21.10.2005

Monikulttuurisuus

Työryhmä 7. Monikulttuurisuus

Työryhmän vetäjät: Pirkkoliisa Ahponen ja Miikka Pyykkönen
Muistion laatija: Henri Haapakoski

Monikulttuurisuus-työryhmässä käsiteltiin kuuden esitelmän voimin lisääntyvän kulttuurisen monimuotoisuuden esiin nostamia kysymyksiä. Työryhmäkeskustelujen perusteella todettiin yhteenvedon omaisesti mm. seuraavaa: Käsityksemme kulttuurin ja yhteisöllisyyden suhteesta on aina osittain kulttuuripolitiikan tuote ja voidaan kysyä minkälaista kulttuurista monimuotoisuutta ja dynaamisuutta kunkin maan kulttuuripolitiikka suosii? Kulttuuri nähdään usein taika-avaimena sotkuisiin ja räjähdysmäisesti lisääntyneestä diversiteetistä seuranneisiin ongelmiin, joihin muiden hallinnan tekniikoiden avulla ei tunnuta päästävän käsiksi – kulttuuri signifioi sen harmaan alueen, joka jää politikoinnin ulkorajoille. Käytännössä puhe monikulttuurisuudesta osoittautuu useimmiten yksinkertaistavaksi ja esineellistäväksi. Erilaisten sosiaalisten ryhmien yhdessäeloon tähtäävän kulttuuripoliittisen dialogin ei tule tapahtua yhden valtakulttuurin dominoidessa pelinkentän keskiössä vaan ”toisten” kulttuurien kohtaaminen tapahtuu aina jo yhteisesti tunnustetun kiistan ja horisontin piirissä. Kulttuurien moninaisuutta pohtiva keskustelu on Suomessa alkutekijöissään ja hallinnoinnin keinot vielä monilta osin keskiaikaista perua. 

Pasi Saukkonen Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitokselta tarkasteli avauksessaan perinteisen valtiorakenteen muutosta otsikolla Kulttuuripolitiikan kaari - kansallisen edistämisestä moninaisuuden hallintaan. Valtioiden perinteinen säilykepurkkimainen rakenne on halkeillut ja kuori on alkanut kulttuurisen fragmentoitumisen myötä vuotaa. Erilaisuuden poliittinen organisointi ja hallinnointi nousee väistämättä valtiollisen politiikan yhdeksi keskeisimmistä sisällöistä – politiikasta tulee aina myös kulttuuripolitiikkaa. Saukkonen esitteli ja vertaili tarkemmin sitä retoriikkaa, jolla Suomen, Belgian ja Alankomaiden hallitusohjelmissa on luotu linjanvetoja etnisen moninaisuuden organisoimiseksi. Yhdeksi keskeiseksi kysymykseksi nousi se, miten hallinnon institutionaalinen rakenne tulee toimeen sen tosiasian kanssa, etteivät yhteiskunnat ole enää homogeenisiä ja rajattuja kokonaisuuksia?

Suomalaisessa ja muidenkin maiden keskustelussa monimuotoisuuteen viitataan usein monikulttuurisuuden käsitteellä. Monikulttuurisuus katsotaan tuontitavaraksi ja sen maahantuojiksi maahanmuuttajat, joiden määrän lisääntyminen nähdään automaattisesti myös monikulttuurisuuden lisääntymisenä. Otsikolla Mikä on maahanmuuttajien paikka monikulttuurisuuspuheessa? Annika Forsander (Helsingin yliopisto, Svenska social- och kommunalhögskolan) tarkasteli tätä polarisoivaa puhunnan tapaa, jossa ”me ja muut”-asenne otetaan keskustelun kvasineutraaliksi lähtökohdaksi. Pelottava toiseus ja yhteiskunnan hajoaminen ruumiillistuu maahanmuuttajissa ja monikulttuurisuuspuheessa. Toiseus esineellistetään. Maahanmuuttajien heikompi sosioekonominen asema säilyy ongelmallisena työmarkkinoiden asennoitumisen ja synnynnäisen ”suomalaisuusvajeen” myötä.

Markus Mervola Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitokselta esitteli eurooppalaisen hallinnon dokumenttien diskurssia yhteiskunnallisesta fragmentoitumisesta esityksessään Biovalta ja väkivalta: integroimattomuuden pelko maahanmuuton hallinnoinnin perusteena. Euroopassa terrorismikin on alettu paikantamaan yhteiskunnan marginaaliin, jonka integroimattomasta aluskasvillisuudesta häiriökäyttäytymisen ajatellaan kumpuavan. Integraation edistämisen toimenpiteet saavat näin kansallisen ja kansainvälisen turvallisuuden edistämisen luonteen.  Minkälaisia toimenpiteitä maahanmuuttajien integraation - ja siis väestön turvallisuuden - nimissä loppujen lopuksi toimeenpannaan ja oikeutetaan?

Edelliseen kysymykseen liittyi myös Miikka Pyykkösen (Jyväskylän Yliopisto, kulttuuripolitiikan yksikkö) tutkimuspaperi Valtaistava hallinta – Maahanmuuttajayhdistysten merkitys maahanmuuttajan kansalaissubjektin tuottamisessa ”aktiivisessa yhteiskunnassa”. Pyykkönen tutkii Suomessa asuvien maahanmuuttajien ruohonjuuritason yhdistystoimintaa kenttänä, jota myös hallinto pyrkii hyödyntämään maahanmuuttajien integraation edistämisessä. Yhdistykset toimivat suostuttelijoina maahanmuuttajien aktivoimisessa ja samalla välittävät valtakulttuurin arvoja ja kielenkäyttöä ja pyrkivät edistämään väestön yhtenäisyyttä.

Raija Oikari (Jyväskylän yliopisto, kielten laitos) esitteli tutkimustaan Romanian unkarilaisten hankalasta asemasta ”ei-kenenkään” maalla. Tämä Transylvaniassa asustava etninen vähemmistö (n.2.2 milj.) erottaa itsensä jyrkästi romanialaisista, muttei identifioi itseään sen enempää unkarilaiseksikaan. Oikari on kyselytutkimuksella alustavasti kartoittanut romanian- unkarilaisten nuorten tuntoja asemastaan ja identiteetin rakentumisesta. Unkarin EU-jäsenyyden myötä Romanian unkarilaisten lainsäädännöllinen asema on entisestään monimutkaistunut. Vastakkain on myös kaksi vahvaa kansallista identiteettiä luovaa mytologiaa, jossa vähemmistön asema on tukala ja sulautuminen osaksi valtaväestön kertomusta alituisena uhkana.

Hallinnon ja organisaatioiden toimivuuden perspektiivin toi esiin Sibelius Akatemian Arts management–ohjelmassa opiskeleva Leena Marsio. Pro-gradunsa yhtenä osana hän on tutkinut Norjassa läpivietyä neljävuotisista Mosaikk-ohjelmaa, johon esitelmä nyt keskittyi. Norsk Kulturrådetin projekti tuki n.120 projektia, jotka keskittyivät monikulttuuriseen taiteeseen ja tätä kautta kulttuuridiversiteetin ja maahanmuuttajien sekä valtaväestön välisen dialogin edistämiseen maahanmuuttajien omat ehdot huomioon ottaen. Marsio pyrkii työssään tuomaan yleisemmin esiin kulttuuripolitiikan uusia keskeisiä haasteita ja ongelmakohtia monikulttuurisuuden näkökulmasta sekä mahdollisuuksia kehittää näiden kokemusten pohjalta suomalaisia taideorganisaatioita sekä taiteen tukijärjestelmiä. Voiko taiteen käyttäminen integraatiossa olla osaltaan poistamassa objektivoivaa asennetta ja luomaan laajempaa horisonttia suhtautumisessa etniseen monimuotoisuuteen?