21.10.2005

Lectio praecursoria, Raija-Leena

Raija-Leena Loisa

Lectio preacursoria 30.5.2003

 

Eräs tunnettu suomalainen kuvataiteilija haastoi meidät boikotoimaan amerikkalaisia kulttuuriteollisuuden tuotteita Irakin sodan syttyessä. Ajatuksena oli, että tämän teon tuloksena ostovoimaa ohjautuisi vastavuoroisesti enemmän suomalaisten taiteilijoiden töihin. Kirjoitus sisälsi, mahdollisesti tahallisesti, kaksi yksinkertaistusta: että niin sanottu amerikkalainen kulttuuri on jotakuinkin samaa kuin kulttuuriteollisuus ja että kulttuuriteollisuus on yhtäkuin Hollywood-elokuvat, suuren luokan musiikkibisnes tai mediaimperiumit. Tunnettu suomalainen kirjailija reagoi muutaman päivän kuluttua. Hän luetteli joukon amerikkalaisia ilmiöitä, jotka eivät kovin hyvin istu tuollaiseen stereotyyppiseen ajatukseen kulttuuriteollisuudesta. Kirjoituksesta välittyi myös henki, että suomalaiset, älymystö mukaan lukien, valitsevat mieluummin tämän Amerikan kuin Härmän tai Iisalmen, niin karulta kuin se kuulostaakin.
 

Käsillä olevassa tutkimuksessa väitetään, että kulttuuriteollisuudella voidaan ymmärtää paljon muutakin kuin nuo stereotyyppiset visiot antaisivat olettaa. Kaikkein kuvailevimmillaan englanninkielen sana industry viittaa kaikkiin mahdollisiin aktiviteetteihin jollakin tietyllä alalla. Esimerkiksi musiikkiteollisuus voi viitata luovaan säveltaiteeseen, musiikin esitystoimintaan pienistä ensembleista lähtien, ohjelmatoimistoihin, kevyen musiikin osa-alueisiin, julkisesti rahoitettuihin orkestereihin ja koulutukseen, äänilevyteollisuuteen, vähittäiskauppaan. Englannin sanalla industry ei ole ehkä aivan niin ongelmallista sivuvivahdetta kuin suomen kielen teollisuus-sanalla. Parempi käännös voisi olla sana toimiala. Esimerkiksi australialainen taloustieteilijä David Throsby korostaa yllä mainittua tapaa ymmärtää asia. Jos asian suhteen on Suomessa jokin ongelma, niin se voisi pyyhkiytyä pois vain korjaamalla käännösvirhe. Ratkaisu ei ole kuitenkaan näin vaivaton. Jotkut pitävät tärkeänä alan määrittelyn kriteerinä sitä, että industry on yksityisen sektorin liiketoimintaa. Toiset korostavat uusinnettavuutta kriteerinä. Joillekin tärkeä kriteeri on liiketoiminnan volyymin suuruus, joiden jälkeen ehkä saadaankin tulokseksi yllä kuvattu konnotaatio.

Oma kysymyksensä on myös syövätkö ylikansalliset eli käytännössä lähinnä amerikkalaiset tuotteet elintilaa suomalaisilta tekijöiltä. Mitä elokuvateattereissa ympäri Suomea näytettäsiin, ellei amerikkalaisia elokuvateollisuuden tuotteita? Tai jos ajatellaan, että vaihtoehtoja on kyllä runsaasti niin täytyy kysyä, pysyisivätkö ne hengissä näiden vaihtoehtojen kanssa. Vaikka tunnustetaan se, että elokuvan tai taideteoksen kaupallinen menestys on kaiken kaikkiaan epävarmaa, niin jostain syystä kuitenkin yhdysvaltalaiset tekijät tuntuvat keskimäärin omistavan salaisen reseptin sen suhteen mikä vetää yleisöä. Lisäksi, teatterit maksavat liiketoiminnastaan veroja, joista jokunen ropo ohjautuu myös suomalaisille taiteilijoille. Teatterit ovat maksaneet säätiömaksuja, joita on ohjattu suomalaisen elokuvan tuotantotukeen. Nyt erilaisin järjestelyin amerikkalaisten elokuvien imussa myös suomalaisille tekijöille taataan esitystilaa samoissa teattereissa.

Monien mielestä varmaankin suomalaisessa elokuvakentässä tällä hetkellä on puhuttava hyvin vaatimattomasti tekijyydestä. Kun elokuva Suomessakin onnistui saamaan itselleen taiteen statusta kääntyi tuuli ja alkoi puhallella niin sanotuista kohdeyleisöistä päin. Kysymisen arvoista on, onko tekijyyttä vahvassa mielessä olemassakaan tai taiteen autonomiaa, jota edelleen kovasti kuulutetaan. Tutkimustyöni aikana olen tullut tulokseen, että Immanuel Kantin kuvaama intressittömyys sovellettuna taiteen maailmaan on äärimmäisen hankala ja mahdollisesti viime kädessä tavoittamaton. Taloudellisten seurausvaikutusten lisäksi taiteelle voidaan antaa lukuisia muita ”tehtäviä” tai ”arvoja”, jotka ehkä kalskahtavat humanistisilta. Ajatus taiteen tehtävästä ylipäätään - oli se sitten mitä tahansa - loogisesti ajatellen mitätöi idean taiteen vapaudesta.

Täydellinen intressittömyys on ehkä mahdotonta taiteen lisäksi millä tahansa elämän alueella. On houkuttelevaa - ja samalla äärimmäisen epäilyttävää - selittää tätä ihmisluonnolla. Ihmisellä tuntuu olevan taipumus etsiä kaikesta, absurdistakin, mielekkyyttä ja merkitystä. Asian mielekkyyden arviointi perustelee sen olemassaolon. Kulttuuripolitiikka on valtionhallinnon sektoripolitiikkaa, joka luo infrastruktuuria taiteen harjoittamiselle. Samalla se joutuu perustelemaan oman toimintansa poliittis-hallinnollisessa kokonaisuudessa. Nimenomaan näin päädytään antamaan taiteelle ja kulttuurille jokin rooli ja arvo kansalaisten elämässä. Se ei voi olla vain itseään varten. Hyvinvointivaltiollisessa kulttuuripolitiikan mallissa taiteen tukemista valtion rahoilla on perusteltu sillä, että se nimenomaan takaa ainakin jossain määrin taiteen itseisarvoisuuden eli olemassaolon itseään varten. 1990-luvun jälkeen tämän itseisarvoisuuden kiistäminen ei ole enää mikään uutinen. Kuitenkin tässä esitetyt ajatukset nostavat esiin kysymyksen: onko hyvinvointivaltiollisen kulttuuripolitiikan itseisarvotakuun takana hyvinkin itsekkäitä intressejä. Taiteen itseisarvon puolustus ja resurssien saamisen perustelu sillä voi kätkeä hyvinkin raadollisen motiivin. Tutkimuksessani en ota kantaa tähän suoraan tai mitenkään tapauskohtaisesti mutta se voi nostaa vain esiin tällaisen mahdollisen kysymyksen. Erityisesti kulttuuriteollisuuden puolustajat muun muassa englanninkielisissä maissa ovat viitanneet mahdollisuuteen, että taiteen autonomian ja erinomaisuuden puolustus on lähinnä asiaan vihkiytyneiden intressi, joka vain tuntuu menevän yksiin arvostetun sosio-ekonomisen aseman kanssa.

Vaikka taide sitten olisikin vain itseään varten, niin tuonkin argumentin takana on jokin selitys ja merkitys, miksi niin on. Vaikka taide olisikin vain itseään varten niin useimmiten se on sitä jostain syystä. Paradoksaalisesti tällaisella olemassaolollaan se on statement mitä vahvimmassa merkityksessä. Tällaisen päätelmän voi tehdä myös Theodor Adornon ajattelusta. Täysin hyödytön, merkityksetön ja absurdi taideteos on kriittinen kannanotto maailmassa, jossa kaikkea mitataan sen kautta mitä hyötyä siitä voi olla.

Kulttuuripolitiikan taiteelle antamien perusteluiden repertuaari tuli selvästi ilmi syksyllä 2002 valtion taide- ja taiteilijapoliittisen ohjelman eduskuntakäsittelyssä. Kansanedustajat marssittivat näyttämölle perusteluiden kavalkaadin. Ylättävää kyllä, taloudellinen perustelu ei ollut ollenkaan hallitsevin kansanedustajien puheissa. Tämä ilmaisee sen, että myös taide ja kulttuuri ovat merkitysvaranto, josta kukin puhuja korostaa apektia, joka on hänelle itselleen tärkein. Tälle tärkeydelle ja kyseisen aspektin vakuuttavuudelle löytyy todisteita tai – perusteluita - vähintäänkin puhujan omasta mielestä. Tämän jälkeen on suhteellisen hyödytöntä kiistellä siitä mikä näistä aspekteista on toistaan pätevämpi kuvaus.

Sama pätee käsillä olevan tutkimuksen teemaan – kulttuuriteollisuuteen. Se on myös ilmiö, josta eri puhujat 1900-luvun aikana ovat tehneet oman tulkintansa. Kulttuuriteollisuuden ilmiö on ikään kuin varanto erilaisia merkitysmahdollisuuksia. Kun keskustelija käyttää termiä kriittisessä mielessä, hän osoittaa sen negatiivisiin puoliin. Ilmiössä on sellaisia piirteitä, että ne ikään kuin tarjoutuvat kriittisen katseen ja arvioinnin kohteeksi. Käyttäessään kulttuuriteollisuuden käsitettä kriittisessä mielessä puhuja osoittaa, että ilmiö ei ole ongelmaton.

Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria on erityisesti painottanut tätä kulttuuriteollisuuden ongelmallista puolta. Frankfurtin koulukunnan ajattelu on ollut Suomessakin laajalti tunnettu suuntaus jo reilusti yli kahdenkymmen vuoden ajan. Erityisesti humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen edustajat ovat pitäneet esillä tätä ajatussuuntaa. Kun kulttuuriteollisuudesta tuli 1990-luvulla keskeinen teema kulttuuripolitiikassa myös Suomessa, se on herättänyt kiinnostusta erityisesti näiden alojen edustajien parissa. Frankfurtin koulukunnan käsitys kulttuuriteollisuudesta on usein refleksinomainen tapa ymmärtää ilmiö. Kun kuulee sanan kulttuuriteollisuus se herättää hataria muistijälkiä opiskeluajoilta: mitä Adorno siitä lausuikaan aikanaan. Henkilöt, jotka ovat asiaa aktiivisemmin harrastaneet uransa aikana näkevät ehkä edessään vision tahallisesti perikatoon vajotettavasta maailmasta. Kriittisen teorian kulttuuriteollisuuskritiikin voima ei ole se, että se herättää refleksin pohtia miten Adorno käsitteen määrittelikään. Ennemminkin sen voima on siinä, että se tavoittaa yhden osa-alueen kannalta laajemman ilmiön. Pelkistetysti ilmaisten - kriittisen teorian ajattelun moodi tuottaa seuraavanlaisen refleksin. Kun kuulee tai näkee kauniita sanoja, hälytyskellot kilahtavat ja henkilö ryhtyy pohtimaan: mikähän sudenkuoppa tässäkin piilee. Voisi sanoa, että edistysretoriikka elää ja voi tänään ehkä vieläkin paremmin kuin aikana, jolloin Max Horkheimer ja Theodor Adorno kirjoittivat teesejään. Oma interventioni tähän keskusteluun on seuraava. Tulkitsen heidän teesiensä sisältävän mahdollisuuden, että maailma on kaiken kaikkiaan epävarma ajattelun ja toiminnan lopputulosten suhteen.

Tutkimusaineistoni koostuu lähinnä kirjallisuudesta. Perustelen valintaani sillä, että halusin selvittää juuri asiaa koskevan kirjallisuuden kautta käsitteen yleistä merkitystä ja käyttöä. Haastatteluaineisto, survey, elämäkerta-aineisto, etnografinen tai antropologinen työ tai teosanalyysit toisivat lisää terveellistä konkretiaa, käytännöllisyyttä tai havainnollistamista, mutta eivät mitään sen todempaa kuin kirjallisuusaineistokaan. Informanttien välittämä tieto tutkijalle on jo sinänsä heidän representaationsa maailmasta ei välttämättä sen autenttisempaa todellisuutta kuin filosofinen reflektio tai virkamiehen selvitys. Lisäksi tutkija juoksuttaa konkreettisenkin materiaalin oman tulkintansa kautta, jolloin lopputuloksena on joka tapauksessa välittynyttä tietoa ja edelleen representaatiota. Moneen kertaan ennenkin luettu ja tulkittu kirjallisuus asettaa tutkijalle haasteen saada siitä irti jotain joka erottuu muista tulkinnoista. Katsoisin, että oman tutkimukseni tapauksessa kirjallisuusaineiston valintakriteeri ja sen tuloksena syntynyt kokoelma on myös erottuva teko.

Niin sanotun lingvistisen käänteen myötä väitetty seikka, että emme voi tavoittaa kielen, representaation, artikulaation – tai retoriikan – ”tuolla puolen” olevaa tosi totaliteettia ja maailmaa pätee kaikkiin tutkimusaineistoihin. Emme voi tietää edes totaliteetin mahdollisesta olemassaolosta koska emme voi viime kädessä päästä siihen kiinni. Tästä näkökulmasta emme myöskään viime kädessä voi arvioida mikä kuvaus maailmasta olisi toistaan pätevämpi. Itse olen tyytynyt tehtävään, jossa esitän eri puhujien yritykset erottautua toisistaan.

1960-luvun poliittiset liikkeet ja vastakulttuurit, taiteen ja kulttuurin ympärillä pyöritettävän liiketalouden rakenteiden fragmentaarisuus ja skaalaerot, elämäntapaerot ja niihin kytkeytyvä tuotanto ja kulutus ovat niitä seikkoja, jotka murentavat pohjaa Frankfurtin koulun kriittiseltä näkmykseltä ja teesiltä, jonka mukaan kulttuuriteollisuuden toimintatapa tuottaa lähes poikkeuksetta massakulttuuria ja näennäistä yksilöllisyyttä. Kuitenkin nykykulttuurissa on myös tendenssejä, joihin nähden Frankfurtin koulun varoitukset ovat edelleen aiheellisia. Näistä vähin ei ole taiteen ja kulttuurin välineluonteen ylikorostaminen.

Tutkimuksessa esitetään, että kriittinen, dialektinen, emansipatorinen, kyyninen, deskriptiivinen, normatiivinen, legitimatorinen ja instrumentaalinen ovat nimiä niille keskeisimmille merkityksille, joita 1900-luvulla on annettu kulttuuriteollisuuden käsitteelle. Ne ovat merkitysten historiallisia kerrostumia, mutta samalla edelleen voimassa ja käytössä olevia. Poliittiset liikkeet, tuotannonalojen rakenteet ja elämäntapaerot ovat myöhempien kirjoittajien keinoja erottautua tässä asiassa Frankfurtin koulukunnan kriittisestä näkemyksestä. Ne ovat tilanteiden retorisia uudelleenkuvauksia. Ne selittävät sitä, miksi käsitettä on jossain määrin helpompi käyttää neutraalisti ja myönteisesti nyt kuin aikaisemmin. Samalla ne kaikki ovat väitteitä nykykeskustelussa, jossa voidaan periaatteessa kiistää toisen osapuolen näkemys asiasta. Ne ovat ikään kuin eri näkökulmia samaan asiaan.

Tutkimus kuvaa merkitysten kerrostumista kronologisesti, mutta esitän myös, että merkityksiä kuvaava taulukko on ikään kuin poikkileikkaus nykykeskustelusta. Kriittisen, dialektisen, emansipatorisen ja muiden merkitysten yhteydessä nimettävät kirjoittajat voidaan periaatteessa jättää myös huomiotta, jolloin voidaan saada yleisempi malli. Kukin voi sisällyttää niiden yhteyteen muita mahdollisia kirjoittajia ja muita mahdollisia uudelleenkuvauksia. Ehdotetun moniperspektiivisen analyysitavan tehtävänä olisi välttää vain yhden otteen tuottama sokeus ilmiön muiden piirteiden suhteen. Kärjistetysti sanoen, mikäli populaarikulttuurin tutkijat ylistävät tutkimiaan ilmiöitä esimerkiksi vastakulttuureina, niin kriittinen teoria tarjoaa mahdollisuuden nähdä ilmiön luonteen tietoisesti tuotettuna ja laskelmoituna. Muut eurooppalaiset ja anglosaksiset otteet tarjoavat mahdollisuuden analysoida sitä osana tietyn alan kenttää ja tämän kentän rakenteita. Nämä rakenteet vaikuttavat sen elinvoimaisuuteen ja kykyyn selvitä eteenpäin. Kulttuuriteollisuuspolitiikan rooli tässä yhteydessä on tarjota suotuisa infrastruktuuri ja yrittää luovia tehtävässään erilaisia ilmaisumahdollisuuksia kunnioittaen. 

Voit antaa palautetta kirjoittajalle osoitteella: rmluoma@cc.jyu.fi