21.10.2005

Kulttuuripolitiikan historia

Työryhmä 10. Kulttuuripolitiikan historia

Työryhmän vetäjät: Sakarias Sokka ja Hanna Korsberg
Muistion laatija: Ville Häkkinen

Sakarias Sokka Jyväskylän yliopistosta esitteli tutkimustaan otsikolla Kulttuurin ja politiikan yhdistämispyrkimyksiä autonomian ja kansallisvaltion luomisen aikana. Sokan mukaan aiempi suomalaisen kulttuuripolitiikan historiantutkimus on ollut vähäistä. Olemassa oleva tutkimus on painottunut uudemman, lähinnä hyvinvointivaltiollisen vaiheen käsittelyyn. Kansallisvaltion kehittyessä nousi kansalaisyhteiskunta ja vuorovaikutus valtion ja kansalaisten välillä. Taiteellisen toiminnan tukemisessa järjestöjen merkitys oli suuri. Järjestöjen alakohtaisen roolin lisäksi niitä voidaan tarkastella kansallisten sisältöjen luomisen kannalta. 1800-luvun lopun fennomanian vahvistuminen nosti kielikysymyksen painoarvoa, mutta fennomanian kautta ei voida selittää kaikkea. Vaikka järjestötoimintaan osallistunut ydinjoukko oli suppea, kulttuuripolitiikassakin oli samanaikaisia kilpailevia linjoja.

Matti Lahtinen Tampereen yliopistosta piti esityksen otsikolla Musiikkikulttuuri ja –politiikka – musiikkikulttuurin kehittyminen ja integroituminen poliittiseen. Lahtisen tutkimuksen kulttuuripoliittinen näkökulma liittyy musiikkiin kohdistuviin poliittisiin toimiin. Ns. musiikkikulttuuri on jakautunut kahtia 1300-luvulta lähtien. Selvästi tuettu musiikkitoiminta (kuten hovimusikantit) ja kansalaisten musisointi eriytyivät. Nykyisessä musiikkikulttuurissa vaikuttaa kolme erilaista musiikin tuotannon järjestelmää – kaupallis-teollinen, julkisesti tuettu ja vuorovaikutukselliseen vaihdantaan perustuva. Integraatiota kuvaavat hyvin mm. Helsingin musiikki- ja sinfoniaopistojen perustamiset, raha-arpajaisten salliminen ja niiden tuoton käyttö oopperaan sekä oopperan muuttuminen valtion oopperaksi. Nykyilmiöitä ovat politiikan ammattilaisten ottaminen mukaan johtokuntiin.

Simo Mikkosen (Jyväskylän yliopisto) tutkimuksessa tarkastellaan Neuvostoliiton kulttuuripolitiikkaa historiantutkimuksen keinoin. Valtion omaksuessa kansalaisyhteiskunnan toiminnot, kohosi myös valtiollisen kulttuuripolitiikan merkitys. Valtio teki taiteesta omaa monopolia, jossa valtio määrittelee taiteen olemuksen, eikä muuta virallista kantaa ole. 1930-luvulta saakka pyrittiin kansan omaehtoinen toiminta valtiollistamaan. Taiteilijat olivat mielellään puolueen ja valtion taideliiton jäseniä, koska se paransi heidän henkilökohtaista asemaansa.

Paavo Oinonen (Turun yliopisto) piti työryhmässä esityksen otsikolla Turun kaupunginteatterin perustaminen. Tutkimuksen näkökulma on mikroperspektiivi sotienjälkeiseen suomalaiseen teatteripolitiikkaan. Kun Helsingissä keskusteltiin Kansallisteatterista valtionteatterina, Turkuun perustettiin kunnallinen teatteri aikana, jolloin kansandemokraatit peräänkuuluttivat vahvisti valtiojohtoista kulttuurityötä ja – hallintoa. Tähän liittyy valtion ja kuntien vastakkainasettelu, jossa kunta toimii itsenäisesti kulttuuripolitiikan toimijana.

Mikko-Olavi Seppälän (Helsingin yliopisto) tutkimuksen Työväenteattereiden asema suomalaisessa teatteripolitiikassa ja suomalainen teatterikentän ”kaksoisjärjestelmä” 1900-luvun alkupuoliskolla kulttuuripoliittinen näkökulma liittyy työväenteatteripolitiikkaan. Työväenteatteri pääsi valtion rahoituksen piiriin 1900-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä lähtien. 1900-luvun alun ajatus oli tarjota kansalle omia teatteriesityksiä edullisin lippuhinnoin. Valtion budjeteissa teatterit alkoivat näkyä v. 1917 jälkeen. Teatteri ja politiikka kietoutuivat yhteen monella tavalla. Työväenteatteri ja ns. porvarillinen teatteri eriytyivät. Näytelmissä oli mukana myös propagandaa, luokkaeroja ja vaalityötä. Sisällissodan aikaan poliittisesti aktiiviset näyttelijät olivat vaarassa.

Hanna Korsberg Helsingin yliopistosta piti esityksen otsikolla Uutta kulttuuripolitiikkaa linjaamassa – Valtion teatterikomitea 1945-1946. Korsbergin tutkimuksessa tarkastellaan teatterin asemaa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa 1940-luvulla toimineen Valtion teatterikomitean kautta. Komitean tehtävä oli uudistaa teatterilaitosta, mutta tavoitteissa ei juuri onnistuttu. Tutkimus tarkastelee sitä, mitä tapahtuu, kun valtio alkaa ohjailla toimintaa. Valtionteatteri-ajatukseen ei kuulunut aluetukijärjestelmä, vaan tarkoitus oli painottaa ainoastaan Helsingin aluetta. Kulttuurinuudistukset olivat voimakkaasti sidonnaisia yleispoliittiseen linjaukseen. Toiminnassa korostui verkostonäkökulman tärkeys, sillä samat henkilöt istuivat useissa eri päättävissä elimissä.