18.10.2017

15. Väkivalta sosiaalisena ongelmana ja yhteiskunnallisena kysymyksenä

 

Työryhmä kokoontuu torstaina 26.10.2017 klo 15:45-18:00 salissa S204

Väkivalta on keskeinen sosiaalinen ongelma ja haastava yhteiskunnallinen ja filosofinen kysymys. Mitä 2010-luvulla voidaan sanoa ja sanotaan väkivallasta sosiaalisena ongelmana? Mitä näkökulmia tulisi ottaa huomioon väkivallan eri muotojen tutkimuksessa ja vahingoittavien käytäntöjen kohtaamisessa ja jäsentämisessä?

Väkivaltaa ja sen seurannaisvaikutuksia koskevan ymmärryksen ja asiantuntijuuden tarve on viime vuosina huomattu monilla eri aloilla. Erityisen vakavaksi se on koettu sosiaali- ja terveyssektorilla ja kasvatusalan asiantuntijoiden ja ammattilaisten keskuudessa. Esimerkiksi työelämässä kohdattu väkivalta ja vahingoittavat käytännöt, läheisissä suhteissa tapahtuva väkivalta, kestävää kehitystä estävä rakenteellinen väkivalta, terrorismin uhka sekä kulttuurin, taiteiden ja journalismin rooli ja suhde väkivaltaan ovat viimeaikoina nousseet vahvasti esille sekä arjen käytännöissä että julkisissa keskusteluissa ja kansallisilla ja kansainvälisillä tieteellisillä foorumeilla.

Työryhmään kutsutaan mukaan esityksiä, joissa käsitellään erilaisia arjessa ja instituutioissa kohdattavia väkivallan ilmenemismuotoja ja niiden jäsentämisen ja määrittelemisen tapoja, väkivaltaan puuttumisen mahdollisuuksia, väkivallan haavoittavuutta ja sen kohteena olevien, väkivaltaa käyttävien ja sitä todistamaan joutuvien kokemuksia ja kohtaamisen mahdollisuuksia. Työryhmään toivotetaan tervetulleiksi sekä teoreettisesti, menetelmällisesti että empiirisesti keskustelevia alustuksia.

Koordinaattorit:

  • Marita Husso, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto, marita.husso@jyu.fi
  • Marianne Notko, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto, marianne.notko@jyu.fi

 

Abstraktit

 

Suomalaisten asenteet lasten kurittamiseen ja kuritusväkivallan kehitys 2000-luvulla

Sauli Hyvärinen, VTM, Erityisasiantuntija, Lastensuojelun Keskusliitto
 

Suomessa on seurattu lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan ja siihen liittyvien asenteiden kehitystä ehkä kattavammin kuin missään muualla maailmassa. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos toteutti kyselyitä 1980-luvulla ja Lastensuojelun Keskusliitto jatkoi niiden toteuttamista 2000-luvulla. Keskeinen asenteita mittaava kysymys on säilytetty tulosten vertailtavuuden vuoksi kaikissa kyselyissä samana. Tällä vuosituhannella kyselyitä on toteutettu 6 kertaa vuosien 2004 ja 2017 välillä.

Kyselyiden tuloksista muodostuu mielenkiintoinen aikasarja asenteiden ja kasvatuskäytäntöjen nopeasta muutoksesta lasten oikeuksia kunnioittavaan suuntaan. Näiden lisäksi kyselyiden tulosten perusteella pystyy tarkastelemaan erilaisten taustatekijöiden vaikutusta asenteisiin sekä sitä, onko lapsuuden kurituskokemusten, asenteiden ja kasvatuskäytäntöjen välinen suhde muuttunut yli ajan. Uusimman keväällä 2017 toteutetun kyselyn tuloksista ilmenee, että suomalaisista 13% hyväksyy lapsen ruumiillisen kurituksen käytön ainakin poikkeustapauksissa. Tukistamista ei täysin ymmärretä kuritusväkivallaksi, sillä sen hyväksyy noin kolmasosa vastaajista. Asenteet ovat muuttuneet 2000-luvulla merkittävästi, kun 2004 ruumiillisen kurituksen hyväksyi 34 %.  Myös kurittava kasvatus on vähentynyt 2000-luvulla merkittävästi. Kymmenessä vuodessa ainakin joskus lastaan tukistaneiden vanhempien osuus on puolittunut noin yhteen neljäsosaan vastaajista. Piiskan käyttäneiden osuus on samassa ajassa pudonnut 7 %:sta yhteen.

Sukupuolella on merkittävä vaikutus sekä asenteisiin että kurittaviin käytöntöihin. Kuitenkin ristiriitaisesti niin, että naiset suhtautuvat kurittamiseen kielteisemmin, mutta kurittavat enemmän. Miesten asenteet ja kurittavat kasvatuskäytännöt ovat muuttuneet parempaan suuntaan naisia nopeammin. Vastaajan ikäryhmällä ei ole uusimmassa kyselyssä juurikaan vaikutusta asenteisiin, vaikka ennen ero on ollut merkitsevä. Muutos ei siis ole ollut sukupolvittainen vaan läpäissyt kaikki ikäryhmät. Lapsuuden kurituskokemukset, asenteet ja kurittavat kasvatuskäytännöt ovat tilastollisesti erittäin merkitsevästi yhteydessä toisiinsa niin, että kurituskokemukset lisäävät kurittamisen hyväksyvyyden todennäköisyyttä ja hyväksyvät asenteet lisäävät todennäköisyyttä käyttää kuritusväkivaltaa kasvatuksessa.

 

KUULUA VAIKO EI KUULUA – Väkivalta ja kuuluminen lastensuojelulaitoksessa asuvan tytön elämänkulussa.

Helena Parkkila, Väitöskirjatutkija, Oulun Yliopisto
Mervi Heikkinen, Tutkijatohtori, Oulun Yliopisto
 

Nuoret tytöt sekä kokevat että tekevät itse väkivaltaa ja usein väkivallan tekijänä ja uhrina oleminen nivoutuvat toisiinsa olennaisesti. Lastensuojelulaitoksissa asuvilla tytöillä on kuitenkin moninkertainen riski väkivallan normalisoitumiseen heidän elämissään kuin heidän kotona asuvilla ikätovereillaan. 

Pitkittäisen tapaustutkimuksen (2013–2017) teoreettisena viitekehyksenä käytämme feministisiä väkivaltatutkimuksia sekä kuulumisen (belonging) psykologisia ja sosiologisia teorioita. Lähestyimme väkivaltailmiötä integroivasti yksilön ja yhteiskunnan näkökulmista käsin. Yksittäisten valtasuhteiden tarkastelun sijasta tämä ote mahdollisti väkivallan tarkastelun laajentamisen olosuhteisena, satunnaisena, dynaamisena ja ruumiillistettuna ilmiönä.

Tulokset ovat aiempien tutkimuksien mukaisia siltä osin, että lähisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa – niin koettua kuin itse tehtyä - on haasteellista tunnistaa. Lisäksi väkivallan tunnistaminen saattaa olla jopa vastahakoista, mikäli se johtaa väistämättömään väkivallantekijän ”paljastamiseen” ja hänen taholtaan mahdolliseen hylkäykseen. Tutkimus antaa viitteitä monisäikeisyydestä, jossa seksuaalinen väkivalta kietoutuu kuulumisen tunteeseen. Lisätutkimusta kuitenkin tarvitaan lasten ja nuorten keskuudessa tapahtuvan väkivallan ”ei-normalisoitumisesta", jotta kykenisimme luomaan myös turvallisia kuulumisen tilanteita ja kokemuksia niin kotona kuin lastensuojelulaitoksissa asuville tytöille.

Avainsanat: Kuuluminen, lastensuojelulaitos, sukupuolistunut väkivalta, tytöt.

 

Väkivallan seuraukset rikostaustaisten naisten kertomana

Ulla Salovaara, Tohtorikoulutettava, projektitutkija, JYU
 

Tarkastelen esityksessäni tutkimusaineistostani esille nousseita väkivallan seurauksia. Esitys perustuu rikostaustaisten naisten kokemuksia käsittelevään väitöstutkimukseeni. Väkivalta oli eri muodoissaan vahvasti läsnä naisten kertomassa. Tarkastelen väkivallan seurauksia sekä uhrin että tekijän näkökulmasta. Aineistossani väkivalta ulottui yksittäisestä tapahtumasta elämänmittaiseen moninaiseen väkivaltaan. Löysin viisi väkivallan kokemisen tarinaa: väkivallasta vaikenemisen tarinat, parisuhdeväkivallan kohteina olleiden tarinat, ulkopuolisten väkivallan kohteina olleiden tarinat, väkivaltaa käyttäneiden naisten tarinat sekä institutionaalisen väkivallan ja poiskäännyttämisen tarinat. 

 Tilastojen valossa Suomi näyttäytyy hyvin väkivaltaisena maana. Suomessa syyllistytään väkivaltaisiin tekoihin enemmän kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa. Vuonna 2016 vankiloissa olevista naisista 48 prosenttia oli saanut tuomionsa väkivaltarikoksista. Väkivallalla on aina vakavat seuraukset sekä uhrille että tekijälle. Koettu väkivalta ja uhrina oleminen aiheuttaa suuria henkisiä ja aineellisia kustannuksia, se satuttaa ja haavoittaa. Väkivallan uhrina tai sivullisena oleminen myös arkipäiväistää ja normalisoi väkivaltaa.  

 Aineistoni käsittää 18 ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun naisen haastattelut. Haastatellut olivat iältään 23–55-vuotiaita. Haastatteluhetkellä osa oli vankilassa, osa ehdonalaisen vapauden valvonnassa ja osa oli päässyt vapauteen. Haastatteluita on tehty avovankiloissa, suljetuissa vankiloissa, rikosseuraamustoimistoissa, kodeissa ja työpaikoilla. Olen käyttänyt aineiston analyysissa Greimasin aktanttimallia.  

 

Yksilötason eriarvoisuuden kytkös rikollisuuden pelkoon Euroopassa

Pietari Kujala, tutkimusavustaja ja tohtorikoulutettava, Turun yliopisto
 

Rikollisuuden pelko on voimakas yhteiskunnallinen tekijä, jolla on merkittäviä terveyttä ja hyvinvointia alentavia vaikutuksia. Vuonna 2009 Euroopan Unioni aktivoi European Crime Prevention Network (ECPN) -verkoston, jonka tehtävänä on vähentää rikollisuutta sekä turvattomuuden tunnetta EU-alueella. Tämä kertoo siitä, että EU:ssa on tunnistettu pelon ja turvattomuuden tunteen negatiiviset vaikutukset ja niiden torjumista pidetään tärkeänä.

Eriarvoisuus on kasvanut Euroopassa koko 2000-luvun ajan ja 2010-luvun alussa rikkaiden tulojen osuus kaikista tuloista oli noin 35 %. YK sekä Maailman talousfoorumi (World Economic Forum) ovat määritelleet eriarvoisuuden kasvun vakavaksi yhteiskunnallista kehitystä uhkaavaksi tekijäksi. Myös EU on nostanut eriarvoisuuden vähentämisen keskeiseksi tavoitteeksi.

 Rikollisuuden pelon ja eriarvoisuuden välistä kytköstä Eurooppalaisessa kontekstissa on kuitenkin tutkittu menneinä vuosina melko vähän. Aikaisempien maa-, alue- sekä yksilötason tutkimuksien mukaan rikollisuuden pelko kasvaa, kun eriarvoisuus lisääntyy. Tämä tutkimus tarkastelee eriarvoisuuden kytköstä rikollisuuden pelkoon yksilötasolla kvantitatiivisin menetelmin, monitasomallinnuksen avulla. Tutkimus tarkastelee yksilötason eriarvoisuutta monia aikaisempia tutkimuksia laajemmin, tuloihin tyytyväisyyden, koetun materiaalisen deprivaation sekä koetun sosiaalisen syrjinnän kautta. Tutkimus tarkastelee rikollisuuden pelkoa yksin pimeällä liikkumisesta aiheutuvan turvattomuuden tunteen sekä väkivallan ja murtojen uhriksi joutumisen pelon kautta. Tutkimusaineisto koostuu Euroopan laajuisen European Social Survey -kyselytutkimuksen keräämästä aineistosta vuodelta 2010 ja se kattaa 27 Euroopan maata.

Alustavien tuloksien mukaan rikollisuuden pelko on voimakkaampaa köyhien ja syrjittyjen keskuudessa. Alustavat tulokset eivät kuitenkaan tue monien aikaisempien rikollisuuden pelon tutkimuksien identifioimien yksilötason välillisten tekijöiden merkittävää roolia. Köyhyyden ja sosiaalisen syrjinnän yhteys rikollisuuden pelkoon on siis voimakkaampaa kuin koulutuksen, iän, sukupuolen, luottamuksen tai aikaisempien rikoksen uhriksi joutumisen kokemuksien.