21.10.2005

Taide ja teknologia

Työryhmä 5. Taide ja teknologia

Työryhmän vetäjät: Niina Simanainen ja Anita Kangas
Muistion laatijat: Kaisa Koskela ja Minna Ruusuvirta

Päivi Kaijula Jyväskylän yliopistosta määrittelee esityksessään Verkkotaide suomalaisessa tietoyhteiskunnassa verkkotaiteen taiteeksi, joka on verkossa sekä hyödyntää uutta teknologiaa ja verkkomedialle ominaisia piirteitä. Verkkotaide lasketaan kuuluvaksi nk. uusmediataiteeseen. Kaijula kommentoi esityksessään Minna Tarkan ja Tapio Mäkelän toimittamaa Uusi mediakulttuuri innovaatioympäristönä -raporttia ja sen luomaa kuvaa uusmediakulttuurista eräänlaisena teknologian koelaboratoriona, jossa suunnitellaan käyttäjälähtöisesti uusia innovatiivisia tapoja käyttää teknologiaa. Toisaalta Kaijula löysi yhteneväisyyksiä omien verkkotaiteilijoista tekemiensä havaintojen ja raportin luoman taiteilijakuvan välillä, toisaalta hän korosti myös verkkotaiteen samankaltaisuutta perinteisiin taidemuotoihin nähden. Ominaista verkkotaiteilijoille on kuitenkin halu pysyä virallisen taidekentän ulkopuolella ja kutsua toimintaansa pikemminkin ”artsuiluksi” kuin taiteen tekemiseksi.

Verkkotaiteessa ammattilaiset ja harrastajat tekevät usein yhteistyötä - keskustelussa tuli esiin, että tätä toimintatapaa voisi verrata entisaikojen taideyhdistysten toimintaan. Kun kysymyksessä on internet, on kansallisen ja kansainvälisen toiminnan välille vaikea vetää rajaa. Kuinka perusteltua on puhua suomalaisesta kontekstista kun tekijät voivat olla mistä päin maailmaa tahansa? Verkon ominaisuuksia ovat paikasta riippumattomuus ja globaalius - tämä pakottaa muistamaan kansainvälisen ulottuvuuden, vaikka esimerkiksi lainsäädäntö onkin usein kansallista. Alan käsitteiden määrittely ja pohtiminen on tärkeää, sillä näin syntyy työkaluja asioiden käsittelyyn ja päätöksentekoon.

Anita Kankaan Jyväskylän yliopistossa valmisteilla olevan tutkimuksen pääkysymys on, miten suomalaiset taideorganisaatiot käyttävät uutta teknologiaa taiteen ja kulttuuritoiminnan levitykseen, tuottamiseen ja esittämiseen, miten teknologia muuttaa taideorganisaatioiden toimintaa ja miten teknologian avulla pyritään mahdollistamaan kuntalaisille osallistuminen kulttuurin sisällölliseen määrittelyyn. Aineisto on koottu sähköpostikyselyllä, joka lähetettiin kaikille kansallisille ja VOS-lain piiriin kuuluville taidelaitoksille.

Pitämässään esityksessä Uusi teknologia ja julkiset taideinstituutiot Kangas esitteli ko. tutkimusta. Analyysin ensimmäisessä vaiheessa Kangas on hakenut diskursseja, jotka selittävät kulttuurilaitosten suhdetta teknologiaan. Diskurssit hän on jakanut viiden teeman alle: 1) turhautuminen, 2) pelko, 3) taiteen ja taidelaitoksen nimissä toimiminen, 4) hyöty ja tehokkuus sekä 5) globaalit verkostot. Erot organisaatioiden välillä ovat todella suuria - joissakin organisaatioissa on korkeintaan otettu sähköposti käyttöön, toiset suunnittelevat suurisuuntaisia tietoyhteiskuntaprojekteja. Erot selittyvät pikemminkin henkilökysymyksillä kuin esimerkiksi alueellisilla eroilla tai organisaation koolla. Kulttuuriorganisaatioiden mahdollisuuksia käyttää teknologiaa ja laittaa tietoa verkkoon rajoittaa huomattavasti tekijänoikeuslainsäädäntö - tähän asiaan pitäisi saada selkeyttä ja löytää uudenlaisia näkökulmia. Myös oman henkilökunnan osaaminen ja kokemus/mielikuva vastaanottajien osaamisen tasosta vaikuttaa teknologian käyttöön. Suhtautuminen teknologiaan on hyvin yksilöllistä ja monilla on voimakas epäluottamus teknologian toimivuuteen esimerkiksi tiedottamisessa - tämä oli tullut esiin myös Anita Kankaan kyselyvastauksissa.

Mikko Nortela Joensuun yliopistosta tarkasteli esityksessään Tekijä ja teos kyberavaruudessa hyper- ja kybertekstejä kaunokirjallisuuden muotoina. Uudentyyppisten teosten taustalla on tietokoneen mahdollistama ilmaisu, joka muuttaa niin teosten rakennetta kuin vastaanottoakin. Teoksen lukija muuttuu lukijasta ”käyttäjän” (lukija/kirjoittaja) suuntaan. Jokainen vastaanottaja muokkaa teoksesta oman toteutumansa. Joissakin teknologisissa ympäristöissä vastaanottajan on myös mahdollista lisätä omaa tekstiään ja jättää se muiden saataville. Linkkijärjestelmä mahdollistaa useiden rinnakkaisten tekstien esiintymisen, myös laitteiston kyky generointeihin muuttaa teoksen ja tekijän asemaa. Missä ovat teoksen rajat? Kuka on tekijä?

Nortelan mukaan tekijän asettamat säännöt määrittelevät toimintoja - käyttäjän mahdollisuuksia lisätessään tekijä rajoittaa perinteistä valtaansa teokseen. Olennaista tekijyyden ja teoksen määrittelyssä on se minkä genren edustajana se otetaan. Teos on siis entistä enemmän avoin ja muuttuva prosessi. Kulttuuripoliittisesti tärkeän ulottuvuuden keskusteluun tuo tekijänoikeuslainsäädäntö. Minne asti tekijänoikeuksien valvonta tulee ulottaa, vaikka teknisesti olisikin periaatteessa mahdollista liittää tekijänoikeustiedot kaikkiin teoksen osa-alueisiin? Kyberkirjailijan ansaintalogiikan mahdollistamiseksi Nortela toivoisi digitaalisen rahan kehittämisen etenevän, jolloin kirjailija voisi saada korvausta käyttäjien ”hyperteoksessa” viettämästä ajasta.

Markus Pulkkinen Mikkelin ammattikorkeakoulusta toi esityksessään Digitaalisen taideteoksen pitkäaikaisarkistointi esiin taiteen digitaalisen arkistoinnin haasteita. Hän esitteli Elka-D -projektia, jossa Mikkelin ammattikorkeakoulu digitoi Elinkeinoelämän keskusarkiston audio-, video- ja multimedia-aineistoa.

Digitaalinen pitkäaikaisarkistointi on suunniteltava hyvin. Formaatit muuttuvat nopeasti ja kymmenen vuotta sitten luotua digitaalista teosta ei enää välttämättä saada auki nykyisessä teknisessä ympäristössä. Erittäin tärkeäksi muodostuu teosten luettelointi ja sisällön kuvailu, ns. metadata - näin varmistetaan, että teos on löydettävissä ja käytettävissä myöhemminkin. Luetteloinnissa tärkeää on tuoda esiin perustelut sille, miksi juuri tietty teos on valittu digitoitavaksi. Digitaaliseen arkistointiin ja sen suunnitteluun tarvitaankin sekä tekniikan ja arkistoinnin ammattilaisten asiantuntemusta että taiteen tuntijoiden tietotaitoa. Kulttuuripoliittisesti aihe on ajankohtainen ja tärkeä. Joidenkin teosten kohdalla ovat viimeiset hetket digitointiin. Digitoimista rajoittavat tekijänoikeuslainsäädäntö sekä rahoituksen puute. Esimerkiksi kuvataiteen keskusarkisto saa digitoimiseen vuosittaista erillisrahoitusta, jonka jatkuvuudesta ei ole varmuutta. Suomessakin on useita eri tavoin rahoitettuja digitointiprojekteja - yhteistyö ja koordinaatio eri tahojen välillä on erittäin tärkeää, jotta voidaan luoda toimiva ja yhtenäinen toimintatapa digitointiin.

Kaupunkimiljöö näyttäytyy usein monenlaisten visuaalisen merkkien ja kuvien kakofoniana. Marja Seliger Lapin yliopistosta lähtee paperissaan Katugalleriat – kaupunkimiljöön julistetaide 2000-luvulla kuitenkin tarkastelemaan tätä arkiympäristömme olennaista osaa kiinnostavana esteettisenä ilmiönä. Seliger kutsuu katugallerioiksi julkiseen urbaaniin ulkotilaan sijoitettuja laillisia mainosjulisteiden ripustuspaikkoja. Gallerioiksi hän laskee niin pylväiden pienet julistetelineet, kuin suuremmat katumainostelineet ja bussikatoksetkin. Tutkimuksessaan Seliger valokuvaa valitsemiaan katugalleria-kohteita Helsingissä vuoden ajan kuukauden välein. Tavoitteena hänellä on tutkia julisteiden visuaalisuutta ja toisaalta gallerioiden toiminnan periaatteita. Mainosjulisteiden visuaalisen kielen tutkimuksessa Seliger pyrkii etsimään vastauksia muun muassa kysymyksiin siitä, kuinka uuden teknologian mahdollisuudet vaikuttavat julisteiden ilmaisuun, mikä on suunnittelun suhde teknologiaan? Toisaalta Seliger pyrkii avaamaan korkeataiteen ja mainostaiteen suhdetta: millaisia vaikutus- ja virikesuhteita näiden välillä vallitsee, voisiko mainosjulisteita tarkastella taiteena?

Katugallerioissa näyttelyn pitäminen on melko hintavaa. Helsingin kaupunki on vuokrannut pitkäaikaisesti mainospaikat muutamalle suurelle mainosyhtiölle, jotka vuokraavat niitä edelleen halukkaille viikon kerrallaan. Mainostaminen on uuden viestintäteknologian ansiosta nykyään hyvin kansainvälistä. Saman julisteen voi nähdä samalla viikolla kymmenissä kaupungeissa. Seliger kysyykin, onko mainostaiteessa enää sijaa kansallisille erityispiirteille.

Elektroniset alakulttuurit ovat taiteelliseen ja kulttuuriseen media- ja teknologiakehitykseen keskittyviä kansainvälisiä verkostoja, joiden toiminta on organisoitunut perinteisen taiteellisen, tieteellisen ja kaupallisen toiminnan ulkopuolelle. Aura Seikkula esitteli esityksessään Elektroniset alakulttuurit neljä eri alakulttuurin ilmenemismuotoja: VJ eli videojukka-kulttuurin, open source communityn eli avoin lähdekoodi -yhteisön, media-aktivismin  ja demo-scenen.

Elektronisten alakulttuurien merkitys kulttuurisen innovaation lähteenä on kasvanut. Vaikutteita alakulttuureista ovat saaneet erityisesti uusi mediataide ja vanhemmat media- ja videotaiteen muodot. Monet elektronisten alakulttuurien ilmenemismuodoista lähenevät myös itse luonteeltaan taiteellista toimintaa, mutta alakulttuurien edustajat eivät yleensä halua profiloitua taiteilijoiksi tai ottaa osaa taiteen keskusteluun. Elektronisten alakulttuurien edustajia on kuitenkin viimevuosina yhä enemmän esitelty taiteena museoissa ja festivaaleilla.

Keskustelussa todettiin taiteeksi/ei-taiteeksi luokittelun olevan alakulttuurien kohdalla epärelevanttia. Kulttuuripoliittinen tunnistaminen ei saisi olla tästä luokittelusta kiinni. Elektroniset alakulttuurit tuovat yhteen poikkitieteellisen ja -taiteellisen osaajien verkoston, jossa kehitetään sekä alan teoriaa että käytännön sovelluksia. Teknologian mahdollisuudet venytetään äärimmilleen ja uusia ilmaisun muotoja kehitetään. Alakulttuurien toiminta on olennaisesti kansainvälistä, kehityksen suunta määritetään kansainvälisissä keskustelufoorumeissa, joihin kenellä tahansa on mahdollisuus osallistua. Alakulttuurien kehittäjät ovat Seikkulan mukaan tulevaisuudessakin niitä, jotka oma-aloitteisesti tutkivat, kehittävät ja kyseenalaistavat.

Annika Waenerberg Jyväskylän yliopistosta tarkastelee paperissaan ”Taito ja laatu – uusi teknologia taiteen ikuisten kysymysten äärellä” tekniikan merkitystä taiteessa taidehistorian viitekehyksessä. Huomio kohdistuu taiteen tekniikan kehityksen syihin ja lähtökohtiin, sekä tekniikan kehittymisen taiteellisiin vaikutuksiin. Toisaalta seurataan taiteilijakuvan muutosta tässä kehityksessä. Elävyyden vaikutelmaan pyrkiminen on siivittänyt Waenerbergin mukaan uusien teknisten ratkaisujen käyttöönottoa. Hän nostaa väriä tärkeämmäksi illuusion luojaksi tekstuurin sekä epäsäännöllisyyden, sattumanvaraisuuden vaikutelman. Juuri näissä ilmaisun puolissa tietokoneella toteutetulla kuvalla on vaikeuksia. Toisaalta elävyyteen kuuluvan liikkeen kuvauksessa tietokone on selvästi vanhempia kuvataiteen muotoja edellä. Toinen jatkuva pyrkimys taiteessa on ollut ikuisuuden kuvaaminen, jossa keinona on käytetty muun muassa puhdasta transparenssia. Tässä tietokoneen tekniikat onnistuvat hyvinkin. Uusien taiteen tekniikoiden käyttöönottoon on aina liittynyt uutuuden viehätystä. Uudella tekniikalla toteutettu teos synnyttää teknistä hämmästystä uudenlaisen elävyyden tai näköisyyden kautta. Uudella tekniikalla toteutettu teos näyttää uutuutena hyvin erilaiselta kuin muut teokset, huomamme vain sitä muista teoksista erottavat piirteet. Ajan myötä uutuuden lumo kuitenkin haihtuu, eikä erilainen tekniikka lopulta teekään teoksista radikaalisti erilaisia.

Waenerbergin mukaan uuden mediataiteen edessä ollaan vielä uutuuden viehätyksen tilassa. Pohjimmiltaan uusi tekniikka ei kuitenkaan tee tästäkään taidemuodosta olennaisesti muista taidemuodoista erilaista. Uuden tekniikan sanotaan myös mullistaneen taiteilijan tekijyyden. Waenerberg muistuttaa, että yksilöllisen ja itsenäisen taiteilijaneron kuva muodostui vasta modernismissa 1800-luvulla. Siihen saakka ryhmätyö oli taiteen piirissä tavallista.