21.10.2005

Uusi kulttuuripolitiikka?

Luento Oulussa syksyllä 2002

Anita Kangas

 

Kun puhutaan uudesta kulttuuripolitiikasta, puheeseen sisältyy ajatus, että on olemassa vanha kulttuuripolitiikka tai aikaisempi kulttuuripolitiikka. Monet suomalaiset ja ulkomaiset kulttuuripolitiikan tutkijat ovat analysoineet kulttuuripolitiikan kehitystä pitkinä linjoina, sykleinä tai kehitysvaiheina ja päätyneet yleensä kolmivaiheiseen tyypittelyyn.  Selkeimpänä kehitysvaiheiden jakokohtana on esitetty 1960- ja 1970- lukujen vaihde, jolloin esimerkiksi kulttuuripolitiikan käsite (voi sanoa (manner)eurooppalainen) lanseerattiin Unescon Venetsian kokouksen kautta (1970) kansainväliseen käyttöön. Vuosikymmen vaihteeseen liittyvät myös kaikissa Pohjoismaissa tehdyt komiteanmietinnöt, joiden nimi oli Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa ”Ny kulturpolitik” ja  Suomessa ”Valtion taidekomitean mietintö” (1964)  ja ”Kulttuuritoimintakomitean mietintö” (1974).  Tuolloin siis  haettiin uutta kulttuuripolitiikkaa uusine toimijoineen ja rakenteineen.  Kulttuuripolitiikkaa luotiin pohjoismaiseen hyvinvointivaltioideologiaan sitoutuen.

Ennen hyvinvointivaltion aikaa kulttuuripolitiikan keskeisin tehtävä oli kansallisen identiteetin aineksien tuottaminen, osallistuminen kansakunnan luomiseen. Taide-elämä (samoin kuin urheilu) oli yksi valtion instrumentti sen rakentaessa väestöään yhteenkuuluvuuden tunteen sitomaksi kansakunta-yhteisöksi. Erotteluihin ja valikointiin sitoutuvalla kulttuuripolitiikalla tuotettiin kansaa. Toimenpiteitä olivat taiteilija-gratiaalien, -eläkkeiden ja professuurien jakaminen sekä kansallisten taidelaitosten ja -järjestöjen tukeminen. Tarkasteltavana olevaan  aikaan kuului itsenäisen valtion muotoileminen ja sen tehtävien luominen myös kulttuuripolitiikan alueella. Järjestöt, laitokset, opetus ja etevimmät ammattitaiteilijat tulivat siis valtion tukemistoimenpiteiden piiriin. Erityisesti kansalaissodan jälkeen kulttuurin kentälläkin tapahtunut voimakas kahtiajako perusteli uudella tavalla ja entistä selkeämmin julkisen kulttuuripoliittisen järjestelmän synnyttämisen tarpeen myös paikallistasolle tasapainottamaan poliittisten kenttien väliin jäävien kuntien asukkaiden toimintamahdollisuuksia tai sitten tukemaan saavutettua valtaa. Kulttuuriteollisuus, joka tarkoitti elokuvaa, äänilevyteollisuutta,  viihdekulttuuria, liittyi markkinoihin ja hyödytti valtiota taloudellisesti verotuksen (esim. elokuvaveron) kautta. Ulkomaalaisuus ja erityisesti amerikkalaisuus kulttuurituotantoina koettiin uhkana, jolta välttyminen perusteli sekin osaltaan vahvan kansallisuuteen sitoutuvan kulttuuripolitiikan.

Hyvinvointivaltiollisen kulttuuripolitiikan aika  tuotti meille kulttuuripalvelut osana yhteiskunnallisia palveluja. Kulttuuripolitiikka on osa yhteiskuntapolitiikka iskostui kaikkien päähän! Ajankohta oli voimakasta taide- ja kulttuuripoliittisten toimenpiteiden kehittämisen aikaa valtion ja yleensäkin julkisen sektorin asettuessa aikaisempaa selvempään ja vahvempaan rooliin taiteen ja kulttuuritoiminnan edistämisessä.  Tuona ajankohtana luotiin valtion ja alueellinen taidehallinto, joka jakoi ja jakaa taiteilija-apurahat ja valtionavustukset ryhmille. Keskeinen ajatus oli, että taiteilijat ovat oikeutettuja valtion tai läänien taiteilija-apurahoihin ja että näitä apurahoja jakavat taidetoimikunnat. Taidetoimikuntien jäsenet on taas valittu kulttuurijärjestöjen ja –laitosten ehdottamista henkilöistä, mikä merkitsee apurahapolitiikkaan sisältyvän laatuerottelun pysymistä taiteen kenttien sisäisenä kamppailuna.

Ajankohtana luotiin myös kunnallinen kulttuuripalvelujärjestelmä, kulttuurin välitysjärjestelmä (Kulttuuritoimintakomitean mietintö 1974:2) ’julkisten palvelujen perustamisen yleisen kaavan’ mukaan: lainsäädännöllä määriteltiin kulttuuripalvelun muoto, sitä hallinnoiva elin, jakelun suorittava ammatillinen osaaminen  ja valtion rahoitusvastuu kunnan toimesta tuotettavasta palvelusta. Kuntien keskusjärjestöt ja opetusministeriö ohjeistivat palvelujen muotoa tavoitteena luoda mahdollisimman samankaltaiset kulttuuripalvelut maan kuntiin. Erilaiset koulutusorganisaatiot (opistot ja yliopistot) aloittivat kulttuurialan virkoihin tähtäävän koulutuksen ja virkaehtoihin liittynyt sääntely hierarkisoi virat samaan järjestykseen kuin muillakin sektoreilla: kulttuuritoimenjohtaja, kulttuurisihteeri ja kulttuuriohjaaja. Taideohjaaja-nimike jäi asetukseen kirjatuksi kummajaiseksi,  jonka paikka hierarkiassa oli epäselvä. Kovinkaan montaa virkaa ei edes perustettu.

Tuon ajan keskeisin kysymys liittyi tasa-arvoon, sosiaaliseen näkökulmaan, kulttuuridemokratiaan ja kulttuurin demokratisointiin, jotka käsitteet löytyvät niistä lähes 40 taide- ja kulttuurialan mietinnöstä, jotka tuolloin laadittiin taiteen ja kulttuurin eri kenttien ongelmien ratkaisemiseksi ja alojen kehittämiseksi. Kulttuuripolitiikkana niissä oli kysymys modernien tukijärjestelmien ja kulttuurihallinnon synnyttämisestä.  Tukijärjestelmien ja hallinnon keskiössä oli taas kulttuurin ja taiteen laadun määrittely,  joka prosessina tuotti erottelut korkea- ja matalataide, korkea taide ja populaarikulttuuri, korkea taide ja kansantaide, ei-kaupallinen ja kaupallinen  taide/kulttuuri,  jne.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia tuosta ajasta ovat esimerkiksi alan koulutuksen toteuttaminen ja siihen liittyen näkemykset välitysprofessioiden kompetensseista sekä alan feminisaatio, joka toteutui kuitenkin niin, että ne positiot, joihin kuului taiteen sisällöllinen määrittelyoikeus tai korkeimpien apurahojen nauttiminen, olivat miesten aluetta.  (Turvallinen hallinnointi naisten…)

Kulttuuriteollisuuden alue alettiin toki mieltää keskeiseksi teollisen tuotannon alueeksi, mutta rajaa vedettiin yhteiskunnallisesti arvokkaiden, kansalaisten henkisiä kykyjä kehittävien ja pelkästään viihdyttävien taide- ja kulttuurisisältöjen välille.

Kulttuuripolitiikan kolmas linja on hankala nimetä. Ajankohdan läheisyys tuo asiaan oman vaikeutensa. Voimmeko ylipäätään puhua uudesta kulttuuripolitiikasta  vai fragmentoituvasta kulttuuripolitiikasta.  Pyrin seuraavassa tuottamaan uutta linjaa koskevia huomioita ja lopussa kokoamaan yhteen vastausta siihen, mikä on uusi kulttuuripolitiikka.

Viime vuosikymmeninä on keskusteltu yksilöstä riippumattomana subjektina, mikä poikkeaa hyvinvointi-ideologian korostamasta yksilöä kollektiiviseen vastuuseen kasvattavasta näkemyksestä. Tämä vaikuttaa paljon kulttuurin ja taiteen välitykseen, siihen kulttuurityöhön, mitä paikallisesti ja alueilla tehdään. Ihmisten elämyshakuisuus, uudet kokemukset ja kiva on vähän kaukana niistä aikaisemmin esitetystä perusteluista, miten kansalaisten henkisiä kykyjä kehitetään,  miten heitä sitoutetaan kulttuuriin ja taiteisiin, ja miten luodaan edellytyksiä kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman tai kompetenssin kasvulle.

Kulttuuripolitiikka on edelleenkin osa yhteiskuntapolitiikkaa, mikä merkitsee luonnollisesti sitä, että politiikan ja hallinnoinnin sanaston muututtua, käännös tapahtuu myös kulttuuripolitiikassa ja –hallinnossa. Meille ovat tulleet tutuiksi ilmaisut, jotka ovat tunnistettavissa liberalismin perussanastosta: valtion suoran valvonnan purkaminen, toimintayksiköiden autonomisoiminen sekä tehokkuuden, taloudellisuuden ja markkinastrategioiden lisääminen. New Public Management  meni koko yhteiskunnan läpi ja tutustutti meidät muun muassa tulosjohtamisen aakkosiin. Konsernit, laatujohtaminen, verkostokaupungit,    - voisin luetella monia käsitteitä, joilla aina 3-5 vuoden välein on perusteltu organisatorisia uudistuksia.

Kulttuuripolitiikalle viime vuosina esitettyjä uusia haasteita ja käytäntöjä voidaan ehkä parhaiten kuvata käsitteellä ’kulttuurin ja taiteen hyödyntäminen’.  Keskustelulla kulttuurin taloudellisista (markoissa mitattavista) hyödyistä on jo perinteikkäät muotonsa, joissa yleensä viitataan kulttuurin taloustieteeseen. Ehkä eniten taiteen taloudellisia vaikutuksia on tutkittu analysoimalla festivaalien tuottamia taloudellisia hyötyjä paikkakunnalle. Myös taide- ja kulttuurilaitosten tuottama taloudellinen hyöty kaupungeille on askarruttanut päätöksentekijöitä ja niinpä esimerkiksi Suomessa viittä kaupunkia koskenut tutkimus todisti, että kulttuurilaitokset kiinnostivat ulkopaikkakuntalaisiakin ja että kulttuurimatkailija jätti paikkakunnalle keskimäärin 122 markkaa. 

Elävä ja kansainvälinen kulttuurielämä on nimetty osaksi kaupunkien markkinointistrategiaa ja sellaisena myös Euroopan unioni politiikallaan sitä tukee.  Sekä Suomesta että ulkomailta löydämme runsaasti esimerkkejä projekteista, joissa taantuvat teollisuuskaupungit, aluerakenteeltaan hajanaiset kaupungit, köyhtyvien alueiden keskukset jne. on pyritty nostamaan kulttuurisymbolien ja yrityspääoman yhteisvoimin. Keskeistä näissä projekteissa on se, että  taiteet osoitetaan ensinnäkin tärkeäksi työllistäjäksi (kulttuuriteollisuus, uusmedia) ja sen jälkeen esimerkiksi kaupunkien imagon ja kilpailukyvyn kannalta elintärkeiksi, matkailualan vetovoimaksi ja jopa vientiä eri aloilla kasvattavaksi tekijäksi. Poliittinen konsensus ja julkis-yksityinen kumppanuus ovat olleet ja ovat hyvä pohja kulttuurisen kuluttamisen ja siihen liittyvien elinkeinojen kasvulle näissä hankkeissa. Kulttuuri on näissä yhteyksissä paikkakuntien arvostus- ja vetovoimatekijä, joka saattaa saada osaamiskeskuksenkin muodon.

Sosiaalisesti tasa-arvoisempi aluekehitys on vastakkainen kehittämispyrkimys ja sitä voidaan tarkastella osana kulttuuripolitiikan ja kestävän kehityksen välistä suhdetta. Tähän tematiikkaan voidaan liittää yleisemminkin syrjäytettyjen ihmisten tilanteen korjaaminen. Esimerkiksi Antti Karisto ja Marjatta Bardy keskustelevat ehkäisevän sosiaalipolitiikan käsitteen alla kulttuuripainotteisista strategioista yhdyskuntatason toimenpiteinä. Taiteen sekä sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan välisen liiton tuotoksena on strategioita, jotka toteuttavat kulttuuridemokratian tavoitetta ja tuottavat kommunikatiivisia ja parantavia yhteisöjä ja ympäristöjä.

Kulttuuripolitiikka on mielellään liitetty kestävän kehityksen ajatukseen ja tulkittu, että kulttuuriset pohdiskelut osana alueiden tai kuntien kehitystä johtavat automaattisesti ”pehmeään kehitysajatteluun” ja että ne kohottavat pelkän taloudellisen kasvun rinnalle sellaisia elämänlaadun ominaisuuksia kuten turvallisuus, tasa-arvo, ihmisoikeudet sekä yleisten arvojärjestelmien ja ihmisten keskinäisten suhteiden liikehdintä hyvään tai huonoon suuntaan. Keskustelu kestävän kehityksen tai tulevaisuuden ja kulttuuripolitiikan suhteesta on  kuitenkin monella tavoin problemaattinen teema, eikä siihen  liittyviä analyyseja vielä ole. Esimerkiksi edustaessaan vain pehmeää” kulttuuripolitiikka saattaa joutua asemaan, jossa se legitimoi tai pehmentää väärin suunnattuja talous-, ympäristö- ja sosiaalipoliittisia ratkaisuja ja toimii kittinä yhteensopimattomien tavoitteiden välillä. Kulttuurin välineluonne korostuu, mutta kulttuuri ei ole kuitenkaan näissä tilanteissa politiikkojen sisällöllinen määrittelijä. 

Teknologinen kehitys on monella tapaa kulttuuripolitiikan keskiöön liittyvä teema. Yksinkertaisimmillaanhan se tulee esiin siinä, että nykyisen hallituksen hankesalkkuun sisällytettiin poikkihallinnollinen hanke, jonka nimi on sisältötuotanto ja joka liitetään EU:n eContent-ohjelmaan.  Tuota sisältötuotantohanketta edelsi edellisen hallituksen aikana kulttuuriteollisuuden käsitettä uudelleen määritellyt ja sen merkityksen (erilaisten arvoketjuanalyysien kautta)  kansantaloudellemme ja työvoimatavoitteillemme osoittanut työryhmän työ. Oikeastaan juuri  Hannele Koivusen johtaman Kulttuuriteollisuustyöryhmän julkaisut ja Irmeli Niemen johtaman Kupoli-toimikunnan mietintö ovat merkittäviä uuden kulttuuripolitiikan linjan muovailijoita, retorisen käännöksen tuottaneita. Sisältötuotantohankkeen arviointi on vielä edessä.

Teknologinen kehitys vaikuttaa kulttuuripolitiikan sisällä monella muullakin tavoin. Se haastaa keskustelemaan tekijyydestä/taiteilijuudesta, taiteesta ja ei-taiteesta, tekijänoikeuksista ja välitysjärjestelmien uudelleenmuotoutumisista. Myös näistä kysymyksistä on olemassa vielä hyvin vähän tietoa.  Lähinnä voimme rekisteröidä kentällä tapahtuneita muutoksia: (1) Mediataiteilijaksi tullaan monien väylien kautta, ei välttämättä taiteilijakoulutuksen. Kuka on taiteilija ja mikä on taidetta – kysymykset ovat siis neuvottelupöydillä. (2) Taideteosten syntyvaiheessa juristien apu voi olla erittäin keskeistä. (3) Taideteosten kopiointi on päivä päivältä helpompaa. (4) Kulttuurisihteerien virat ovat vähentyneet huomattavasti.

Kansainvälistyminen on monella tapaa mukana kulttuuripolitiikassa, jopa niin että voi oikeastaan kysyä, onko kansallinen (ja miten kansallinen) kulttuuripolitiikka enää mahdollista tai edes toivottavaa? Kansainvälinen toimintaympäristö tuottaa sekä rajoituksia että mahdollisuuksia. Kansainvälinen sääntely on tosiasia ja otettava huomioon. Erityisesti EU:n myötä on tullut  myös monia uusia painotuksia: rakennepoliittiset, työvoima- ja elinkeinopoliittiset kulttuurin tuen perustelut, verkostoituminen, hanke-, ohjelma- ja projektitoiminta omine sääntöineen ja toiminnallisine edellytyksineen. Kaikki tämä on tuonut vaikutuksensa kulttuurielämään.   Sosiaalinen koheesio, elämisen laatu, sosiaalinen pääoma, luovuuden tukeminen, kulttuurin näkökulma kehityksessä, eurooppalaisen identiteetin voimistaminen – kaikki nämä tavoitteet mahdollistavat kulttuurinkin edistämisen EU:n rahoituksen kautta, mutta niiden käyttöönotto projektien ja ohjelmien muodossa merkitsee taiteen ja kulttuurin instrumentaalista käyttöä ja käytön hyväksymistä, mihin taiteen ja kulttuurin itseisarvoista lähtevät perustelut eivät hevin taivu.  Mielenkiintoista olikin huomata, kun tutkin Johanna Hirvosen kanssa EU:n rakennerahastorahoituksella käynnistettyjä yli 500 kulttuuriprojektia, että niistä vain aivan muutama oli kunnallisten taide- ja kulttuurilaitosten tai kulttuuritointen käynnistämiä tai edes sellaisia, jossa nämä olivat mukana. Saatoimme tulkita projektit kulttuurialan toimijarakennetta monipuolistavaksi.   Sektorihallintojen oli vaikea lähteä projekteilemaan, tai jos lähdettiin, hankkeilla pyrittiin mahdollistamaan työpaikan säilyminen säästötavoitteiden edessä. Näin muutama rakennerahoituksella osarahoitettu projekti siirsi  kulttuuritoimen henkilöstön supistumista muutamalla vuodella eteenpäin.

Jo näistä keskusteluista voi päätellä sen, että kulttuuria on tosiaan pyritty hyödyntämään varsin suoraviivaisesti. Siitä on tullut kitti monen asian välille tai kyltti esimerkiksi alueelliselle kilpailukyvylle.

Englantilainen kulttuuripolitiikan tutkija Oliver Bennett on sanonut, että valtiollisella kulttuuripolitiikalla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa: joko valtio löytää uusia perusteluja kulttuurin tukemiselleen tai vaihtoehtoisesti se vetäytyy ja jättää kulttuurin kokonaan markkinoitten hoidettavaksi. Vaikka kulttuuripolitiikat eri maissa lähentyvät toisiaan, on Pohjoismaisen kulttuuripolitiikan mallille vielä olemassa omiakin aineksia, hyvinvointivaltiollisen mallin aineksiakin. Hyvinvointivaltiollisen kulttuuripolitiikan kannattajajoukko on edelleen hyvin vahva. Muutamien tutkimusten mukaan palvelujen suurkuluttajat, ts. 50- vuotiaat naiset ja ylemmät sosiaaliryhmät sekä taiteen ammateissa toimivat ovat kulttuuripalvelujen tyytyväinen asiakasjoukko ja hyvinvointivaltiollisen kulttuuripolitiikan kannattajajoukko.

Mielenkiintoisia tuloksia on ollut luettavissa myös Kunnallisalan kehittämissäätiön barometrista, joiden mukaan kuntalaisten mielipide kulttuuripalvelujen siirtämisestä yksityisen tai yhdistyssektorin hoidettavaksi on muuttunut muutaman viime vuoden aikana. Halukkuus yksityistämiseen ei ole niin vahva enää kuin 5-7 vuotta sitten.  Ja jos jälleen otamme  komiteanmietinnön, ts. Sirpa Pietikäisen johdolla toimineen taide- ja taiteilijapoliittisen toimikunnan ohjelman, löydämme sieltä käsitteen ”luova hyvinvointiyhteiskunta”, jota ehdotetaan  nykyisen sisältötuotantohankkeen tapaan seuraavan hallituksen poikkihallinnolliseksi politiikkaohjelmaksi. Kun toimikunta vielä esittää, että taide- ja kulttuuripalvelut tulee määritellä peruspalveluiksi ja että opetus- ja kulttuuritoimen lainsäädäntöön tulisi saada muutos, jonka mukaan kulttuuripalvelujen toteutuminen tulisi arvioida ja kuntien toimittaa arvioinnin edellyttämää materiaalia lääninhallituksiin, voimme todeta, että eräiltä osin kentällä näyttäisi olevan halua palata kulttuuripalveluja koskien tiukempaan valtiolliseen sääntelyyn.  Tämän tekee ymmärrettäväksi kaksi asiaa.
Ensinnäkin: Rahoituskysymys on tulevaisuudessa erittäin tärkeä. Vaikka lähimenneisyydessä on eletty vahva kulttuurin hyödyntämistä korostava aika, se ei ole vaikuttanut esimerkiksi laitostaiteen omarahoituksen tai sponsoritulojen kasvuun olennaisesti. Kun lotto- ja veikkausinto on vähentynyt ja kun aikaisemmin pääosin budjetin perusrahapohjainen kulttuurimarkka on nyt sidottu yli 70 %:sti meidän veikkausintoomme, kun arpajaislaki muuttaa jakosuhteita esimerkiksi taiteen ja liikunnan välillä  ja kun Ilkka Heiskasen taidelaitoksiin kohdistunut tutkimus osoittaa lähes miljoonan euron rahoitusvajeen tulevaisuudessa, edessä on suuria kysymyksiä. Toiseksi: Taiteilijan asema on kaikessa hyödyttävyyspuheessa jäänyt toissijaiseksi. Kuitenkin taiteilijan asemaan liittyvät asiat ovat tärkeimpiä alueellisten ja paikallistenkin barometrien muuttujia, mitattiin sitten kilpailukykyä, kulttuurin tilaa, luovuuden asemaa  tms. alueilla.  

Kulttuurin merkityksen korostuminen yhteiskuntien, alueiden ja kuntien kehityksessä on tapahtunut tosiasia samoin kuin yhteiskuntateorioissa kulttuuri on tullut talouden rinnalle keskeiseksi tekijäksi. Kun puhutaan tavoitteellisesti kulttuurikehityksestä, on tavoitetta toteuttamassa monia toimijoita, ja ajatus yhteishallinnasta, joka tuotetaan julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin, kansainvälisen, kansallisen, alueellisen ja paikallisen yhteisenä toimintana, on olennaisesti uutta. Myös  eri sektorit,  kulttuuri, opetus, sosiaali, ympäristö, työvoima ja taloussektori ovat kaikki relevantteja kulttuurikehityksen kannalta. Mikä on kulttuuripolitiikan paikka? Luovuuden edistäminen, kulttuuriin osallistumisen lisääminen erityisesti erityisryhmien (nuoret, maahanmuuttajat) osalta, kulttuurisen moninaisuuden edistäminen ja kulttuuriperinnön suojaaminen ja jalostaminen – nämä tutulta kuulostavat tavoitteet, tavoitteet, jotka ovat kuitenkin kulttuurikehityksen ydintä. Siinä on työsarkaa ja alan koulutukselle vaatimuksia laajoista  yhteishallinta-periaatteeseen valmentavista kompetensseista.   

 

Voit lähettää palautetta kirjoittajalle osoitteeseen akangas@yfi.jyu.fi