21.10.2005

Vertaileva tutkimus ja alueet

Työryhmä 3. Vertaileva tutkimus ja alueet

Työryhmän vetäjät: Kimmo Kainulainen ja Mari Kivitalo
Muistion laatija: Viivi Seirala

Lähes kaikissa työryhmässä pidetyissä alustuksissa sekä keskusteluissa nousi esiin uudenlaisten yhteistyömuotojen etsintä eri alojen välillä tai oman alan sisällä, verkostoiden luominen sekä niiden ylläpito. Toisaalta usein mainittiin kommunikointiongelmat eri toimijoiden tai hankkeiden rahoittajien välillä. Yhteistyön pelisääntöjä haetaan vielä. Taloudelliset seikat on huomioitava entistä tarkemmin myös kulttuurialalla.

Kaj Zimmerbauer Helsingin yliopistosta tutkii seutukunnallisen kulttuurin kehittämistä ja kulttuuripalveluiden järjestämistä. Seutukunta on eri kuntien muodostama yhteinen toiminta-alue, jonka tasolla on toteutettu myös EU-rahoitteisia projekteja. Seutukunta on suhteellisen uusi käsite, esimerkiksi tilastolliseksi mittausyksiköksi se perustettiin 1994. Tällä hetkellä Suomessa on 77 seutukuntaa, joiden rajat kuitenkin elävät jatkuvasti. Syinä seutukuntien muodostumiseen ovat mm. taloudelliset syyt ja paineet kuntaliitoksiin. Ihmisten samaistuminen seutukuntaan ei ole kovinkaan voimakasta; syynä tähän voivat olla käsitteen tuntemattomuus tai väkinäisesti muodostettu seutukunta. Eri kuntien asukkaiden identiteettikysymykset nousevat yhteishankkeissa esiin. Seutukuntien kehittäminen kuitenkin jatkuu ja Zimmerbauer uskoo niiden tulevaisuuteen.

Pirjo Ikäheimonen Itä-Suomen Lääninhallituksesta on tutkinut Itä-Suomen tavoite 1-ohjelmalla rahoitettuja kulttuurihankkeita vuosina 2000-2003. Hän on todennut, että rahoitus ja alueiden kulttuuristrategiat korreloivat keskenään. Jos alueella on kulttuuristrategia, on sen helpompi saada rahoitusta. Toisaalta alueen sisällä strategiaan valitut kulttuurinalat saavat usein enemmän rahoitusta kuin ne, joita ei nosteta esiin. Huonoiten rahoituksen saannissa ovat menestyneet kunnalliset kulttuurilaitokset. Ikäheimonen epäilee tämän johtuvan yhteisen kielen puutteesta kulttuurilaitosten ja rahoittajien välillä. Maakunnissa eniten rahoitusta ovat saaneet rakentaminen, korjaaminen ja inventointi, vähimmälle puolestaan on jäänyt kuvataide. Ikäheimosen mukaan seutukunnallisen kulttuurityön kehittämistä ei ole onnistuttu perustelemaan, eikä näin ollen rahoitustakaan olla saatu.

Antti Puupposen Jyväskylän yliopistossa tutkima lähiruoka liittyy kulttuuripolitiikkaan lähinnä arkikulttuurin tasolla. Lähiruoka tuotetaan ja kulutetaan samalla alueella, jolloin tuottajat ja kuluttajat tuntevat toisensa eri tasolla kuin massatuotannon osapuolet. Tämä luo tiettyä luottamusta toimijoiden välille ja erilaisten ongelmien syyt ovat helpommin selvitettävissä. Koska pientuotanto ei pysty kilpailemaan massatuotannon kanssa tuotteen hinnoilla, on kehitettävä uusia toimintamuotoja. Tuotantoa voidaan pyrkiä muuttamaan palveluksi vaikka yhdistämällä se matkailuun. Tällöin myös lähiruoka pyritään tuotteistamaan. Myös Puupponen nostaa esiin verkostoitumisen tarpeen. Kaikki toimijat eivät kuitenkaan halua verkostoitua, ja jotkin toimijat joutuvat turvautumaan yhteistyöhön, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Puupponen näkee ongelmallisena hankkeiden jatkuvuuden puutteen. Jonkin hankkeen avulla pyritään luomaan verkostoja, mutta hankkeen päätyttyä ei olekaan ketään joka luotua verkostoa hoitaisi, hankkeet tavallaan loppuvat kesken. Yksi usein onnistunut ratkaisu on osuuskunnan perustaminen.

Salla Virman Sibelius Akatemiasta on tutkinut alueellisten elokuvakeskusten vaikutuksia ja toimintamalleja tarkastelemalla kolmea elokuvakeskusta Suomessa, Ruotsissa ja Iso-Britanniassa. Elokuva liitetään nykyään useimmiten osaksi kulttuuriteollisuutta. Elokuvatuotannon ympärille kehittyy usein myös liitännäistoimintoja, jotka laajentavat toimintaa. Taloudelliset, imagoon liittyvät, sekä kulttuuriset syyt vaikuttavat alueiden kiinnostukseen alueellista elokuvatuotantoa kohtaan. Tähän mennessä alueellisesta elokuvatoiminnasta on saatu hyviä kokemuksia ja keskusten on todettu aktivoineen alueita. Ruotsissa on tähän mennessä onnistuttu Suomea paremmin hyödyntämään rakennerahastoja alueellisten elokuvakeskusten kehittämisessä; toisaalta Suomea vaivaa myös Helsinki keskeisyys.

Mirva Mattila Museovirastosta toteaa myös museoalan kaipaavan uusia yhteistyön muotoja. Tällä hetkellä maakunnallisten museoiden verkostoituminen museokentän ulkopuolisten tahojen kanssa ei ole kovinkaan suurta. Mattilan mukaan hankeyhteistyö on museoalalla vasta tulollaan. Mattila peräänkuuluttaa myös toiminnallista yhteistyötä kulttuurihistoriallisten museoiden ja taidemuseoiden välillä. Museot joutuvat entistä enemmän perustelemaan toimintaansa ja myös maakuntamuseoilta odotetaan entistä suurempaa näkyvyyttä. Kulttuurihistoriallisten museoiden kokoelmien esittelyssä voitaisiin hyödyntää taidemuseoiden teknistä ja visuaalista osaamista näyttelyn rakennuksessa. Mattila kuitenkin muistuttaa, että museotyö on paljon muutakin kuin näyttelytoimintaa.

Tampereen yliopistosta Tarja Rautiainen-Keskustalo toteaa, että taloudellista ja poliittista toimintaa oikeutetaan yhä useammin kulttuurin arvoin. Nyky-yhteiskunnassa yksilö ruumiineen ja emootioineen on kaiken keskipisteessä. Esimerkkinä Idols – formaatti, joka rakentuu kokemuksellisuudelle ja elämyksellisyydelle. Idols on samanaikaisesti myös selkeästi liiketoimintaa, eikä sitä edes yritetä kieltää. Rautiainen-Keskustalo on kuitenkin huomannut, että samanaikaisesti kansallisuuteen ja paikkaan liittyvät arvot ovat nousseet keskeisiksi. Hän toteaa Idolsissakin etsittävän kansallista tähteä, ja tämä otetaan vakavasti. Pop-musiikki on 2000 luvulla saavuttanut uuden aseman ja arvostuksen tuotteena jota viedään ulkomaille ja jota myös poliitikot ovat näkyvästi alkaneet tukea. Vastaavaa asennemuutosta ei Rautiainen-Keskustalon mukaan ole vielä havaittavissa Virossa ja Baltiassa, jossa pop-musiikki käsitettä ei myöskään tutkijapiireissä tunneta.

Mari Kivitalo tutkii Jyväskylän yliopistossa vastakaupungistumista. Kivitalon mukaan maalle ei juuri haluta muuttaa, koska se pitää sisällään luopumista niin monesta totutusta toiminnasta ja sosiaalisista verkostoista, joita kaupungissa on. Kivitalolla on kolme hypoteesia siitä ketkä maalle muuttavat; ne jotka tulevat pikkukaupungista, eli tavallaan tietävät mihin ovat menossa, ne joilla on alueeseen taloudellisia intressejä tai sukulaissuhteita, tai ne jotka hakevat totaalista elämän muutosta. Kivitalo nostaa esimerkiksi Keuruun, jonne on syntynyt ekokommuuni. Paikkakunnalla on myös voimistunut Helluntaiseurakunnan kannatus. Sekä poismuuttajat että näiden tilalle tulevat uudet asukkaat muovaavat pikkukaupunkeja ja niiden toimintamalleja.