21.10.2005

Taiteilijapolitiikka ja luovuus

Työryhmä 2. Taiteilijapolitiikka ja luovuus


Työryhmän vetäjät: Sari Karttunen ja Robert Arpo
Muistion laatija: Jatta Juhola

Työryhmän tavoitteena oli tarkastella luovuutta kulttuurisen tuotannon arvoketjun ytimen eli taiteilijan ja hänen työnsä näkökulmasta, kun keskustelua viime aikoina on korostuneesti käyty talouden järjestelmän ehdoilla.

Ryhmän työskentelyn aloitti taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Hannu Saha teemalla Jokaisen oikeus luovuuteen. Hänen mukaansa keskustelu luovuudesta on erittäin tärkeää, vaikka tuo keskustelun päänavaus olisikin peräisin ulkomailta (viitaten Richard Floridan teokseen The Rise of Creative Class). Se, että jopa hallitusohjelmaan on kirjattu luovuusstrategia, tuottaa joka tapauksessa tilanteen, jossa taide ja kulttuuri ovat voittajia. Saha lähestyi luovuuden teemaa muistinvaraisen musiikin näkökulmasta, jota hän on tutkinut väitöskirjatutkimuksessaan (kansanmusiikin tyyli ja muuntelu). Muistinvaraisessa musiikissa ei koskaan ole kahta kertaa samanlaista tulosta. Mistä elementeistä tällainen luovuus koostuu? Toinen Sahan esiin nostama näkökulma on kansantaide elävänä kulttuurimuotona. Saha on itse ollut mukana muun muassa ITE-projektissa (itse tehty elämä). Nykykansantaiteilijat eivät tee taidetta taidemaailmalle eivätkä myytäväksi, vaan sisäisestä sanomisen ja ilmaisun pakosta. Sahan mukaan ”luovuusbuumi” kaipaa nyt esimerkiksi eri oppilaitosten panosta luovuuden tutkimisessa. Erityisesti on syytä korostaa jokaisen oikeutta luovuuteen – kulttuurisia oikeuksia. Jokamiehen oikeus taiteen tekemiseen on säilytettävä, sitä on edistettävä ja kehitettävä. Luovuudessa ei ole virheen mahdollisuutta ja niinpä Sahan mukaan esimerkiksi epämusikaalisia ihmisiä ei ole olemassakaan. Taiteen ja kulttuurin asemaa yhteiskunnassa ja koululaitoksessa on kasvatettava.

Tilastokeskuksen Aku Alanen on pyrkinyt selvittämään, voiko kulttuurin ja luovuuden kansantaloudellista painoarvoa laskea. Tähän mennessä ei ole ollut olemassa valmista sapluunaa arvion laskemiseksi. Alanen on asettanut itselleen kuuden näkökulman ohjelman kulttuurin kansantaloudellisen merkityksen tarkastelemiseksi (toimialapohjainen tarkastelu, tuotepohjainen tarkastelu, panos-tuotos – tarkastelu, tuotantofunktio tarkastelu, luovuus- ja tuottavuustarkastelut sekä kulttuurin hyvinvointivaikutukset). Alanen arvioi saamiensa tulosten perusteella, että kulttuurin toimialojen osuus bruttokansantuotteesta tuskin tulee nousemaan, vaan pysyy noin 4 prosentin tuntumassa ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Alasen selvitysten perusteella kulttuurin tuotannon osuus kansantaloudesta on suurempi kuin esimerkiksi matkailun ja huomattavasti suurempi kuin urheilun. Alasen laskelmien pohjalta merkkejä kulttuurin toimialojen taloudellisen merkityksen huomattavasta lisääntymisestä ei ole. Kulttuurin toimialoista, jotka Alanen on jaotellut karkeasti neljään ryhmään (vapaa-aika ja viihde, taide alat, muotoilualat ja joukkoviestintä), joukkoviestinnän osuus tullee tulevaisuudessa supistumaan, kun taas vapaa-ajan ja viihteen osuus näyttäisi kasvavan. Alanen kuitenkin korosti, että kulttuurin merkittävyys ja tärkeys löytyy myös, ja ennen kaikkea, muualta kuin taloudesta.

Tampereen yliopiston Pentti Raittila tutkii viestintäalan ammattikuvia ja koulutustarpeita. Tutkimuksen tavoitteena on ennakoida viestintäalan sisällöntuotantoon liittyvien ammattien ja työvoimarakenteen kehitystä sekä lyhyellä tähtäimellä (vuoteen 2010) että pitkällä tähtäimellä (2020). Koska Raittilan ESR-rahoitteinen tutkimushanke on vasta käynnistymässä, ei keskustelun kohteena ollut varsinaista tutkittua tietoa, vaan itse tutkimusaiheen rajaukset. Viestintäalan kenttää muokkaavia muutoksia ovat Raittilan mukaan erityisesti olleet muun muassa teknologian muutokset, markkinoiden estetisoituminen sekä työelämän rakenteiden muuttuminen. Raittilan mukaan ominaista viestintäalan kentälle tänä päivänä on se, että samaan ammattiin valmistutaan monesta eri koulutusohjelmasta.  Esityksen pohjalta nousseessa keskustelussa puolestaan korostettiin sitä, että taiteen alalta samasta koulutuksesta valmistutaan useisiin eri ammatteihin. Suuntautumista ohjaavat erilaiset ammatti-identiteetit, uraorientoituminen. Nykyisin yhä enemmän ohjaudutaan jatko-opintoihin taidekoulutuksen saaneiden huonon työtilanteen vuoksi. Keskustelua herätti erityisesti kysymys kompetenssista. Vaikka tekninen osaaminen on hallussa, korostettiin taidekoulutuksen (erit. korkeakoulutus) merkitystä sisällön luomisessa. Voiko insinööri tai painoviestinnän assistentti, painopinnan valmistaja ja graafinen suunnittelija suunnitella kirjan kannen yhtä hyvin?

Marjatta Häti-Korkeila Helsingin yliopistosta käsittelee väitöskirjatutkimuksessaan teattereiden organisatorisia muutoksia ohjaajan ammattikuvan muutoksen kautta. 1990-luvulla ohjaajat itse lähtivät ajamaan ajatusta irrottautua teattereiden vakinaisista ohjaajien työsuhteista. Taustalla oli käsitys, että teattereiden taiteellinen toiminta ja esitysten taso rikastuisi ja paranisi vierailevien ohjaajien myötä. Laman aikana varsinkin kaupungit teattereiden omistajina tarttuivat mieluusti tilaisuuteen lopettaa vakinaisten ohjaajien virkoja ja siirtää rahat muuhun toimintaan. Häti-Korkeilan mukaan ohjaajasta on 2000-luvulle tultaessa tullut vierailija, eikä vakiohjaajia juurikaan haluta takaisin – eivätkä nuoret ohjaajat välttämättä edes halua sitoutua laitosteatteriin. Yhä enemmän ohjaajat ovat ammatinharjoittajia tai yrittäjiä. Edellinen kehitys on Häti-Korkeilan mukaan osaltaan murtanut teattereiden työntekijöiden yhteisöllisyyttä. Toisaalta tämä ei kuitenkaan näy katsojalle, sillä esitysten taso on säilynyt. Kyseessä on ennen kaikkea organisaation sisäinen ongelma.

Tiia Kurkela Tampereen yliopistosta tutkii väitöskirjassaan millaisen teatterin tekeminen on Suomessa nykyään mahdollista. Hän pyrkii selvittämään niitä ideologisia, taloudellisia ja taiteellisia olosuhteita, joissa teattereissa nykyisin työskennellään. Teattereiden toimintaympäristö on muuttunut paljon 1960-luvulta näihin päiviin. Kurkelan mukaan suomalainen taidepolitiikka on luonut perusrakenteet taiteen harjoittamiselle – on monet teatterirakennukset, teatterilaki ja perusrahoitus. Mutta tällä hetkellä yhteiskunnan taidepoliittiset rakenteet eivät Kurkelan mukaan tue parhaalla mahdollisella tavalla monipuolista näyttämötaiteen kenttää. Ne mahdollistavat perustoiminnan, mutta eivät tue riittävästi luovan ja innovatiivisen näyttämötaiteen kehittymistä laitosten sisällä tai niiden ulkopuolella. Kurkela pyrkii hyödyntämään ensemble-käsitettä tutkimuksessaan.

Helsingin yliopiston emeritusprofessori Ilkka Heiskanen esitteli Cuporen (kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö) julkaisusarjassa vuoden 2004 lopulla ilmestyvästä Taiteen ja kulttuurin rahoitus ja ohjaus -tutkimushankkeesta luovuuden edistämistä ja hyödyntämistä koskevan osion. Osaltaan Heiskasen paperi toimi myös kommenttina erityisesti kahteen edelliseen esitykseen. Heiskanen korosti taloudellisten teorioiden tuntemista, jotta voitaisiin paremmin ymmärtää, mistä esimerkiksi teatterikentällä tapahtuneet muutokset johtuvat. Vallitsevien rakenteiden muuttamisen vaikeudesta Heiskanen käytti esimerkkinä valtionosuusjärjestelmää: hän kuvasi sen pakkopaitana, josta kukaan ei erityisemmin pidä, mutta ei uskalla lähteä sitä muuttamaankaan peläten leikkauksia jo saavutetuissa eduissa.