21.10.2005

Kulttuuriharrastaminen - kaiken kansan asia?

Kulttuurienergiaa! -seminaari
Jyväskylän yliopisto
20.11.2003

Erikoistutkija Mirja Liikkanen
Tilastokeskus


Kulttuuriharrastaminen - kaiken kansan asia?
 

Otsikkooni sisältyy vanha, monille ainakin jo 1970-luvulta tuttu kulttuuripoliittinen tavoite: taide kuuluu kansalle! Sen Helsingin juhlaviikot oli vuosi-pari vuotta sitten muuttanut muotoon: taide kuuluu kaikille! On kiinnostavaa, että kulttuurin demokraattisuutta koskeva tavoite on säilynyt. Mutta muutos on myös kiinnostavan oireellinen. Kun puhutaan kansasta, yleensä  puhutaan ylhäältä tai sivusta. Kun puhutaan kaikista, puhuja sijoittuu toisin. Myös puhuja kuuluu kaikkiin, on helppo ajatella, että myös puhuja kuuluu joukkoon. On siis mietittävä mikä on kansa ja miksi tämän tyyppisissä yhteydessä puhutaan usein juuri kansasta ja kansan käsitteellä.


Kulttuuriharrastaja-käsitteen sidokset ja jännitteet

Mutta sen lisäksi on kysyttävä muitakin kysymyksiä: Mikä on kulttuuriharrastus? Kuka on kulttuuriharrastaja? Miten määrittelemme kulttuurin? Miten määrittelemme harrastuksen? On mietittävä mistä ja kenen näkökulmasta määrittely tehdään ja mihin käsitteitä tarvitaan. Tässä yksi keskeinen arvioitava näkökulma on kulttuuripoliittisen ja tutkimuksellisen tietämisen suhde.

Yhteiskuntapoliittisessa ja julkisessa keskustelussa, mutta myös tutkimuksessa,  kulttuuriosallistuminen on usein todistelun kysymys. Todistellaan, joko suomalaisten hyvää kansalaisuutta ja korkeaa kulttuurin kulutuksen tasoa tai päinvastoin esitetään, että meiltä suomalaisilta  puuttuu jotain,  kuten eurooppalaiset makuhierarkiat. Tai sitten epäillään yleisöjen motiiveja. Yleensä julkisessa keskustelussa kulttuuriyleisöä on joko liian vähän tai liian paljon. Jos yleisöä on vähän, valitetaan, että ihmiset ovat kiinnostuneita vain roskasta, mutta  jos yleisöä on paljon, epäillään, että massasuosio vie tilaisuudelta korkean laadun. Usein myös epäillään, että yleisö tulee vain viihteen ja viihtymisen takia, eikä ymmärrä valita tekemisiään oikeilla tiedonhalun ja uuden oivalluksen motiiveilla jne. Kaikki me tunnemme tämän retoriikan, sitä voisi jatkaa kuinka pitkästi tahansa.

Sitä paitsi meidän kulttuuri(piirissä)mme on oikeastaan kenen tahansa (suomalaisen) otettavana se prof. Pertti Alasuutarin kuvailema sivistyneen puhujan paikka, joka antaa aina mahdollisuuden katsoa ”kansaa”, ”suomalaisia” arvioivasti ylhäältä käsin. Tähän arviointiin liittyy vielä historiallisista syistä usein negatiivisen arvioinnin sävy. Suomalaiset ovat metsäläisiä, joilla on huono viinapää, mutta he ovat hyvää lukijakansaa, vaikka haluavatkin realismia….

Väitän että termit Kulttuuriharrastaja ja kulttuuriosallistuminen ovat poliittisia ja kulttuuripoliittisia käsitteitä.  Ne eivät nouse sen enempää arjesta, kuin ovat varsinaisesti tutkimuksellisiakaan käsitteitä. Ne ovat historiallisesti ja käsitteellisesti sidoksissa ammatillisiin taide- ja kulttuuri-instituutioihin ja niihin liittyviin kulttuurin käsitejärjestelmiin. Ilman taiteenalaa ei ole myöskään taide- tai kulttuuriharrastuksen alaa.

Tämä kaikki tekee kulttuuriharrastamisesta erityisen hankalan puheenaiheen. Kun puhumme kulttuuriharrastamisesta, liikumme puhemaailmassa, jossa risteävät, kilpailevat, kamppailevat  ja arvottavat merkityksellistämiset leikkaavat, kohtaavat ja törmäävät toisinsa.

Asiaa yleisö- tai harrastusnäkökulmasta tarkasteltaessa, kulttuuri- ja vapaa-ajan politiikka voidaan jakaa karkeasti kahtia. Toisaalta voidaan puhua elinkeino- ja ammattipolitiikasta ja toisaalta väestöön kohdistuvasta politiikasta. Kulttuuripoliittisen ammatti- ja elinkeinopolitiikan kohteena ovat toisaalta kulttuurin ja taiteen ammattilaiset  sekä kulttuuri-instituutiot.  Politiikka käsittelee ammattilaisten toimeentuloa ja työehtoja, kulttuuri-instituutioiden ylläpitämistä ja niiden kehittämiseen kohdistuvia toimenpiteitä. Yhä enemmän huomio on viimeaikoina kohdistunut myös yrityspolitiikkaan ja kulttuurituotteiden vientiin, puhutaan luovista toimialoista ja niiden yhteyksistä erityisesti kaupunkien menestymiseen ja talouskasvuun.

Perinteisesti olennainen osa tätä politiikan lohkoa on tulosten arvottaminen, ”korkeatasoisen kulttuurin ja hyvän taiteen” tuottaminen. Tämän  on uskottu tapahtuvan parhaiten toimialan autonomian ja  vertaisarvioinnin pohjalta. Tämä viimeksi mainittu tehtävä ja käsitys sen parhaasta suorittamistavasta, on ehkä se, joka tuottaa hyvin ristiriitaista puhetta ja käsityksiä  harrastajuudesta ja yleisöistä. Korkeatasoisella taiteella tulisi olla myös korkeatasoinen yleisö.

Väestöön kohdistuva politiikka taas voidaan jakaa kahtia sen suhteen mitä keinoja on politiikan toteuttamiseksi. Väestöön kohdistuvan politiikan välilliset keinot ovat esimerkiksi julkisten menojen kohdentaminen kulttuuripalvelujen tasavertaiseksi tarjoamiseksi esimerkiksi kirjastojen  tai taidetarjonnan kautta, tai tukemalla harrastusmahdollisuuksia tai niihin liittyviä järjestöjä ja yhteisöjä.

Koska koko käsiteltävän politiikan alueeseen liittyy paljon arvottavia aspekteja ja toisaalta liikutaan ihmisten/väestön  vapaan ja autonomisen arjen alueella, välittömiksi politiikan toteuttamisen keinoiksi jäävät lähinnä kasvattaminen, suostuttelu,  moralisointi ja neuvottelua. Joissakin tapauksissa, esimerkiksi lasten ja nuorten kohdalla, voidaan käyttää myös kontrollointia. Tässä toimijoita on laaja joukko,  poliitikkojen lisäksi toimittajat/arvostelijat, tutkijat/teoriat, taiteen ammattilaiset/yrittäjät,  ja me kaikki omassa arjessamme.

Jatkuvaa neuvottelua ja kamppailua käydään  taiteesta ja sen arvosta,  taiteen ja harrastajuuden rajasta, harrastajuuden kulttuurisesta paikasta,  taiteilijoiden (taloudellisesta) asemasta ja julkisen tuen jakamisen politiikasta, hyvän kansalaisuuden määrittelystä, valtiokansalaisuuden ja kuluttajakansalaisuuden rajasta  ─ jossa  myöhäismoderni elämänpolitiikka ja kuluttajakansalaisuus ovat voittamassa alaa ─,   hyvästä tai huonosta arjesta (sosiaalipolitiikka, terveyspolitiikka),  ihmisten vastuusta/ velvollisuudesta itsensä kehittämiseen, terveyden ylläpitämiseen välttyäkseen olemasta rasite julkiselle taloudelle ja  terveydenhoitojärjestelmälle ja niin edelleen.

Yhteiskuntatiede ja muu kulttuuriharrastamisesta tai ihmisten arjesta kiinnostunut tutkimus ei ole irrallaan  näistä jännitteistä, ja on jopa osaltaan ollut mukana niiden ylläpitäjänä: myös tutkimus valitsee aina näkökulmansa.

Yhteiskuntatieteellisessä ja sosiologisessa traditiossa, esimerkiksi kuuluisassa Pierre Bourdieun teoriassa tai pääosin amerikkalaisessa ’taste culture’ traditiossa, on korostettu kulttuuriharrastusten liittymistä ns. kulttuuripääomaan ja olevan osa luokkien ja ryhmien välistä erottautumistaistelua ja taistelua paikasta yhteiskunnassa. Kiinnostus on painottunut luokkien ja ryhmien välisiin suhteisiin, sekä kulttuurimakuun. Ajatellaan että valinnoilla tuotetaan ryhmään kuulumista ja siihen liittyvää identiteettiä, samalla tehdään eroa muista usein alemmiksi koetuista ryhmistä. Ajatteluun liittyy hierarkkinen kulttuurikäsitys ja myös usein oletus kulttuurisen maun ylhäältä alas valumisen mallista,  ylemmät menevät aina edellä ja muut matkivat perässä.

Tunnettu kulttuurintutkija Lawrence Grossberg kirjoittaa (2000) että hän uskoi oman alueensa populaarimusiikin tutkimuksen ” tarjoavan erityisen jännittävän ja ainutlaatuisen pääsyn populaarin kokemuksen ja arjen maailmaan, siihen kuinka ihmiset elävät tietyssä ajassa ja paikassa.” Tällaisia lauseita ei näe useinkaan taidekulttuurin kohdalla .Kulttuurintutkimuksellista  ja/tai  kvalitatiivista taideharrastustutkimusta on maailmalla kovin vähän. Jyväskylän yliopiston ja erityisesti  Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen kunniaksi on mainittava, että siellä arkisten taidekokemusten tutkimus on ollut varsin aktiivista.

Kysymyksessä taiteesta on kysymys asiantuntijakulttuurista. Kun kulttuuriharrastus käsitteen taustalla pilkottaa aina asiantuntijapuhe taiteesta, voi hyvällä syyllä kysyä voiko ”kulttuuriharrastusten” tai taiteen vastaanoton tutkimus koskaan irrottautua kokonaan arjen maailmaan irti asiantuntijamäärittelyistä. Vähintään niitä olisi kommentoitava, niin ei kuitenkaan yleensä tapahdu, vaan ihmisten valintoja ja puhetta on taipumus  arvioida asiantuntijapuheen normeilla. Tilannetta oikeastaan vain sotkee se, että nykyään toistellaan, että ylhäistä ja alhaista tai korkeaa ja matalaa ei ole, sillä tilanteessa jossa perinteiset rajat hämärtyvät asiantuntijapuheelle paradoksaalisesti tulee yhä enemmän tilausta ja tilaa.


Kulttuuriharrastajien empiiristä tarkastelua

Seuraavassa tarkastelen edellä esitetyin varauksin kulttuuriharrastamista empiirisesti kvantitatiivisten aineistojen pohjalta ja vaihtoehtoisin, mutta pääosin perinteisin instituutiopohjaisin käsittein. Käytän aineistona Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksia ja vapaa-aikatutkimuksia.

Eräs laajimpia kansainvälisesti käytettyjä tapoja määritellä kulttuuritilaisuuksissa kävijä on sisällyttää käsitteeseen kaikki ne ihmiset jotka ovat vuoden aikana käyneet vähintään yhdessä kulttuuritilaisuudeksi luokiteltavassa tilaisuudessa. Kun sellaisiksi luokitellaan elokuvat, teatterit, tanssiesitykset, konsertit, ooppera, taidenäyttelyt tai –museot ja muut museot, kulttuuritilaisuuksissa kävijöitä oli vuonna 1999 Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen yhteydessä kerätyn haastattelutiedon perusteella neljä viidesosaa väestöstä. Valtaosa ”kansasta” on siis käynyt jossakin näistä paikoista. Pitkä koulutus, toimihenkilöys tai opiskelijuus vaikuttavat lisäävästi käynteihin, tarjonnan niukkuus ja huono terveys  taas vähentävästi. Sosioekonomisista ryhmistä maatalousyrittäjät ja työntekijät sekä omaa kotitaloutta hoitavat, työttömät ja eläkeläiset käyvät vähiten kulttuuritilaisuuksissa. Yleensä käyntien taso oli 1990-luvun ajan säilynyt suunnilleen ennallaan eri sosioekonomisissa ryhmissä, mutta  työttömillä ja omaa kotitaloutta hoitavilla käynneissä oli erittäin suuri pudotus. Ehkä tässä näkyy se marginalisaatio ja taloudellisen tilanteen vaikeutuminen, jonka tiedetään tapahtuneen erityisesti pitkäaikaistyöttömien kohdalla.

Asiaa voidaan lähestyä myös määrittelemällä kulttuuriyleisö huomattavasti tiukemmin kriteerein. Tuolloin voidaan puhua esimerkiksi aktiivisesta kulttuuri- tai taideyleisöstä. Silloin joukkoon pääsevät sellaiset, jotka ovat käyneet useita kertoja vuoden aikana jossakin tapahtumatyypissä. Oheisessa taulukossa on kriteeriksi asetettu vähintään kuusi käyntikertaa, oopperan osalta kolme käyntikertaa ja elokuvien vähintään kerran kuukaudessa käyminen eli noin 12 kertaa vuodessa. Kriteeri on siis suhteutettu harrastuksen suhteellisen yleisyyden mukaan. Tällainen tieto on tällä hetkellä saatavissa vain Tilastokeskuksen vuoden  1991 Vapaa-aikatutkimuksesta, ensi vuoden aikana tieto saadaan vuodelta  2002 uuden Vapaa-aikatutkimuksen valmistuessa.

Aktiivisen kulttuuri/taideyleisön osuus koko 10 vuotta täyttäneestä väestöstä vuonna 1991: 

 %                                                                                                          

käynyt vähintään 6 krt vuodessa:                                                       

Taidenäyttelyt                                                             4

Teatteri                                                                       2                        

Tanssiesitykset                                                           1                       

Konsertit                                                                     6                        

käynyt vähintään 3 kertaa vuodessa:

Ooppera                                                                      1                         

käynyt vähintään kerran kuukaudessa:

Elokuvat                                                                     12                         


Näin määriteltynä kulttuuriyleisö on huomattavasti suppeampi, vain muutamia prosentteja väestöstä. Voi sanoa, että sitä suurempi se on, mitä kauempana puhtaasta taidekulttuurista liikutaan. On kuitenkin muistettava ,että eivät nämäkään prosentit henkilöiksi muutettuna aivan pieniä ryhmiä ole: 1% vastaa  45000 henkeä,  6 prosenttia 270 000 henkeä ja 12 prosenttia jo yli Helsingin kokoista väestöä eli 540 000 henkeä. Mitä lähempänä taidekulttuuria ollaan sitä suurempi osa aktiiviyleisöstä on korkeasti koulutettuja, naisia ja iältään jo kohtuullisen varttuneita.

Kokonaan toinen tapa tarkastella kulttuuriharrastamista on tarkastella omakohtaista harrastamista, itse tekemistä. Tämänkin määrittelen seuraavassa hyvin perinteiseen taideinstituutiosidonnaiseen tapaan. Luen käsitteeseen kirjoittamisen, soittamisen, laulamisen , näyttelemisen tai kuvataiteiden harrastamisen. Kuva  näyttäisi tietysti aivan toiselta, jos mukaan luettaisiin vaikka käsitöiden harrastaminen, kalastusvälineiden tai huonekalujen tekeminen, valokuvien ottaminen jne.

Näin määriteltynä noin neljäsosalla väestöstä on jokin omakohtainen taideharrastus, 1990 luvun aikana niiden harrastaminen on jonkin verran lisääntynyt. Naisilla taideharrastuksia on jonkin verran enemmän kuin miehillä. Taideharrastukset kuuluvat erityisesti nuoruuteen, opiskelijoilla ja koululaisilla niitä on kaikkein eniten. Erot sosioekonomisten ryhmien välillä ovat samansuuntaisia kuin kulttuuritilaisuuksissa käymisessäkin, mutta kiinnostavia erojakin on. Vähiten taideharrastuksia on työntekijöillä , maatalousyrittäjillä sekä eläkeläisillä ja pitkäaikaisesti sairailla. Sen sijaan työttömillä ja  omaa kotitaloutta hoitavilla niitä on suunnilleen yhtä paljon kuin toimihenkilöillä. Kummassakin ryhmässä taideharrastusten harrastaminen on jopa lisääntynyt 90-luvun kuluessa. Olisiko siis niin, että omakohtaisiin taideharrastuksiin taloudellisen tilanteen heikentyminen ei vaikuta niin vahvasti  kuin maksullisissa tilaisuuksissa käymiseen. Voi myös olettaa, että niillä saattaa olla tärkeä selviytymistä edesauttava rooli.

Otan vielä yhden näkökulman taideharrastamiseen, kysymyksen taiteen harrastamisen henkilökohtaisesta merkityksellisyydestä. Vuoden 2002 Vapaa-aikatutkimuksessa haastateltavilla esitettiin väite ”Taide on minulle tärkeä harrastus” ja heitä pyydettiin kertomaan ovatko he väitteen kanssa sama vai eri mieltä, vai kokevatko he, että asia ei heitä lainkaan koske tai he eivät osaa ottaa kantaa. Vastaajan omaan harkintaan jätettiin  mitä taiteella tai sen harrastamisella tarkoitetaan.

Keskeinen huomio on, että valtaosa väestöä kaikissa ikäluokissa joko ei kokenut taidetta itselleen tärkeäksi harrastukseksi, tai he eivät kokeneet sen ylipäänsä koskevan itseään. Toinen keskeinen havainto on selvä sukupuolen mukainen ero, ennen varsinaista vanhuusikää taide on naisille huomattavasti henkilökohtaisesti tärkeämpää kuin miehille. Kaikkein tärkeintä taide on naisille keskiässä ja varhaisessa eläkeiässä. Vähiten tärkeää se sen sijaan on 35-44 -vuotiaille miehille.

Se, että taiteen ja kulttuurin harrastaminen muodossa ja toisessa liittyy Suomessa nimenomaan kulttuuriseen naiseuteen vahvemmin kuin kulttuuriseen mieheyteen,  tulee ilmi parhaillaan tekeillä olevassa vapaa-aikatutkimuksessa monessa kohtaa: esimerkiksi kun kysyttiin itselle erityisen tärkeitä asioita tai mitä haluaisi tehdä jos olisi enemmän aikaa tai rahaa tai vaikka mitä tekee mieluiten oman sukupuolensa seurassa.

Jos vielä otetaan tarkasteluun medioitten kautta välittyvät sisällöt,  me olemme kaikki kulttuurin läpitunkemia. Musiikki on tyypillinen yhä enemmän juuri medioitten välittämä kulttuurin alue ja kulttuurinen sisältö. Musiikki on myös harrastamisen näkökulmasta yksi tutkituimpia  kulttuurin alueita. Se saattaa olla myös se,  joka on kulttuuristen käytäntöjen muutoksen kärjessä.

Kun tarkastelemme musiikin kuuntelun yleisyyttä väestössä, voimme todeta, että mitä nuoremmista ikäluokista on kyse,  sitä enemmän musiikki kuuluu kaikkien arkeen. Siinä ei ole suuria eroja myöskään sukupuolen mukaan. Varhaisnuorista tytöillä musiikki tulee intensiivisesti elämään jonkin verran poikia aikaisemmin. Osalla naisia kuuntelun intensiivisyys tippuu jonkin verran heti nuoruuden jälkeen, miehillä se säilyy pidempään. Musiikinkuuntelussa on kyse myös erilaisista sukupolvikokemuksesta. Esimerkiksi tämän hetken viisikymppiset ovat jo nuorisokulttuuri-ikäluokkia, joiden nuoruudessa musiikinkuuntelu mahdollisuudet paranivat radikaalisti, niin äänentoistolaitteiden kuin radion musiikkitarjonnan puolesta. On todennäköistä, että heidän aktiivinen musiikinkuuntelu tottumuksensa jatkuu edelleen myöhemminkin elämässä vanhuusikään saakka.

Musiikinkin kuuntelukäytännöt  ovat muuttumassa. Ranskalainen tutkija Antoine Hennion (2001) on tehnyt kiinnostavaa uutta tutkimusta erityisestä musiikin rakastajien ryhmästä, hän kutsuu sitä klassisen musiikin faneiksi. Tutkimus on kiinnostava siltäkin kannalta, että yleensä ajatellaan faniuden kuuluvan lähinnä populaarikulttuurin puolelle. Ensinnäkin hän osoittaa kuinka arjen käytäntöjen tasolla korkea ja matala lähentyy. Toisaalta hän korostaa, että maku on vain yksi mahdollinen suhde musiikkiin, myös klassiseen musiikkiin. Hänen mukaansa rakkaus, intohimo, käytännöt, tavat, mania ovat yhtä mahdollisia kuvaamaan suhdetta. Tutkimuksessaan hän osoittaa kuinka tällainen perinteisesti todella korkeakulttuurin alueeseen liittyvä on kietoutunut uuteen teknologiaan ja mediaan. Hän osoittaa kiinnostavalla tavalla, kuinka  harrastuksesta on tullut hyvin yksityinen ja hyvin emotionaalinen kokemus, ja samalla perinteisten käytäntöjen  esimerkiksi  konserteissa käymisen funktio on muuttunut. Uusi teknologia on auttanut myös luomaan uudenlaista ekspertiisiä suhteessa kiinnostuksen kohteeseen, ja siihen liittyviin artefakteihin.


Kulttuuriin liittyvien käytäntöjen muutoksesta

Näyttää siltä, että yksilöllisen harrastajuuden ja emotionaalisen kiinnittymisen näkökulma korostuu kulttuurisessa muutoksessa. Ulkoisia mahdollisuuksia sille antaa uusi tekniikka ja internet. Harrastamista voidaan tarkastella myös sosiaalisen maailman näkökulmasta (käsite alunperin  Anselm Strauss, kehitellyt David Unruh 1979). Tuolloin on todettu, että harrastajamaailmat jakautuvat yleensä sitoutumisen asteen suhteen neljään ryhmään. Ryhmät ovat ( Pasi Koski 2000 pohjalta): 1)  Sisäpiiriläiset (osallistuminen täyttää lähes koko elämän piirin, tietävät ”kaiken” sosiaalisesta maailmasta, ”ammattimaiset harrastajat”, fanit), 2)  Säännölliset osallistujat (pysyvä mukana olo, ”uskollinen yleisö”, sitoutuminen pitkäaikaista), 3) Turistit ( arvostaa maailmaa sinänsä, myönteinen uteliaisuus, sitoutuu niin kauan kuin saa viihdykettä, etsii uusia elämyksiä) ja 4) Muukalaiset ( kontaktit satunnaisia, epäilevä lojaalisuus).

Voidaan sanoa, että aika suuri osa ”kansasta” on institutionaalisen kulttuurin turisteja, tai ainakin muukalaisia eli jokin kosketus kapeastikin määriteltyyn, instituutiopohjaiseen kulttuuriin vuosittain on useimmilla. Mutta tietysti myös täysin ulkopuolisia on, heihin kuuluu selvästi enemmän miehiä kuin naisia. Kohtuullinen osa on regulaareja, ja  pieni ja valikoitunut osa on kulttuurin sisäpiiriläisiä.

Uskoisin, että näiden sitoutumisen asteeltaan erilaisten kulttuurinharrastaja ryhmien suhteet ja niihin liittyvät käytännöt ovat muuttumassa. Toisaalta sisäpiiriläisyyden merkitys saattaa olla kasvamassa faniuden ja toisaalta yhä ammattimaisemman harrastajuuden muodossa. Toisaalta turistisen otteen merkitys on kasvamassa koko yhteiskunnassa, ja saattaa olla, että uskollisten regulaarien määrä ja asenne on vähenemässä.  Maailman moninaistuessa ja samalla tasa-arvoistuessa ja medioituessa joudumme yhä enemmän myös muukalaisen asemaan suhteessa mitä moninaisimpiin asioihin. Yleisöydestä on tullut arkipäivää rakentava ja monessa suhteessa määrittävä positio.

Maailman muuttuminen muuttaa myös kulttuuripolitiikka. Siitä lopuksi hiukan koukeroinen, mutta asian hyvin kiteyttävä sitaatti Risto Eräsaarelta. Taide alkaa todellakin kuulua kansalle, mutta aivan toisessa merkityksessä kuin mihin otsikon slogan  viittaa:

 ”Kulttuuripolitiikka […] näyttäytyy ennemminkin keräytymänä (satunnaiset yhteisyydet, ihmiset linja-autopysäkillä, vaihtelevat ja vaihtuvat yleisöt). Tähän liittyy tärkeä aikakausielementti: nykytilanteessa vain yleisö(i)llä on riittävästi auktoriteettia toimia sosiaalisen elämän inkluusio- ja ekskluusio-mekanismina. Ylimmän vallan paikalle on astunut yleisö. […] Tärkeää onkin oivaltaa kulttuuripolitiikan paljon syvempi muodonmuutos - kulttuuripolitiikan muotoutumisen paikan vaihtuminen. […] kulttuuripolitiikalla ei enää olekaan valtakeskuksen omaista paikkaa, tai kulttuuripolitiikka luopuu paikastaan, kulttuuripolitiikassa.” …. ”Yksilöstä tulee kulttuuripolitiikassa sosiaalisen yksikkö. Rapautuminen ja kasvava tietoisuus siitä seuraavista ristiriidoista voi johtaa uuteen olemisen etiikkaan, uusiin ryhmämuodostuksen tapoihin ja täysin uuteen tapaan ymmärtää kulttuurinen asiantuntijuus (esimerkiksi kuilu taiteellisen ja maallikkoasiantuntijuuden välillä katoaa).” (Eräsaari 1999)

 

Lähteet

Eräsaari Risto  (1999): Kun kulttuuripolitikka vaihtoi paikkaa. Kirjassa Anita Kangas ja Juha Virkki (toim.) ’Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet’ Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto SoPHi 23.

Grossberg, Lawrence (2000): Pettyneen populaarimusiikin tutkijan mietteitä. Kirjassa Maaria Linko, Tuija Saresma ja Erkki Vainikkala: Otteita kulttuurista. Kirjoituksia nykyajasta, tutkimuksesta ja elämäkerrallisuudesta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 65.

Hennion Antoine (2001), Music Lovers: Taste as Performance. Vol. 18 (5): 1-22

Koski, Pasi (2000) Liikunnan kansalaistoiminta kulttuurina – toiminnan merkityksellisyys ja merkitysrakenteet. Kirjassa Hannu Itkonen, Juha Heikkala, Kalervo Ilmanen, Pasi Koski: Liikunnan kansalaistoiminta – muutokset, merkitykset ja reunaehdot. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 152. Helsinki.

Unruh; David R. (1979) Characteristics and types of participationa in social worlds. Symbolic interaction ,2.