21.10.2005

Lectio praecursoria, Jarmo

Jarmo Mäkinen

Säätiöille ovat yhteydet muihin yleishyödyllisiin organisaatioihin ja koko toimialueensa yhteisöön elintärkeitä. Niiden puuttuminen on nimittäin erään yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan yleishyödyllisten organisaatioiden tavanomaisin kuolinsyy. Tutkittujen organisaatioiden edustajat tosin nimeävät syyksi mieluummin organisaatioidensa pienen koon ja nuoren iän. Tutkijoiden analyysin perusteella tämän selitysmallin takana on kuitenkin irtautuminen paikallisesta yhteisöstä - verkostojen kuihtuminen.

 

Tarkastettavana olevan väitöskirjani Säätiö ja maakunta huomio kohdistuu juuri tähän yleishyödyllisen organisaation ja sen toimialueella vaikuttavien toimijoiden väliseen suhteeseen. Kysyn millaisissa suhteissa Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastot ovat toimialueisiinsa - maakuntiin ja siellä toimiviin tahoihin. Millaiset verkostot, rakenteet ja mekanismit luovat edellytykset tällaiselle ei-valtiolliselle toimijalle tukea kulttuuria Suomessa.

 

Tutkimukseni nojaa alueita ja erityisesti maakuntia koskevaan pääasiassa suomalaiseen tutkimuskirjallisuuteen sekä lähinnä yhdysvaltalaiseen säätiöitä ja ei-voittoa tavoittelevaa toimintaa koskevaan tutkimukseen.

 

Aineiston käsittelyssä ja tulkinnassa avainkäsitteitäni ovat verkosto ja kenttä. Verkoston suhteen olen liittynyt lähinnä yhdysvaltalaiseen verkostoanalyysia koskevaan keskusteluun, jonka olen kytkenyt Pierre Bourdieun ajatuksiin sosiaalisessa tilassa vaikuttavista kentistä. Eroista huolimatta molemmat käsitteet avaavat relationaalisen näkökulman yhteiskuntaan. Toisin sanoen ne jäsentävät yhteiskunnan suhteista koostuvaksi. Verkostossa ja kentällä toimijoiden luonne riippuu niiden suhteesta muihin toimijoihin.

 

Olenkin analysoinut maakuntarahastoja hallinnoivien hoitokuntajäsenten tärkeinä pitämiä tahoja sekä heidän luottamustoimiaan ja taustaorganisaatioitaan. Olen myös kartoittanut maakuntarahastoille lahjoittavia tahoja. Lisäksi olen tarkastellut maakuntarahastojen suhdetta keskusrahastoon. Nämä suhteet muodostavat koordinaatiston, joka paikantaa maakuntarahastot sosiaalisessa tilassa.

 

Tutkimuksenteon kuluessa olen tullut kuitenkin siihen käsitykseen, ettei sosiaalista tilaa voida tavoittaa valokuvamaisen tarkasti, jonkinlaisena sosiaalista topografiaa kuvaavana maastokarttana. Tällaisen suhderakenteen selvittäminen on pikemminkin hyvä johtolanka, joka auttaa kohteena olevan toimijan tai toiminnan luonteen ymmärtämistä. Pelkkä toiminnan muodon selvittäminen ei riitä kuitenkaan paljastamaan toiminnan sisältöjä. Tämän ymmärtämiseksi olen pitänyt tarpeellisena tarkastella jossain määrin suhderakenteiden lisäksi myös tutkimuskohteeseeni liittyviä diskursiivisia ja historiallisia rakenteita. Pidän maakuntaa, rahastojen toimialuetta on juuri tällaisten eritasoisten rakenteiden kimppuna.  

 

Historiallisesti maakuntarahastojen perustaminen liittyy yhden rajattavissa olevan sosiaalisen tilan – maakunnan – tuottamiseen ja sitä koskevan käsityksen muuttumiseen noin 1950-luvulta lähtien. Maakuntarahastojen syntyprosessiin osallistuneet tahot olivat Suomen Kulttuurirahaston ohella maakuntaliitot sekä välillisemmin suomalaisuuden liitto ja valtakunnansuunnittelutoimisto. Olen tulkinnut näiden tahojen yhteisten pyrkimysten lähteneen nimenomaan halusta saattaa uudentyyppinen, funktionaalinen alue-/maakunta-ajattelu valtion aluehallintoon liittyvien ratkaisujen lähtökohdaksi. Maakuntarahastojen toimialueiden valinnassa toinen vaihtoehto oli laajempiin historiallisiin eli ns. heimomaakuntiin pohjautuva ratkaisu.

 

Maakuntarahastojen perustaminen kytkettiin kuitenkin modernimpaan funktionaaliseen maakuntakäsitykseen. Tuolloinen yliasiamies Erkki Salonen oli omaksunut talousalue ajattelun työskennellessään valtakunnansuunnittelutoimistossa, ja tuossa samaisessa suunnittelutoimistossa hän oli luonut myös henkilökohtaiset suhteet lähes jokaisen maakuntaliiton toiminnanjohtajan kanssa. Ja maakuntaliitothan oli perustettu 1900-luvun alkupuoliskolta lähtien nimenomaan pienempien talousalueyksiköiden perustalle.

Salosesta poiketen Suomen Kulttuurirahaston entinen yliasiamies ja tuolloinen hallituksen puheenjohtaja Lauri Puntila kannatti puolestaan historiallisiin maakuntiin perustuvaa toimialueratkaisua. Seurasi kamppailu, jossa Puntilan ajamien historiallisten maakuntien väitettiin elävän enää historianopettajien pölyttyneissä aivoissa. Nähdäkseni talousalueisiin pohjautuvan maakuntarahastojärjestelmän toteutumista edistivät eri organisaatioiden yhteiset päämäärät, erityisesti maakuntaitsehallinnon kannattaminen sekä maakuntaliittojen toiminnan perustana olleen uuden maakuntakäsityksen tukeminen.

 

Tieteen ja taiteen apurahojen jako oli varojen puutteesta johtuen vielä melko vähäistä nuorissa maakuntarahastoissa. Paremmin tuolloisia maakuntarahastoja voisi luonnehtia foorumeiksi, jotka kokosivat maakuntaitsehallinnosta ja muuten alueellisista asioista kiinnostuneita vaikutusvaltaisia tahoja yhteen. Maakuntarahastojen asiamiehet olivat usein maakuntaliittojen johtavia toimihenkilöitä, puheenjohtajina oli maaherroja, jäseninä ministereitä ja kansanedustajia.

 

Noin 1960-luvun loppupuolelta lähtien alkoi yhteiskuntaa ohjata uuden tyyppinen valtion roolia korostava ohjausideologia. Valtiollistaminen marginalisoi muita kuin julkisia toimijoita. Keskusrahaston ja maakuntarahastojenkin kulttuuripoliittinen aktiviteetti laski vähitellen 1970-luvun alun jälkeen. Valtio otti suuremman roolin kulttuuripolitiikassa hyvinvointi-ideologian kytkeytyessä myös kulttuuriin. Vuosikymmenen alussa järjestettiin maakunnissa vielä muutamia kulttuuripoliittisia neuvottelupäiviä, mutta ennen sen puoltaväliä ne väistyivät rahaston toimintamuotona lopullisesti.

 

Suomen Kulttuurirahasto pyrki löytämään uuden apurahapolitiikkansa sisällön valtion tukitoiminnan jättämistä aukoista. Ajan henkeä kuvaavia – ja tämän päivän perspektiivistä varsin nurinkuriselta tuntuvia - käsityksiä löytää säätiölaitosta koskevasta mietinnöstä vuodelta 1975. Siinä kun mietittiin voivatko yksityiset, ei-parlamentaarisesti johdetut säätiöt toimia niillä alueilla joilla valtiolla itsellään on toimintoja ja onko koko säätiölaitos ylipäätään tarpeellinen. Mietintö kyllä päätyi kannattamaan säätiölaitoksen tarpeellisuutta mutta eriäviäkin mielipiteitä esitettiin.

 

Joka tapauksessa maakuntarahastot olivat jonkinlaisessa marginaaliasemassa 1970-1980 –luvuilla vaikka niiden talous kohentuikin verkkaisesti. Hoitokunnatkin pystyivät edelleen houkuttelemaan jäsenikseen vaikutusvaltaisia tahoja.  Maakuntarahastot eivät suinkaan lakanneet olemasta. Todennäköisesti juuri maakuntarahastojen foorumi-luonne eli paikallisen eliitin koheesiota ja sen maakunnallisuutta vahvistavan piirteen säilyminen - vahvan keskusrahaston tuen ohella - auttoi niitä selviämään vaikeampien vaiheiden yli.

 

Laajempi kiinnostus maakuntarahastoja kohtaan virisi uudelleen vasta 1990-luvulla. Taustalla voidaan nähdä jälleen muutos koko yhteiskunnan ohjausta koskevassa ajattelutavassa. Valtiokeskeisen suunnittelukoneiston käyttökelpoisuus joutui koetukselle alueiden taloudellista kehitystä ajatellen 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Valtiolle kuulunutta valtaa on siirtynyt osittain ylöspäin kansainväliselle tasolle ja alaspäin alueelliselle tasolle sekä lateraalisesti markkinoille ja kansalaisyhteiskunnalle. Kiinnostus suuntautui uudelleen sekä alueellisiin kysymyksiin että valtiosektorin ulkopuolisiin toimijoihin. Maakuntarahastoille 1990-luku oli voimakasta varallisuuden kasvun aikaa, ja kasvu on jatkunut myös 2000-luvulla.

 

Keskusrahastossa tämä ’uusregionalistinen muutos’ huomattiin pian ja alettiin miettiä ’mitä näiden rahastojen kansa tulisi oikein tehdä’. Tältä kohden löytyy myös oma tutkijan positioni suhteessa tutkimuskohteeseeni, sillä tulin maakuntarahastoja koskevan projektin toteuttajaksi Jyväskylän yliopistoon syksyllä 1997.

 

Alkajaisiksi lähetin kyselylomakkeen niille ihmisille, jotka istuivat maakuntarahastojen hoitokunnissa kaudella 1996-1997. Kyselyn tarkoituksena oli selvittää hoitokuntien sosiaalista rakennetta eli jäsenten ammatti- ja koulutustaustoja, ikää, sukupuolta, asuinpaikkaa jne. Päähuomion kohdistin kuitenkin jäsenten suhdeverkostoihin. Siksi kysyin lomakkeessa, keihin jäsenet pitävät yhteyttä yhtäältä maakuntajärjestelmän sisällä (siis omassa tai muissa maakuntarahastoissa sekä SKR:n keskusrahastossa) ja toisaalta mkr-järjestelmän ulkopuolella.

 

Kyselyvastaukset osoittivat hoitokuntajäsenten tulevan maakuntarahastoon eri kentiltä, kuten hallinnon, talouden, tieteen ja kulttuurin sekä joukkotiedotuksen parista. Hoitokunnat eivät siis nojaa pelkästään tieteen ja taiteen professioihin, vaikka niiden pääasiallinen toiminta koostuukin tieteen ja taiteen apurahanjaosta. Yksi tutkimukseni keskeisistä tavoitteista onkin ollut tulkinnan rakentaminen tälle hoitokuntien heterogeeniselle olemukselle.

 

Tutkimuksen lähtökohta on se, ettei maakuntarahastoja voi tulkita itsenäiseksi kentäksi tai yhdeksi kulttuurin kentän osaseksi. Sen sijaan olen jäsentänyt hoitokunnat osaksi maakunnan vallan kenttää, sillä jäsenet hallitsevat korkeita asemia omilla kotikentillään. Tässä Bourdieun tarkastelukehikossa jokaista toimijaa sitoo edelleen sen kentän logiikka jolta he tulevat vallan kentälle.  Vallan kenttä ei siis ole itsessään mikään erityinen kenttä vaan pikemminkin foorumi, jolla eri kenttien edustajat neuvottelevat ja kamppailevat siellä tarjolla olevista eduista.

 

Tutkimusaineistoni antaa selkeitä viitteitä siitä, että jäsenet ovat todellakin kiinnittyneitä siihen kenttään, jolta he tulevat hoitokuntaan. Jäsenten kun pitävät tärkeinä oman kotikenttänsä toimijoita. Toisin sanoen yritysjohtajat pitävät tärkeinä muita talouden kentän toimijoita ja tieteen kentän toimijat muita tieteen kentän toimijoita ja niin edelleen, lähes poikkeuksetta. Tätä kutsun verkoston autonomiseksi kenttärakenteeksi. Varsinkin maakuntarahastojärjestelmän ulkopuolella jäsenet pitävät eniten yhteyttä oman lähtökenttänsä edustajiin. Maakuntarahastojärjestelmän sisäisessä verkostossa autonominen kenttärakenne esiintyy heikompana.

 

Tämä havainto vastaa hyvin jokaisen kokemusta sosiaalisista suhteista: lähellä olevat ihmiset ja asiat ovat tärkeitä. Mielestäni yhtä hyvin arkikokemusta vastaa myös kokemus, että asioiden ja henkilöiden tärkeys riippuu siitä kontekstista, jossa niiden tärkeyttä tarkastellaan. Itse oletin tutkimukseni alkuvaiheessa, että tässä nimenomaisessa kontekstissa, lähinnä taiteen ja tieteen apurahoja jakavassa rahastossa, taiteen ja tieteen kenttien positiot korostuisivat yli kenttärajojen. Tutkimuskohteessani kentän raja näyttää kuitenkin olevan määräävämpi kuin konteksti. Jäsenet pitävät siis enemmän yhteyttä omalle kentälleen kuin rahaston toimintasisällön kannalta tärkeille taiteen ja tieteen kentille. Kuten sanoin, tämän tuloksen perusteella jäsensin maakuntarahastot enemmän kenttien väliseksi foorumiksi kuin jollakin tai joillakin kentillä toimivaksi instituutioksi.

 

Maakuntarahastojen suhdeverkostoista voidaan hahmottaa toinenkin Bourdieun teorian mukainen järjestäytymisperiaate, joka erottelee horisontaalisesti kulttuurista pääomaa vaativat positiot ja taloudellista pääomaa vaativat positiot kaikkein kauimmaksi toisistaan.

 

Mikä sitten saa paikallisen eliitin tulemaan mukaan maakuntarahastoihin? Ensinnäkin jäsenten henkilökohtaisia ominaisuuksia tärkeämpiä näyttävät olevan heidän taustaorganisaationsa. Henkilöt vaihtuvat mutta samat taustaorganisaatiot ja asemat pysyvät edustettuina rahastoissa. Tästä näkökulmasta maakuntarahastojen toimintaperiaatteita ja aatteellisuutta kannattelevat ja toteuttavat organisaatiot - eivät niinkään yksilöt. Toiseksi olen päätellyt ettei näiden organisaatioiden johtoasemissa olevia houkuttele osallistumaan pelkästään heidän taidetta tai tiedettä koskevat mieltymyksensä, intohimot tai asiantuntemus. En katso myöskään, että osallistumaan saa vain velvollisuus tai kunnia osallistua tai pelkkä seurallisuus. Hoitokuntien jäsenten rekrytoitumisen pääasiallisena perustana ei ole myöskään heidän taustaorganisaatioidensa tekemien lahjoitusten taloudellinen merkitys.  Eikä uusienkaan lahjoitusten hankkiminen ole ollut keskeinen johtokunnan kokoonpanoa ja toimenkuvaa määritellyt tekijä. Lahjoitusten antamisen ja hankkimisen velvoitetta kuvaava yhdysvaltalainen sanonta ”Give, Get, or Get Off” soveltuu huonosti suomalaisiin maakuntarahastoihin.

 

Osallistumisen kannalta avainasemassa on pikemminkin symbolisen pääoman hankkiminen. Tätä nimeämisen tai määrittelemisen voimaa on puolestaan intressittöminä esiintyvillä tahoilla, koska heidän toimiaan ja sanomisiaan ei helposti kyseenalaisteta. Esimerkiksi alueellista uskottavuutta hakevat yritykset osallistuvat mielellään sellaiseen yleishyödylliseen toimintaan, joka saa niiden toiminnan näyttämään intressittömältä maakunnan etujen ajamiselta. Väitän, että tieteen, taiteen ja maakunnallisuuden kautta maakuntahastoihin kytkeytyy niiden arvovaltaan ja intressittömyyteen sidottua potentiaalista symbolista pääoma. Tätä osallistuvat toimijat voivat realisoida ja edelleen muuntaa kotikenttänsä eniten arvostamaan muotoon. Tätä kenttien vaihdantaa olen kuvannut työssäni symboliseksi taloudeksi. Maakuntarahastot ovat yksi, vaikkeivät ehkä kaikkein merkittävin, foorumi, jossa hankitaan ja käytetään alueen määrittelyyn liittyvää symbolista pääomaa. Maakuntarahastot siis tarvitsevat jäsentensä verkostoja voidakseen toimia kulttuurin ei-valtiollisena tukijana, mutta myös rahastojen toimintaan osallistuvat tahot tarvitsevat verkostoja oman toimintansa edistämiseen, ja maakuntarahastot voivat toimia niille verkostoitumisen areenana.

 

Tutkimukseni varrella olen usein yrittänyt vastata kysymyksiin siitä, mihin pääasiassa taiteen ja tieteen apurahoja jakavissa rahastoissa tarvitaan näiden kenttien ulkopuolisia toimijoita kuten päätoimittajia, kaupunginjohtajia, yritysjohtajia, rehtoreita ja niin edelleen. Kysymyksistä on usein luettavissa taustaoletus, jonka mukaan näiden tahojen mukana olo asettaa maakuntarahastojen legitimiteetin apurahanjaon suhteen jollain tavalla kyseenalaiseksi.

 

Professionaaliseen asiantuntemukseen perustuva legitimaatio on kuitenkin vain yksi toiminnan oikeuttamisen muoto. Maakuntarahastoja voi sen lisäksi legitimoida sellainen hoitokunnan kokoonpano, joka vastaa sen toimialueella esiintyviä intressejä ja identiteettejä. Legitimaatio on siis riippuvainen siitä, miten organisaatio ilmentää yhteisöä. Resurssien hankinnan ohella tässä voidaan nähdä peruste hoitokuntien laaja-alaiselle sosiaaliselle rakenteelle.

 

Lisäksi viimeaikaisessa asiantuntijuuden muutosta koskevissa keskusteluissa on paikallistettu tarve ekspertiisien ulkopuolisisten näkemysten kuulemiselle ja paikallisten erityistarpeiden huomioimiselle. Olenkin tulkinnut taiteen ja tieteen kentän ulkopuolisten toimijoiden asiantuntemuksen tehtäväksi apurahojen jaossa niiden tieteellisen ja taiteellisen arvon paikallistamisen ja kontekstualisoimisen.

 

Kulttuurirahastossa on kuitenkin ollut tarvetta vahvistaa maakuntarahastojen tieteen ja taiteen asiantuntemusta ja siihen liittyviä professionalistisia piirteitä. Erityisesti tieteen toimijoiden määrää on lisätty maakuntarahastoissa. Taiteen kentän edustajia on aineistoni mukaan vähän sekä hoitokunnissa että jäsenten verkostoissa.

 

Yleisesti ottaen Kulttuurirahasto on osoittanut kiinnostusta ja varoja maakuntarahstojärjestelmän kehittämiseen mutta samalla se on myös tiukentanut otettaan ohjeistamalla eri tavoin maakuntarahastojen toimintaa. Hoitokuntien jäsenistö ei kuitenkaan koe tätä kyselyni mukaan ongelmalliseksi.

 

1990-luvulta lähtien maakuntarahastot ovat integroituneet yhä syvemmin osaksi Suomen Kulttuurirahastoa. Niiden toimitavat ovat muotoutuneet enemmän emorahaston ja säätiökentän käytäntöjen mukaisiksi. Tätä kautta maakuntarahastojärjestelmä on muuttunut ainakin operationaalisella tasolla keskitetymmäksi. Tätä voi pitää yhtenä merkkinä siitä, että Kulttuurirahaston säätiörakenne on ehkä hieman irtautunut maakunnallisesta ja jopa kansakunnallisesta kehityksestä viime vuosina.

 

Sijoitustuotot ovat tuoneet yhteisöstä riippumatonta liikkumavaraa. Tästä johtuen kulttuurin tukemisenkaan ei tarvitse perustua niin voimakkaasti epäsuoriin rahoituskeinoihin, jonka yhtenä muotona voidaa pitää esittämääni symbolisen talouden vaihdantaa.

 

Sosiaalisesta tilasta ei voi kuitenkaan astua ulos, itsenäisenäkin säätiönä Kulttuurirahaston on legitimoitava toimintansa jollain tavalla. Nähdäkseni maakuntarahastojärjestelmän toiminnan luonne lähitulevaisuudessa ratkaistaan erityisesti kahdella akselilla, jotka molemmat liittyvät tieteen ja taiteen tukemiseen sekä maakunnallisuuden väliseen jänniteeeseen. Ensinnäkin miten paljon keskitetty järjestelmä kestää ja sallii päätöksenteon hajauttamisen maakuntarahastoihin? Toiseksi legitimoidaanko järjestelmä ensisijaisesti professionaalisen asiantuntemuksen kautta vai toimialueen yhteisöön nojautuen vai niiden välillä tasapainotellen.