18.10.2017

4. Terveys, huono-osaisuus ja sosiaalipolitiikka

 

Työryhmä kokoontuu torstaina 26.10.2017 klo 15:45-18:00 salissa F205

Terveyden ja sosioekonomisen taustan yhteydestä on huomattavasti tutkimustietoa: alempiin sosioekonomisiin ryhmiin (esimerkiksi tulojen tai koulutuksen mukaan katsottuna) kuuluvilla on heikompi koettu terveydentila, enemmän pitkäaikaissairauksia ja alhaisempi elinajanodote kuin ylempiin sosioekonomisiin ryhmiin kuuluvilla. Useat tutkimukset ovat kartuttaneet ymmärrystämme siitä, missä määrin heikko terveys johtaa alhaisempiin tuloihin tai työttömyyteen tai, toiste päin, alhainen sosioekonominen asema on heikon terveydentilan syy. Lisäksi voi olla, että kolmas tekijä, esimerkiksi riskikäyttäytyminen, on sekä terveysongelmien että alhaisen sosioekonomisen aseman taustalla.

Terveyden ja erilaisten huono-osaisuuden tai sosiaalisen syrjäytymisen muotojen yhteyden selvittäminen ja sen taustalla olevien mekanismien ymmärtäminen on tärkeää vaikuttavien politiikkatoimien kehittämiseksi niin terveys-, sosiaali- kuin työllisyyspolitiikankin aloilla. Tutkimus aiheesta voi tuoda esille, miten tehokkaasti yhtäältä sosiaalinen investointi (esim. terveyden edistäminen, koulutus, aktivointitoimenpiteet) ja toisaalta yleinen elintason parantaminen (esim. pienituloisten tukeminen tulonsiirroin) toimivat terveyserojen kaventamisessa ja syrjäytymisen ehkäisyssä.

Kutsumme työryhmään esityksiä, joissa tuodaan esille terveyden merkitys sosiaalipolitiikan ja huono-osaisuuden analyysissa. Etenkin empiiriset paperit ovat tervetulleita työryhmään. Esitysten toivotaan keskittyvän seuraaviin aihealueisiin: 1) terveyden ja erilaisten sosiaalisen syrjäytymisen tai huono-osaisuuden muotojen yhteys (syrjäytyminen voi käsittää esim. köyhyyden, koulupudokkuuden, työttömyyden), 2) terveyden ja huono-osaisuuden yhteyden taustalla olevat mekanismit, ja 3) sosiaalipolitiikan rooli yhteyden löyhentämisessä. Lisäksi yleisemmät keskustelunaloitteet ja pohdinnat terveyden roolista (suomalaisessa ja kansainvälisessä) sosiaalipolitiikan tutkimuksessa tai siitä, miten sosiaalipolitiikan tutkimus voisi kontribuoida ilmiön ymmärtämiseen tulevaisuudessa, ovat tervetulleita.

Koordinaattori:

 

Abstraktit

 

Sairauspäiväraha työkyvyttömyyseläkkeen ennustajana: tarkastelussa ammattiryhmittäiset erot

Laura Salonen1, Jenni Blomgren2, Mikko Laaksonen, 3 ja Mikko Niemelä1,2
1Turun yliopisto, 2 Kela, 3Eläketurvakeskus
 

Työkyvyttömyyseläke on yleisin ennenaikaisen työelämästä poistumisen reiteistä, ja aiheuttaa vuosittain mittavia kuluja muun muassa niin yhteiskunnalle, työnantajille kuin yksilöillekin. Samalla työkyvyn heikkenemisen riskit ovat jakautuneet epätasaisesti eri väestöryhmien kesken: työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen todennäköisyys riippuu monista demografisista, terveys- ja työsidonnaisista tekijöistä. Erityisen korkea riski työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen on heillä, joilla on matala sosioekonominen asema, joilla on pitkiä sairauspäivärahajaksoja tai jotka ovat saaneet sairauspäivärahaa mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosilla. Ei kuitenkaan tiedetä, miten eri ammattiryhmissä sairauspäivärahajakson pituus ennustaa työkyvyttömyyseläkettä, tai miten sairauspäivärahan diagnoosi vaikuttaa sairauspäivärahakauden pituuden ja työkyvyttömyyseläkeriskin yhteyteen eri ammattiryhmissä.

Tässä artikkelissa tarkastelemme millä tavalla sairauspäivärahan pituus ja diagnoosi ennustavat työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä eri sosioekonomisissa ryhmissä. Aineistona käytämme Kelan, Eläketurvakeskuksen ja Tilastokeskuksen rekisteriaineistoa, josta tutkimukseen valikoitui 1,727,644 henkilöä. Sosiodemografiset tiedot ja sairauspäivärahatiedot mitattiin vuosilta 2005–2006 ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä seurattiin vuosina 2007–2014. Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen riskiä analysoitiin Coxin suhteellisten hasardien regressiomallilla ja analyysit tehtiin erikseen miehille ja naisille.

Alustavien tuloksien mukaan sekä sairauspäivärahan pituus että sen diagnoosi ennustavat työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä eri tavoin eri ammattiryhmissä. Työntekijöillä ja työelämän ulkopuolella olevilla oli muita ammattiryhmiä suurempi työkyvyttömyyseläkeriski kaiken pituisilla sairauspäivärahajaksoilla. Sen sijaan ylemmillä toimihenkilöillä kertyvät sairauspäivärahapäivät kasvattivat työkyvyttömyyseläkettä kaikkein voimakkaimmin. Lisäksi sairauspäivärahajakson pituus ennusti työkyvyttömyyseläkettä hieman voimakkaammin heillä, jotka saivat sitä mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden perusteella, jälleen erityisesti ylemmillä toimihenkilöillä. Ammattiryhmittäiset erot sairauspäivärahan pituuden ja työkyvyttömyyseläkeriskin yhteydessä selittyivät pääosin sillä, että sairauspäivärahaa saatiin tyypillisesti eri diagnooseista eri ammattiryhmissä

 

Työssäkäynti vanhuuseläkkeellä

Anu Polvinen, Eläketurvakeskus
 

Eläkkeellä työskentely on lisääntynyt viime vuosina. Vuosien 2007 ja 2014 välisenä aikana työssä käyvien eläkkeensaajien määrä on lisääntynyt 30 prosenttia ja kasvu on ollut suurinta vanhuuseläkeikäisissä.  Vuoden 2014 lopussa 63–67-vuotiaista vanhuuseläkkeen saajista noin 10 prosenttia työskenteli eläkkeen ohessa. Työn jatkamisella eläkeiässä on monia positiivisia vaikutuksia. Se muun muassa luo sekä henkistä että taloudellista hyvinvointia sekä pidentää työuria. Tästä huolimatta eläkeläisillä voi olla erilaiset mahdollisuudet työskentelyyn.  Esimerkiksi taloudelliset ja terveydelliset tekijät voivat vaikuttaa eläkkeellä työskentelyyn.  Huono terveydentila voi rajoittaa tai estää työskentelyn kun taas pieni eläke voi luoda tarvetta eläkkeellä työskentelylle.  

Tässä tutkimuksessa selvitetään jo vanhuuseläkkeellä olevien työssäkäyntiä ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksessa selvitetään millainen merkitys iällä, sukupuolella, siviilisäädyllä, sosioekonomisella asemalla, koulutuksella ja vanhuuseläkkeen määrällä on vanhuuseläkkeellä työskentelyyn. Lisäksi selvitetään aikaisemman työkyvyttömyyseläkkeen vaikutusta työkyvyttömyyseläkkeellä työskentelyyn. Työssäkäyntiä mitataan vuoden 2012 aikaisilla ansio- ja yrittäjätuloilla.  

Aineistona on Tilastokeskuksen 10 prosentin pitkittäisotos Suomen väestöstä vuosilta 1995–2012. Aineisto sisältää 58297 63–74-vuotiasta vanhuuseläkkeellä olevaa henkilöä, joiden eläke oli alkanut ennen vuotta 2012. Heistä noin 14 prosenttia työskenteli vanhuuseläkkeen ohessa. Vanhuuseläkkeellä olevien työskentelyä mallinnettiin logistisen regressioanalyysin avulla.

Vanhuuseläkkeellä työskentely oli yleisempää muun muassa miehillä, avio- tai avoliitossa olevilla, korkeammin koulutetuilla ja niillä, joilla ei ollut työkyvyttömyyseläketaustaa. Yrittäjät myös jatkoivat työskentelyä vanhuuseläkkeellä muita useammin.     

 

Tutkimusidea: Alkuomavastuun vaikutus lääkkeiden käyttöön

Aarni Soppi, Katri Aaltonen, Pekka Heino
 

Terveyspalvelujen saatavuuteen liittyvien sosiaalisten erojen kaventaminen on yksi keinoista, jolla pyritään kaventamaan hyvinvointi- ja terveyseroja (Dahlgren ja Whitehead 1991). Terveydenhuollossa yleisimmin käytetty hoitomuoto on lääkehoito, jonka saatavuuteen vaikuttaa erityisesti lääkehoidosta potilaalle aiheutuvat kustannukset eli omavastuut (Piette ym. 2006). Kansainvälisissä tutkimuksissa omavastuun käyttöönoton tai nostamisen on lähes poikkeuksetta havaittu vähentävän lääkkeiden käyttöä (Martikainen 2012; Goldman ym. 2009). Käyttäytymismuutokset saattavat kuitenkin olla erilaisia riippuen omavastuiden tasosta ja institutionaalisesta kontekstista. Myös eri väestöryhmät saattavat reagoida omavastuumuutoksiin eri tavoin. (Gemmill 2008).

Suomessa lääkkeistä maksetut omavastuut ovat kohtalaisen korkeita verrattuna esimerkiksi muihin pohjoismaihin. Lisäksi viime vuosina lääkekorvauksiin on kohdistettu säästösyistä useita politiikkatoimia, joiden osana myös omavastuita on korotettu. Suomesta on kuitenkin vain vähän aiempaa tutkimusta omavastuumuutosten vaikutuksista lääkkeiden käyttöön.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan vuoden 2016 alussa säästötoimena käyttöönotetun alkuomavastuun vaikutusta potilaiden ostokäyttäytymiseen ja lääkkeiden kulutukseen. Alkuomavastuu koskee 18 vuotta täyttäneitä ja sen myötä potilas maksaa lääkkeensä kokonaan itse 50 euron alkuomavastuun täyttymiseen saakka. Alkuomavastuun vaikutuksia tarkastellaan rekisteriaineiston avulla. Keskeytetyn aikasarjan ja segmentoidun regressioanalyysin menetelmällä on mahdollista arvioida viikoittain hankittujen lääkkeiden määrän tasossa ja trendissä alkuomavastuun käyttöönoton jälkeen tapahtuneita muutoksia. Ennen alkuomavastuun käyttöönottoa havaitun lääkekulutuksen pohjalta ennustettua trendiä käytetään kontrafaktuaalina.

Tutkimuksessa kiinnitetään erityisesti huomiota siihen, kuinka alkuomavastuun käyttöönotto on vaikuttanut lääkkeiden käyttöön eri tuloluokissa. Lisäksi selvitetään omavastuun nostamisen vaikutuksia ainakin ylemmän erityiskorvausluokan epilepsia- ja psykoosilääkkeitä käyttävillä potilailla. Eri tuloluokille ja potilasryhmille arvioidaan myös lääkkeiden kysynnän hintajoustoa.

Tutkimus pyrkii lisäämään ymmärrystä lääkekorvauksiin kohdistuvien säästötoimenpiteiden käyttäytymisvaikutuksista sekä niiden kohdistumisesta. Tulokset ovat tärkeä osa toimeenpantujen politiikkatoimenpiteiden vaikutusten arviointia.

 

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksualennusten alikäyttö

Vappu Verronen
 

Käsittelen esityksessäni asiakasmaksulakia ja sen rajoitussäännöksiä. Perustuslaissa on turvattu riittävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut, eivätkä asiakasmaksut saa siirtää palveluita niitä tarvitsevien ulottumattomiin. Asiakasmaksuja rajoitetaankin laissa monella eri tavalla.

 Oikeustieteilijänä jaottelen ja analysoin esityksessäni asiakasmaksulain huojennusmekanismeja. Pohdin eri tyyppisiä säädöksiä myös käytännön kannalta: kuinka helppo kansalaisen on toteuttaa omia oikeuksiaan (access to justice -näkökulma). Normit voivat olla valmiita laskusääntöjä, kuten terveydenhuollon maksukatto. Toisaalta laissa on säännöksiä, jotka vaativat paljon harkintavallan käyttöä. Tällainen on asiakasmaksulain 11 § maksun perimättä jättämisestä tai alentamisesta yksittäistapauksessa. Asiakasmaksuja voidaan ja osittain täytyy huojentaa, jos maksu vaarantaa toimeentulon. Osa huojennuksista vaatii asiakkaan aloitetta, osa on viranomaisen vastuulla.

 Lain huojennusmekanismien käytöstä on tällä hetkellä käytössä vain vähän tilastotietoja, mutta on viitteitä, että alennukset ovat alikäytettyjä. Tarkastelen asiakasmaksulakia samojen esteiden näkökulmasta, joita on tunnistettu sosiaalitukien alikäytön tekijöiksi. Sosiaalitukien hakemiseen vaikuttavat taloudellisen edun määrä ja kesto, tiedon puute, hakemisen vaatima aika ja vaiva sekä hakemiseen liittyvät psykologiset ja sosiaaliset esteet (Fuchs 2009). Lisäksi esitän, että alennussäännöksen edellyttämä harkintavallan käytön määrä voi vaikuttaa sen soveltamisen todennäköisyyteen todellisuudessa.

 Asiakasmaksuja koskeva lainsäädäntö on sote-uudistuksen myötä muutoksen kohteena. Nykyinen laki on 25 vuotta vanha ja se on monimutkainen ja vaikeasti ymmärrettävä. Pohdin, miten alikäyttöä potentiaalisesti aiheuttavat tekijät voitaisiin jo ennalta ottaa huomioon tulevissa säädöksissä, jotta niitä myös aktiivisesti sovellettaisiin ja asiakkaat pääsisivät tosiasiallisesti oikeuksiinsa.

 

Syrjäytymistä ennakoivat tekijät ja sosiaali- ja terveyspalveluiden ajoittuminen

Paananen Reija, Surakka Anne, Kainulainen Sakari, Ristikari Tiina, Gissler Mika
 

Päätöksenteossa ei tunnisteta riittävän hyvin syrjäytymisen taustalla olevia syitä ja olosuhteita. Tämä johtaa pistemäisiin ratkaisuihin ja usein ihmisten pallotteluun ja ongelmien monimutkaistumiseen. Tarjottavat palvelut ja todelliset tarpeet eivät myöskään välttämättä kohtaa. Näihin terveys- ja sosiaalipolitiikan haasteisiin haettiin vastausta analysoimalla 59 000 vuonna 1987 syntyneen nuoren elämää aina 28-vuotiaaksi asti.

Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka suurta osuutta ikäluokasta syrjäytyminen koskee: kuinka moni 1987 Suomessa syntynyt oli 28-vuotiaana vailla peruskoulun jälkeistä jatkotutkintoa sekä ollut pitkäaikaisesti, yli 300 päivää, työttömänä 25–28 -vuotiaana. Selvitettiin myös kattavasti syrjäytymistä edeltäviä riskitekijöitä sekä sitä, eroavatko riskitekijät tai niiden voimakkuus sukupuolten välillä. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös hyvinvointieroja ryhmittelemällä ikäluokkaa työttömyyden ja koulutuksen suhteen sekä syrjäytymisen taustalla olevaa sosiaali- ja terveyspalveluiden käyntimääriä ja ajoittumista. 

Kouluttamattomuuden ja pitkäaikaisen työttömyyden perusteella 3,7 prosenttia ikäluokasta voitiin katsoa kuuluvan syrjäytyneiden ryhmään 25-28-vuotiaana. Enemmistö heistä oli miehiä. Kouluttamattomuus oli pitkäaikaista työttömyyttä vahvemmin yhteydessä nuoruusajan hyvinvointiongelmiin. Useita riskitekijöitä sekä hyvinvoinnin ongelmia voitiin nähdä jo lapsuudessa ja nuoruudessa, ja riskitekijöiden voimakkuus vaihteli sukupuolesta riippuen.  Huomionarvoista oli, että syrjäytyneiden ryhmän sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttö ja palveluiden ajoittuminen erosivat merkitsevästi hyvinvoivien ryhmän palveluiden käytöstä ja ajoittumisesta.

Tämän hetken nuorten aikuisten ongelmilla on pitkät juuret ja sekavat taustat, ja ylisukupolvisuus on totta myös huono-osaisuudessa. Koulutus ja työelämään kiinnittyminen kietoutuvat voimakkaasti toisiinsa ja myös aiemman elämän hyvinvointiongelmat ovat näihin voimistuen yhteydessä. Tämä tarkoittaa sitä, että tarvitaan samaan aikaan nykyhetken ongelmien hoitamista, mutta myös tulevien nuorten perheolojen parantamista. On myös lisättävä ymmärrystä siitä, mitä näiden keskeisten ennustetekijöiden taakse kätkeytyy, ja haettava nykyistä huomattavasti tehokkaampia keinoja ehkäisevään ja korjaavaan työhön.