Vaikka lehdet sisältävätkin usein huonoja ja turvattomuutta herättäviä uutisia, voi lehden lukeminen ja siihen liittyvät rutiinit, tavat ja tottumukset jäsentää ja koota lukijan arkea, jolloin lukemisella on oma turvallisuutta tuottava tehtävänsä. Arjen jäsentäminen ja kokoaminen on tullut yhä merkityksellisemmäksi, koska jälkitraditionaalinen maailma on täynnä muun muassa medioiden kautta tulvivia ärsykkeitä. Näin ollen se ”turvattomuus”, jota rutiinit pyrkivät vähentämään, on nähtävissä eräänlaisena valintojen kaaoksena. Anthony Giddensin (1995, 142) mukaan rutiineilla ”on perustava merkityksensä ontologiselle turvallisuudelle, koska ne tarjoavat strukturoivan välineen, jossa elämän jatkuvuus toimintakehyksestä toiseen voi toteutua”. Turvallisuuden tunne syntyy tällöin jatkuvuuden tuottamasta varmuudesta (vrt. Giddens 1990, 92): rutiinit antavat henkilölle takeet siitä, että pitäytymällä rutiineihin hänellä on mahdollisuus olla ”valitsematta” aina uudelleen. Lehden lukemiseen liittyvät rutiinit näin pitävät päivittäin kohdattavaa ärsyketulvaa koossa: tutuista lehdistä luetaan uutisia ja muita juttuja tiettynä aikana, tietyllä tavalla, tietyistä asioista, tietyssä järjestyksessä.

Pitääkseen kiinni lukijoista sanomalehti ei voi vaikuttaa esimerkiksi työaikoihin ja muihin olosuhteisiin, joissa lukijoiden lukemisen käytännöt elävät. Mutta yhden asian lehti voi tehdä. Nimittäin lehti voi jakelusysteemillään turvata sen, että lehti on luettavissa oikeaan aikaan aamulla, jolloin lukemisen rutiinit eivät ainakaan lehden ilmestymättömyyden vuoksi rikkoudu.

Sanomalehden säännölliseksi lukijaksi tulemiseen vaikuttaa myös lukijan – joko vahvempi tai löyhempi – sitoutuminen paikkakuntaansa. Sanomalehtien ei-tilaajia tutkinut Erkki Hujanen (2001, 44) havaitsi, että ei-tilaajat olivat usein henkilöitä, jotka muuttavat usein. Hujanen arvelee, että liikkuva väestö ei välttämättä tunne paikallisuutta edustavaa valtamediaa omakseen ja siksi helposti jättää tilaamatta alueensa sanomalehden. Tuloksen voi nähdä toimivan myös käänteisesti: omassa tutkimuksessani sitoutuneisuus paikkakuntaan tuki lehden säännöllistä lukemista. Sitoutuneisuuden ei välttämättä tarvitse olla niinkään vahvaa kuin se pienten paikallislehtien etätilaajilla näyttää olevan. Sen sijaan sitoutuneisuus vaikuttaa olevan melko näkymätöntäkin: tavalliset lukijat pitävät hiljaa arjen puuhiensa keskellä silmällä, mitä heidän elinympäristössään tapahtuu. Tämä hiljainen seurailu tapahtuu ennen kaikkea lehden välityksellä. He eivät ole lukijoita, jotka ottaisivat kantaa asioihin äänekkäästi, mutta ei heitä voi nimittää välinpitämättömiksikään. Sen sijaan he ovat ns. taviksia, tavallisia lukijoita, jotka tuntevat jonkinlaista yhteenkuuluvuutta ja hiljaista kiinnostusta elinympäristöään kohtaan.

Tutkimusten mukaan monet lukijat haluavat lukea sanomalehdestään tietyn, itselle tärkeän paikkakunnan asioista. Lukija tulee tällöin väistämättä määrittäneeksi itseään suhteessa kyseiseen paikkakuntaan. Tällainen itsensä paikantaminen tuottaa lukijalle yhteenkuuluvuuden tunteita, mikä ei välttämättä tarkoita mitään voimakkaita kotiseututunteita, vaan tunne voi olla kevyempää yhteisöllisyyttä, jossa voi kokea kuuluvansa johonkin asuin- ja elinympäristöön. Nykyisten fuusioitumisten ja eri lehtien yhteistoiminnan lisääntyessä sanomalehtien ei näin ollen kokonaan kannattaisi hylätä ja unohtaa paikkakuntatietoisuuttaan. Lukijoille näyttää olevan merkityksellistä se, mistä paikkakunnasta jutussa on kyse, vaikka aihe olisikin yleinen.

Tällainen lukijalle merkityksellinen paikallisuus luo samalla tavoin ontologista turvallisuutta kuin lehden lukemisen arkiset ja jokapäiväiset rutiinit. Molemmissa tapauksissa lukija nojautuu tuttuun ja totuttuun, jolloin jatkuvuus ja siitä syntyvä varmuus luovat hänen arkeensa ontologisen turvallisuuden tunteita.

Tutkimukseni mukaan sanomalehden säännölliseksi lukijaksi tuottumiseen vaikuttavat vahvasti ns. tulkinnalliset yhteisöt. Tutkimuksessani tällaisia tulkinnallisia yhteisöjä olivat lapsuudenkodin perhe kuin myös lukijan syntymäpaikkakunta, jonka paikallislehteä lukija tilaa uudelle asuinpaikkakunnalleen. Voi sanoa, että sanomalehden säännölliseksi lukijaksi tulemiseen tarvitaan myös muita, läheisiä lukijoita: sanomalehden lukija ei ole muista lukijoista riippumaton, autonominen lukija, vaikka yksin tapahtuva lehden lukeminen usein siltä näyttääkin. Tutkimukselta tällainen näkökulma edellyttää uudenlaisia menetelmällisiä tarkastelutapoja lukijuuden hahmottamiseen. Yhden tällaisen menetelmällisen sisäänmenokohdan lukijuuden tutkimiseen avaa elämäkertametodi sisältäessään yksilön omaa tulkintaa elämästään, sosiaalisista suhteistaan ja arkisista toimistaan.

 

Kirjallisuus:

- Giddens Anthony (1990) The consequences of modernity. Polity Press: Cambridge.

- Giddens Anthony (1995) Elämää jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa. Teoksessa Ulrich Beck, Anthony Giddens & Scott Lash Nykyajan jäljillä – refleksiivinen modernisaatio s. 83-152. Vastapaino: Tampere.

- Hujanen Erkki (2000) Lukijakunnan rajamailla. Maakuntalehden ei-tilaajan mediakäyttäytyminen ja suhde sanomalehtijournalismiin. Journalistiikan julkaisematon lisensiaatintyö, Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos, huhtikuu 2000.

- Niemi Iiris & Pääkkönen Hannu (2001) Ajankäytön muutokset 1990-luvulla. Kulttuuri ja viestintä 2001:6. Tilastokeskus: Helsinki.

- Vilkko Anni (1988) Tarina tarinasta. Erään naisomaelämäkerta-aineiston tarkastelua. Helsingin yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos. Tutkimuksia n:o 1/1988. Helsingin yliopisto: Helsinki.



Voit lähettää palautetta kirjoittajalle osoitteella: akarki@cc.jyu.fi