11.10.2010

Aaltonen, Terhi

Terhi Aaltosen lektio 2.10.2010

Bruegel

Lectio praecursoria

Terhi Aaltonen 2.10.2010

 

Mitä näemme väitöskirjani kannen kuvassa? Taiteilijan sivellin kädessään. Toisen miehen katsomassa hänen olkapäänsä yli työn alla olevaa teosta. Taiteilija ei näytä nuorelta, posket ovat syvän uurteiset, ryhti on hieman kumara. Taiteilijan vieressä seisovan henkilön ilme on hyvin keskittynyt, hän katsoo silmälasit nenällään taiteilijan työn tuloksia.

Väitöskirjani kanteen olen valinnut flaamilaisen taidemaalarin, Pieter Bruegelin hienon grafiikan vedoksen 1500-luvulta. Kirjan kannen kuvan tarkoituksena on houkutella tarttumaan itse kirjaan, mutta valitsemani kuva voi johdatella myös tutkimukseni teemoihin.

Kannen teoksen nimi on Taidemaalari ja taiteen asiantuntija. Kyseessä on ilmeisesti Bruegelin omakuva. Bruegel syntyi vuonna 1525 ja kuoli vuonna 1569, 44-vuotiaana. Teoksen tehdessään hän oli 40-vuotias. Uuden ajan alussa, 1500-luvulla ihmisten elinajanodote oli alhainen. Tarkkaa tietoa asiasta ei ole, mutta todennäköisesti se oli noin 30–40 vuotta. Teoksen kuvan perusteella kyse ei ole enää nuoresta miehestä. Silloisten mittapuiden mukaan, 40-vuoden iässä ihminen oli jo vanha.

Ihmisten elinajanodote on Euroopassa kasvanut huimasti sitten Bruegelin ajan. Tänä vuonna syntyvä suomalainen voi odottaa elävänsä hieman yli 79-vuotta. Erityisesti hyvin iäkkäiden, joilla tarkoitan yli 85-vuotiaita, osuus väestöstä on kasvanut nopeasti ja nousee suhteessa yhä nopeammin väestön syntyvyyden laskiessa. Suomessakin on tämän ikäluokan koko kymmenkertaistunut vuodesta 1950. Yli 65-vuotiaiden osuuden väestöstä arvioidaan nousevan nykyisestä 17 prosentista 27 prosenttiin vuoteen 2040 mennessä. Tämän päivän ikääntyneet ovat myös aiempaa terveempiä, harva nelikymppinen edes näyttää vanhalta, vaikka suuret yksilölliset erot ovatkin leimallinen piirre vanhenemisessa.

Mitä iällä tarkoitetaan? Ikää pidettiin yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa pitkään ja pidetään edelleen usein niin sanottuna riippumattomana taustamuuttujana, johon muut muuttujat kytketään. Tänä päivänä ikä on kuitenkin myös kulttuurinen väline,  konstruktio, jolla ihmisiä merkitään ja jolla annetaan heille identiteetti tai asetetaan heidät erilaisiin valta-asemiin. Ikä ei ole enää riippumaton taustamuuttuja, vaan selitystä kaipaava. (Julkunen 2003, 67.) Kiinnostus on siirtynyt iän tuottamisen prosesseihin, siihen tietoon ja valtaan, mitä iän tuottaminen sisältää tai mikä rooli esimerkiksi sosiaalisilla instituutioilla on iän tuottamisessa.

Kuka sitten oikeastaan on vanha? Tämän päivän ikääntymistä leimaa se, että oikeita nimityksiä ei enää ole. Nykyään vanhat ihmiset ovat senioreita tai ikäihmisiä. Puhutaan myös iäkkäistä ihmisistä tai esimerkiksi ikääntyneistä, mitä termiä käytän omassa tutkimuksessani. Vanhus-sana kuvaakin ihmisiä, joiden toimintakyky on heikentynyt ja jotka tarvitsevat hoivaa ja tukea. Iän käsite, meidän käsityksemme iästä sekä iälle annetut määritelmät ja merkitykset vaihtelevat esimerkiksi sen mukaan, kenen kanssa ja milloin puhumme, missä puhuminen maantieteellisesti tapahtuu, tai mikä on sukupuolemme. Ikä määrittyy historiallisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti.

Moni meistä haluaisi poistaa sanan vanhuus. Vika ei kuitenkaan ole sanassa itsessään, vaan siinä kulttuurissa, johon tämä sana liittyy. Nyky-yhteiskuntamme ihannoi nuoruutta ja nuorekasta ulkonäköä, mikä heijastuu myös kieleen. Kun nuoruuden asemaa korostetaan, käy helposti niin, että nuoruuden vastakohtaa tarkoittava sana, vanhuus kerään itseensä negatiivisista pääomaa.

Yhteiskunnassamme esiintyy epävarmuutta  ja ristiriitaisia käsityksiä siitä,  mitä vanheneminen ja vanhuus ovat ja miten näihin asioihin pitäisi suhtautua. Edellä kertomani sekavat ikäkäsitteet ovat tästä yksi ilmentymä. Myös suhtautuminen pitkäikäisyyteen ja ikääntyneiden määrän kasvuun sekä esimerkiksi vanhenemisen kieltäminen ovat esimerkkejä ristiriitaisesta suhtautumisestamme.

Ristiriitainen suhtautumisemme vanhuuteen näkyy myös muilla tavoin. Ensi viikolla vietetään vanhusten viikkoa, jonka teemana tänä vuonna on "meitä on moneksi". Juhlapuheet ja teemaviikot julistavat, kuinka vanhuksista tulee pitää huolta, kuinka heitä tulee kunnioittaa ja kohdella yksilöinä. Samanaikaisesti  voimme lehdistä lukea vanhusten huonosta kohtelusta, heidän yksinäisyydestään tai hoitopaikkojen puutteesta. Kaikkein pitkäikäisimpien määrän kasvu on joidenkin mielestä iso ongelma. Pystymmekö hoitamaan kasvavat raihnaisten ja sairaiden vanhusten joukot? Mitä tämä kaikki maksaa? Kuinka paljon tähän maalailuun liittyy liioittelua? Yhteiskunta on tärkeän arvokeskustelun edessä. Jo nyt tutkimukset osoittavat, että vanhusten toimintakyvytön jakso ei ole pidentynyt vaikka elinikä on kasvanut. Samaan aikaan voimme todeta vanhenemisen moninaisuuden lisääntyneen ja yksilöllisten erojen kasvaneen.

Tutkimukseni keskittyy niin sanottuun kolmanteen ikään (Laslett 1989). Tämä gerontologiassa vakiintunut käsite tarkoittaa työiän ja varsinaisen vanhuuden välissä olevaa ikävaihetta, joka on erilainen kuin varsinainen vanhuus. Kolmas ikä on muuttanut perinteisen elämänkulun kolmivaiheisen jäsennyksen – lapsuus, aikuisuus ja vanhuus – nelivaiheiseksi. Kolmannessa iässä on kyse ajasta, jolloin ollaan toimintakykyisiä ja aktiivisia, mutta ei kuitenkaan enää työelämässä mukana. Tällä uudella jaottelulla pyritään kertomaan ikääntyneiden uudesta elämänvaiheesta, jolloin ollaan hyväkuntoisia, aktiivisia ja tarpeeksi hyvin toimeentulevia, jotta voidaan pitää yllä haluttua elämäntyyliä.

Kolmannen iän käsitettä on monissa yhteyksissä tarkasteltu kriittisesti. Voi perustellusti kysyä, onko tarkasteltava ikävaihe sittenkään järjestyksessä se kolmas. Käsitteen käyttöä voi problematisoida myös tutkimuksessani, sillä monella haastattelemallani kuvataiteilijalla neljäs ikä oli fyysisten muutosten takia kohtuullisen lähellä. Toisaalta heidät saattoi lukea toiseen ikään kuuluviksi, sillä kaikki olivat edelleen aktiivisia omassa taiteellisessa työssään ja ammatillisesti kiinni taidekentässä.

Monet yhteiskunnalliset instituutiot rakentavat toiminta-ajatuksensa jonkin määrätyn ikäryhmän kautta, ja siten tehostavat ikäkategorioiden erillisyyttä ja niiden välisiä rajoja. Kuvataidemaailmassa erilaiset kulttuuri- ja taidepoliittiset strategiat ja poliittiset sekä toiminnalliset valinnat rakentavat taidekentän ikäjärjestystä. Mutta pelkästään yhteiskunnalliset instituutiot eivät niitä pidä yllä. Niitä vahvistavat myös taidemaailman toimijat itse toteuttaessaan toiminnassaan ja ratkaisuissaan  ikäkäsityksiä ja ikärajoituksia.

Palatkaamme jälleen Bruegelin teokseen. Bruegel on piirtänyt teokseensa taiteilijan viereen seisomaan taiteen asiantuntijan, joka taiteilijan olkapään yli kurottaen tarkastelee taiteilijan maalaamaa teosta. Tästä on hyvä siirtyä pohtimaan sitä, mitä tutkimukseni taidemaailmalla tarkoitan. En tarkastele ikääntyneitä taiteilijoita myyttisinä neroina, jotka ateljeensa erityksissä luovat taidokkaita teoksia vaikeista olosuhteistaan huolimatta. Sen sijaan olen tutkimuksessani soveltanut institutionaalista lähestymistapaa, joka tarkoittaa sitä, että taidemaailman muodostavat paitsi kuvataiteilija ja teokset, myös esimerkiksi taiteen asiantuntijat, tukijat ja kuluttajat sekä erilaiset instituutiot, kuten museot, galleriat, järjestöt ja kulttuurihallinto. Institutionaaliseen lähestymistapaan liitetään neljä käsitettä, taidemaailma, instituutio, kenttä ja järjestelmä. Nämä neljä käsitettä edustavat pyrkimystä ymmärtää ja selittää teoreettisesti taide-elämää – sitä toimintojen kokonaisuutta, joka ylläpitää taidetta ja johon kuuluvat muun muassa teosten tekeminen, välittäminen ja vastaanottaminen.

Väitöskirjassani kysyn, miten kuvataiteilijat kokevat oman ikääntymisensä kuvataidemaailmassa, kokevatko he ikäsyrjintää ja kuinka he puhuvat ikääntymisestä ja luovuudesta. Pohdin tutkimuksessani myös, kokevatko ikääntyneet kuvataiteilijat taidemaailman ikäjärjestyksen sellaiseksi, että se antaa tilaa heidän luovuudelleen.

Metodisesti tutkimukseni on laadullinen haastattelututkimus, jossa yhdentoista taiteilijahaastattelun analyysillä luodataan ikääntyneiden, aktiivisesti toimivien kuvataiteilijoiden kokemuksia ja käsityksiä vanhenemisesta. Lähden siitä, että haastattelemieni kuvataiteilijoiden kokemukset ovat tosia heille itselleen. Analyysimenetelmäni on teema-analyysi, jonka etuna ikääntymisen tutkimisessa pidetään sitä, että haastateltavan oma näkemys, mielipiteet ja ajatukset pääsevät esille. Tämän lisäksi olen käyttänyt typologisointia ja diskursiivista otetta, vaikka jälkimmäinen ei varsinaisesti kuulunut metodivalikoimaani eikä sitä ole käytetty systemaattisesti. Diskursiivinen ote on johdattanut minua tutkimuksellisiin oivalluksiin analyysiä tehdessäni. Taustoitan haastatteluaineistoa teoreettisilla katsauksilla, joiden sisältöteemoja ovat kuvataidemaailma ja sen toimijat, ikääntyminen ja ikäjärjestykset, luovuus sekä poliittishallinnollinen tuki ikääntyneille taitelijoille.

Vanhenemista on vaikea tutkia, koska se ei ole yksi kohde tai kysymys, vaan liian laaja alue minkään yhden tieteenalan tutkimuskentäksi. Tutkimukseni kolmeksi kivijalaksi ovat valikoituneet taidesosiologina tunnetun  Howard Beckerin (1984) taidemaailman teoretisoinnit, sosiologi ja kulttuuriantropologi Pierre Bourdieun (1993) kenttäteoria ja David Unruhin teoria sosiaalisista maailmoista. Ikääntyneiden kuvataiteilijoiden luovuutta tarkastelen Mihaly Csikszentmihalyin (2005) flow-teorian avulla. Sovellan tutkimuksessani myös luovuustutkimuksessa viime aikoina yleistynyttä systeemistä tutkimusotetta,  jolla halutaan viitata niihin sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin ja rakenteellisiin piirteisiin, joiden piirissä luovat ihmiset työskentelevät.

Nämä eri näkökulmat ovat tutkimuksessani mahdollistaneet ikääntymiseen vaikuttavien eri tekijöiden keskinäisten suhteiden analyysin. Yhdistämällä näkökulmat olen voinut tarkastella sitä, kuinka ikääntyneen kuvataiteilijan ikääntymiskokemukset ja luovuus sijoittuvat  laajempaan kokonaisuuteen, kuvataiteen kenttään. Se on antanut välineet pohtia myös sitä, mikä tuottaa luovuutta taidekentällä.

Howard Beckerin mukaan taidemaailma koostuu kaikista niistä ihmisistä, jotka vastaavat siitä, minkälainen taideteoksesta lopulta tulee. Kun Becker tarkasteli sitä, kuinka taidemaailma konstruoi käsitteitä ja vuorovaikutusta, esitti Bourdieu sosiaalisen toiminnan kamppailuna resursseista. Tutkimukseni kuvataiteen kentällä käydään taisteluja asemasta – uudet tulokkaat, tutkimuksessani taiteelliselta sukupolveltaan nuoremmat taiteilijat, pyrkivät pääsemään kentälle tai parantamaan asemaansa siellä. Asemansa vakiinnuttaneet, kuten tutkimuksessani haastattelemani ikääntyneet taiteilijat, pyrkivät puolustamaan asemaansa ja eliminoimaan kamppailun.

Kamppailua käydään myös vanhenemisen käsitteistöllä. Haastattelemani ikääntyneet kuvataiteilijat etäännyttivät puheessaan vanhuuden pois heistä itsestään. Haastattelupuhe sisälsi usein ajatuksen, että vanhuus ei koske haastateltavaa taiteilijana, vanhat eli "he" ovat jotkut toiset. Haastateltavat samaan aikaan hyväksyivät vanhenemisen välttämättömyyden, mutta etäännyttivät itsensä siitä. Kieltämällä vanhuuden ja määrittelemällä sen toiseksi, haastattelemani kuvataiteilijat osallistuivat ikääntyneen taiteilijan taiteilijakuvan rakentamiseen taidekentällä. Vanhenemisen kieltäminen voi tarkoittaa myös sitä, että ikääntyneet halusivat kieltää vanhenemisen stereotypiat. He eivät tunnista itseään vanhenemisen ongelmalähtöisistä kuvista, mutta eivät myöskään aktiivisuutta korostavista malleista, mihin esimerkiksi kolmannen iän käsitekin liittyy.

Toiseuden korostaminen ei useinkaan ole tarkoituksellista syrjintää, vaan se voi rakentua huomaamattomasti ja joskus jopa hyvää tarkoittavan huomioimisen seurauksena. Ikääntyneen kuvataiteilijan muuttuminen vanhukseksi – toiseksi – tekee mahdolliseksi sen, että hänen tilanteensa kehittäminen tai parantaminen laiminlyödään.

Nykyajan vanhuutta on luonnehdittu myös käsitteellä näkymättömyys. Ikääntyneet joutuvat siirtymään vähitellen vanhenemisen prosessissa jonnekin kulttuuristen puheiden ja julkisten toiminta-areenoiden katvealueisiin, syrjään. Samalla he siirtyvät asemiin ja elämäntilanteisiin, joita luonnehtii näkymättömyys, määrittelemätön huomaamattomuus – ja kenties merkityksettömyyskin. (Vakimo 2001.) Lainsäädäntömme kieltää ikään perustuvan syrjinnän, mutta  normien mukaisen syrjinnän tunnusmerkit eivät täyty pelkästään sen perusteella, että henkilöllä on subjektiivinen kokemus syrjinnästä. Kuvataiteen kentällä oli mahdollista tunnistaa viitteitä vanhuuden näkymättömyyteen liukumisesta esimerkiksi tarkasteltaessa ikääntyneiden näyttelytoimintaa ja mediasuhteita. Syrjinnän eliminoimiseen tarvitaan syrjinnän käsitteen avaamista, siis myös yhteiskuntatieteellistä kuten kulttuurigerontologista tutkimusta.

Ymmärtääksemme ikääntymisen yhteyttä taidekenttään, meidän on syytä esittää kysymyksiä, jotka eivät pelkästään liity kategorisointiin vaan myös prosesseihin. Joudumme kysymään kysymyksiä, kuten ketkä ovat mukana toiminnassa, ketkä ovat hallitsevassa asemassa kentällä, miten tämä asema on saavutettu ja mitä osaa taidekentän prosesseissa näyttelee ikä. Näitä kysymyksiä olen tutkimuksessani tehnyt.

Taiteen tekemistä ja ikääntymistä on Suomessa tutkittu vähän, vaikka ikääntymisen tutkiminen on Suomessa juuri nyt hyvin ajankohtaista. Tutkimukseni tuottaa uutta tietoa siitä, kuinka kuvataiteilijat kokevat ikääntymisensä. Pieneen ikääntyneiden ryhmään liittyvät tutkimusaiheet, kuten väitöskirjani taidekentän ytimeen kuuluvien kuvataiteilijoiden ikääntymiskokemukset, ovat myös muuten tärkeitä. Ne voivat kertoa kiinnostavista ilmiöistä, joiden tarkasteleminen voi auttaa yleisemminkin ymmärtämään vanhenemisen muutoksia. Tutkimukseni tuloksia voidaan käyttää myös avaamaan  keskustelua muilla taiteenaloilla omaksutuista ikäkäsityksistä ja ikäjärjestyksestä. Myös luovaa työtä ammattinaan tekevien luovuuteen liittyy monia yhteisiä piirteitä. Näitä ovat esimerkiksi ikääntyneiden kuvataiteilijoiden kokemukset luovuudesta, flow-kokemusten tuottamisesta ja taidekentän kyvystä tunnistaa ja tunnustaa luovuus. Näitä kaikkia voidaan hyödyntää yli taiteen alojen rajojen.

Kirjallisuus:

- Becker, Howard S. (1984) [1982]. Art Worlds. Berkeley: University of California Press.

- Bourdieu, Pierre (1993). The Field of Cultural Production. Toim. Randal Johnson. Cambridge: Polity Press.

- Csikszentmihalyi, Mihaly (2005) [1990]. Flow. Elämän virta. Tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu. Suomentaja Ritva Hellsten. Tallinna: Tallinna Raamatutrükikoda.

- Julkunen, Raija (2003). Kuusikymmentä ja työssä. Jyväskylä: Paino Korpijyvä Oy.

- Laslett, Peter (1989). A Fresh Map of Life. The Emergence of the Third Age. London: Weidenfeld and Nicholson.

- Unruh, David R. (1983). Invisible lives. Social Worlds of the Aged. Beverly Hills: Sage Publications.  

- Vakimo, Sinikka (2001). Paljon kokeva, vähän näkyvä. Tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Kirjoittajalle voi lähettää palautetta osoitteella terhi.aaltonen@kolumbus.fi