10.12.2015

Kummitaiteilijat, Varsinais-Suomi

Mikko_Nortela_VS-Suomi.jpg

Mikko Nortela
Kulttuurisihteeri
Kaarinan kaupunki
mikko.nortela(a)kaarina.fi

Turun seudun kuntia luulisi kulttuuripalveluiltaan rikkaaksi alueeksi, jossa toimiminen olisi helppoa ja palvelut kohdillaan. Turkuhan on iso historiallinen kaupunki, jossa on runsaasti kulttuurilaitoksia. Alue on suhteellisen vaurasta ja kulttuurikohteita löytyy kaikista kunnista.

Tämä on tietysti totta mutta tämä ei koko totuus. Kulttuurilaitokset palvelevat etenkin niitä ihmisiä, joilla on kiinnostusta ja mahdollisuuksia hakeutua palvelujen äärelle. Alueen kunnista monet ovat pieniä ja kulttuurin määrärahoissa on valtavia eroja – osin siksi, että asukkaiden tiedetään tyydyttävän kulttuurinnälkänsä Turussa. Yleisen kulttuurityön työntekijöitäkin on Turun lisäksi vain Kaarinassa. Niinpä Kaarinan kaupunki ryhtyi vetämään Kummitaiteilija-hanketta, jonka kohderyhmäksi valittiin perhepäivähoidon ja avoimen päivähoidon lapset.

Etsivää kulttuurityötä

Alueen kuntien kulttuuritoimijoiden Oikeesti jotakin -verkosto tietää myös asian toisen puolen. Meillä on paljon yleisöjä, jotka eivät eri syistä pääse tai vaivaudu kulttuuritarjonnan äärelle. Tämä 12 kunnan ja noin 313 600 asukkaan ryhmittymä on vuosia tehnyt yhteistyötä esimerkiksi kulttuurimarkkinoinnissa ja kiertueissa. Siksi tiesimme heti, mitä yleisöjä voisimme tavoitella KUULTO-hankkeen avulla: vanhukset, koululaiset, nuoret, päiväkotilapset… Jokaisessa kunnassa pyritään tarjoamaan näille erityisryhmille kulttuuria tavallistakin helpommin lähestyttävässä muodossa, mutta olisimme valmiita kokeilemaan jotain uutta. Lisäksi Oikeesti jotakin -verkoston kunnista vain Naantali ja Turku olivat käyttäneet yli 15 euroa asukasta kohden kulttuuripalveluihin vuonna 2007. Varakas seutu ja kohtuullisen hyvät kulttuuripalvelut eivät siis tarkoita, että kaikki olisi automaattisesti hyvin.

Päätimme hakea avustusta kummitaiteilijoille, joiden tehtävänä olisi räätälöidä yhden erityisyleisön työpaja ja kiertää sen kanssa kaikissa kunnissa. Uskoimme työpajan olevan taiteilijavierailua pitkävaikutteisemman ja kiinnostavamman työtavan. Tiesimme meillä olevan tarvetta tällaiselle toiminnalle ja uskoimme hyviin tuloksiin. Siksi haussa oli pilottiprojekti. Hakijaksi ja hankkeen vetäjäksi ryhtyi Kaarinan kaupunki. Muut osallistujat olivat Lieto, Masku, Mynämäki, Naantali, Nousiainen, Paimio, Raisio, Rusko, Sauvo ja Turku. Sivustatukea saimme silloiselta Varsinais-Suomen taidetoimikunnalta.

Yleisöksi valitsimme usein kunnallisen kulttuuritoiminnan ulkopuolelle jäävän erityisyleisön: perhepäivähoidossa ja avoimessa päivähoidossa olevat lapset. Ryhmät ovat pieniä ja hajallaan, joten päiväkoteihin tehtävät vierailut eivät aina tavoita perhepäivähoitajien lapsia. Lisäksi perhepäivähoitajilla ei olisi suuria yhteisiä tiloja, joita hyödyntää. Asia saataisiin toimimaan vain kuntien tarjoamissa tiloissa ja koordinaatiolla, johon uskoimme pystyvämme.

Hankkeeseen sisältyi siis monia kiinnostavia ja vaikeaksi tiedettyjä elementtejä: toimisimme hyvin erilaisissa kunnissa, meille hieman vieraan yleisön kanssa, eri hallinnonaloilla ja suurella alueella. Lisäksi tulisi saada kohtalaisen valmis ja korkealaatuinen taiteellinen projekti, joka kulkisi alueella kevyesti ja voisi muuntua tilasta toiseen tarpeen mukaan.

Uusi yleisö ja uusi taidemuoto kohtaavat

Haimme taiteilijoita avoimella ideahaulla, jossa kerroimme antavamme 14 000 euroa taiteilijoiden kuluihin ja palkkoihin kaikissa 12 kunnissa tapahtuvaan toimintaan, jonka piti kestää 12 viikkoa. Saimme 19 hakemusta, joista näkyi heti joitain ongelmia. Lennokas ideointi oli johtanut ehkä hyvään ideaan, joka ei kuitenkaan sopisi ryhmien pienille lapsille. Tai rahasta olisi pitänyt antaa suuri ennakko liikkumiseen tarvittavan pakettiauton remonttiin. Tai koko 14 000 oli laskettu palkkoihin tai kuluihin, ei niihin yhteensä. Tai toiminta olisi vaatinut kokonaisia työpäiviä tai iltoja, vaikka pienet lapset pystyivät osallistumaan vain muutamiin tunteihin keskellä päivää. Läheskään kaikkien taiteilijoiden osaamiseen ei siis vielä kuulu tuotteistamista ja projektihallintoa.

Kuntien ja Varsinais-Suomen taidetoimikunnan edustajat kävivät ehdotukset läpi ja järjestivät haastattelun muutamasta kiinnostavimmasta ehdotuksesta. Kohdeyleisön takia mukana oli myös päivähoidon ammattilainen. Jälkikäteen ajatellen olisimme voineet lisätä kohdeyleisön edustusta valintaraadissa ja ideoida hakuprosessia muutenkin kohdeyleisön ammattilaisten ja edustajien kanssa.

Kaikki saamamme hakemukset ovat tallessa ja joitain valitsematta jääneitä taiteilijoita on työllistetty hankkeen jälkeen yksittäisissä kunnissa hakemusten perusteella. Lisäksi saimme valittua kahden nuoren taiteilijan, Liisa Laitisen ja Linda Lemmetyn, muodostaman työparin. Heidän ehdottamansa varjoteatteri-idea Merimysteeri edusti kunnille tuoretta taidemuotoa ja sisälsi monia kiinnostavia työpajan elementtejä sadutuksesta nuken askarteluun ja esitykseen. Toiveissa oli monipuolinen ja innostava työpaja, jonka siemenet jäisivät itämään perhepäivähoitajien työssä.

Ennen työpajojen alkua oli edessä todella suuri urakka: työpajan jatkokehittely tekijöiden kanssa ja aikataulutus kuntien kesken sekä taiteilijoiden kanssa. Kukin kunta vastasi itse tiloista ja kontakteista päivähoitoon, mutta siitä huolimatta pitävän aikataulun luominen oli sangen työlästä. Myös taiteilijoiden muut työt aiheuttivat omat ongelmansa. Lopulta päästiin tasajakoon kaikkien kuntien kanssa niin, että työpajat aloitettiin joulukuussa 2012 Kaarinassa ja lopetettiin huhtikuun lopussa 2013 Turussa.

Kuntien mielestä turhauttavaa keskustelua jouduttiin käymään myös palkkiosta ja kuluista: luvattu ja maksettu rahoitus oli puolipäiväisestä työstä runsas, mutta tekijät eivät olleet aivan pystyneet hahmottamaan hakemuksessaan omia matkakulujaan ja tuntipalkkiotaan. Jälleen nousi siis esiin se tosiasia, että tuottaminen ja tuotteistaminen on suomalaisessa taidealan opetuksessa liian pienessä roolissa. Tilaaja joutuu usein opastamaan alalle tulevia ihmisiä normaaleihin työkäytäntöihin, vaikka heidän taiteellinen osaamisensa voisi olla huippuluokkaa. Erityisesti julkinen tilaaja, jonka toiminnan pitää olla läpinäkyvää ja kaikin puolin korrektia, on turhan usein tämän ongelman edessä.

Ongelmia on tietysti myös kuntien toiminnassa. Varsinkin isohkoissa kunnissa tiedonkulku on usein kankeaa eikä esimerkiksi toimialajohtajien lupaamia lasten kuvauslupia välttämättä oltu huomioitu päivähoitoryhmien käytännön toiminnassa. Muukin tiedon kulku, sekä etenkin varmistusviestien saaminen kuntaan tai asioita lopulta koordinoivaan Kaarinan kulttuuripalveluun, oli usein vajavaista.

Hankaluuksista huolimatta olimme hyvin tyytyväisiä itse toimintaan. Tekijät olivat oman alansa ammattilaisia, he ottivat hyvin kontaktia lapsiin ja sopeutuivat erilaisiin tiloihin. Kentän palautekin oli positiivista. Olimme tavoittaneet ryhmän, joka jää kuntien kulttuuritarjonnassa usein varjoon. Lisäksi olimme tavoittaneet sen erittäin toimivalla ja lapsia innostavalla tavalla. Tiedämme, että näitä paitsioon jääviä ryhmiä on muitakin ja että niitä on kaikissa kunnissa. Hahmottelemamme etsivän kulttuurityön ote oli siis onnistunut. Myös kummitaiteilijan ideaa voidaan pitää onnistuneena, vaikka työtapa vaatii jatkokehittelyä ja konseptointia ongelmien ennakoimiseksi ja karsimiseksi.

Yhteisen työn tekijä puuttuu

Mutta se jatkokehittely. Kuntien taloustilanne on vain kurjistunut, eikä kaikilla kunnilla yksinkertaisesti ole rahaa toiminnan jatkamiseen omin varoin. Tai luultavasti rahaa on, mutta sen keräämisessä on ongelmia. Muut toimialan odottavat saavansa kulttuuripalvelut ilmaiseksi ja heidän tahtomissaan paikoissa. Yleisöstä riippuen vedotaan hoitomaksujen rajallisuuteen, perheiden vähävaraisuuteen, vanhusten hyvin erilaiseen varallisuuteen ja holhoajien asenteeseen, sosiaalimenoihin jne. Kulttuurilautakuntien rahat puolestaan eivät tässä tilanteessa kasva eikä kunnissa ole myöskään varaa tällaisen toiminnan vaatimiin työtunteihin. Usein näissä kunnan pienimmissä määrärahoissa on myös hyvin kankeaa päätösmenettelyä niin, että viranhaltijoilla ei välttämättä ole valtuuksia edes muutamien satasten tuhansien eurojen uusiin avauksiin. Summa, joka toisella toimialalla kuuluisi normaaliin käyttötalouteen, voi kulttuuripuolella vaatia valtuustotasoisen keskustelun.

Yhteisen rahapotin kerääminen on sekin vaikeaa, kun alueen kuntien väkiluvuissa on suuria eroja. Tasajako ei missään nimessä tule kysymykseen, sillä pienen kunnan rahoitus ja sillä saatu tarjonta katoavat suuressa kaupungissa olemattomiin. Jos taas suuret kunnat maksavat väkilukuperusteisesti, ne vaativat myös palvelua samassa suhteessa. Silloin pienimmille kunnille ei aina jää sananvaltaa päätöksissä eikä niitä välttämättä palvella yhtä auliisti kuin suuria kuntia. Suurena ongelmana on sekin, ettei mikään kunta voi jatkuvasti irrottaa väkeä yhteisten projektien hallinnointiin.

Tukena voisi olla taidetoimikunta tai nykyinen taiteen edistämiskeskus alueellisine yksikköineen, kuten meilläkin projektissa oli. Alueellisten taiteilijapestien luulisi olevan juuri heidän intresseissään, mutta läänintaiteilijoiden tehtävistä on nykyään karsittu kokonaan pois oma luova työ. Asiantuntijuutta kyllä olisi, varoja ja työvoimaa tosin löytyy vain projektikohtaisesti.

Vaihtoehdoksi voisi ajatella taiteilijoiden omaa tuotekehittelyä ja esimerkiksi tällaiseen työhön keskittyvää osuuskuntaa. Käytännössä kuntien yksittäisillä laitoksilla ja kulttuurin vastuuhenkilöillä nimittäin on rahaa siihen parin sadan vierailuun, jos asia vain tehdään tarpeeksi helpoksi ostaa. Eli taidekoulutukseen pitäisi saada enemmän tuotteistamista.

Kuten ongelmien listauksesta voi arvata, pilottimme koettiin tarpeelliseksi ja onnistuneeksi mutta se ei ole saanut jatkoa. Vastuutahoja on etsitty ja nimetty, mutta käytännön toiminta ei vain tahdo käynnistyä uudelleen.

Kaikki ei kuitenkaan ole ollut turhaa. Monissa kunnissa yhteisötaiteen ja työpajojen käyttö on lisääntynyt mm. yhteistyössä Läntisen tanssin aluekeskuksen kanssa. Tulokset ovat olleet todella hyviä, joten toivoa kuntien oman panostuksen kasvustakin voi vielä elätellä. Lisäksi olemme yhdessä hakeneet yhteisötaiteellista näkökulmaa itsenäisyyden juhlavuoden viettoon. Oikeesti jotakin -verkoston vuodelle 2017 suunnittelema Sata kohtaamista on idea, josta toivon mukaan tulemme olemaan ylpeitä – käykää aikanaan katsomassa tuloksia.

Ja olemme me ylpeitä kummitaiteilijoista ja Merimysteeristäkin. Se oli vaikeaksi suunniteltu ja vaikeaksi todettu mutta onnistunut kokeilu, jonka ideat eivät ole kuolleet uuden rahoituksen puutteesta huolimatta.