Kolumni 2/2012

 
   

Sisällysluetteloon

Muut lehdet

Etusivulle

 

 

 

Sukupuolihierarkia kirkossa – Paavalin profetia vai painajainen?

Anne Mikkola & Miska-Maria Välimäki

Hiljan kuulimme luterilaisen miehen suusta väitteen, että Jumala on mies ja siksi mies on lähempänä Jumalaa kuin nainen. Esimerkki on äärimmäinen, mutta tietty marginaali Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa hellii antiikinaikaista ajattelua, jossa miestä pidettiin naista hengellisempänä. Miksi tällaista ajattelua esiintyy edelleen? Syyllistä haetaan monesti apostoli Paavalista, jota pidetään herkästi sovinistina. Miten on – onko Paavalin Jumalalla pippeli?

Vaikeat naiskohdat

Uuden testamentin äärellä moni tutkija hämmentyy. Yhtäältä Paavalin kirjeistä välittyy todellisuus, jossa ”ei ole miestä tai naista” (Gal. 3:28), toisaalta vaikuttaa siltä kuin naiset asetettaisiin miehen alapuolelle. Erityisesti päätä raavitaan Ensimmäisen korinttolaiskirjeen kohdalla, jossa sekä kielletään naisia puhumasta seurakunnan kokoontumisissa että annetaan naisille ohjeita siitä, miten niissä tulisi profetoida julkisesti. Miten tämä tulisi ymmärtää?

Näin parisen tuhatta vuotta myöhemmin Paavalin niin sanottuihin vaikeisiin naiskohtiin on hankala päästä käsiksi. Siksi raamatuntutkijat, eksegeetit, saattavatkin päätyä aivan vastakkaisiin tulkintoihin. Toiset esimerkiksi tulkitsevat naisten puhekiellon universaaliksi, jolloin he joutuvat ongelmiin muiden kohtien kanssa. Toiset taas tulkitsevat sen jopa tasa-arvoa puoltavaksi: on esitetty, että Paavali siteeraa korinttilaisia kumotakseen heidän väitteensä tai että seurakunnassa oli naisia, jotka puhuivat päällekkäin tai liian äänekkäästi. Oli miten oli, Paavali usein ottaa kantaa johonkin yksittäisen seurakunnan käytännön pulmaan. Monesti on vaikea tietää, mikä alkuperäinen ongelma on ollut.

Institutionaalisen kristillisen kirkon kehittyessä näitä kohtia on ollut helppo soveltaa hierarkkiseen systeemin sopiviksi, tietyn naiskäsityksen ohjaamana. Vaikka luterilainen kirkko Suomessa alkoi vihkiä naisia papeiksi 1980-luvun lopulla, kiista naisen asemasta ei loppunut. Olihan Uudessa testamentissa sellainenkin kohta, ettei nainen saisi opettaa – miksi hän saisi olla pastori? Jälleen Paavali kumoaa itse itsensä kertoessaan esimerkiksi Priscillasta, joka opetti miehiä ja perusti seurakunnan kotiinsa. Nuhteen häivääkään ei tästä löydy.

Naisen asema alkukirkossa

Parempi kuin juuttua yksittäisiin kohtiin, on pohtia naisen asemaa alkukirkossa. Suoraan emme pääse siihen enää kiinni, mutta viitteitä on olemassa. Ensiksikin on huomattava, että Paavalilta puuttuvat kokonaan ajalle tyypilliset naisia vähättelevät, määrittävät ja stereotypisoivat ilmaisut. Paavali arvostaa naisia työtovereinaan ja kertoo muun muassa Juniasta, joka on vienyt sanomaa Kristuksesta eteenpäin jo ennen häntä. Siis naisapostoli! Raamatunkääntäjät ovat kuitenkin pyrkineet kääntämään tämän oman esiymmärryksensä mukaisesti tekemällä Juniasta Juniaksen, miehen.

On myös huomattava, että Roomalaiskirjeessä tervehdityistä 15 oli naisia, 18 miehiä. Aika monta aikana, jolloin naisia ei kirjallisuudessa juuri esiintynyt tai jos esiintyikin, he eivät olleet aktiivisia toimijoita. Näitä naisia Paavali kuitenkin kutsuu työtovereikseen, kollegoiksi. On pistetty tuulemaan, viety evankeliumia eteenpäin jopa niin, että on laitettu nainen (Foibe) kuljettamaan Paavalin kirjettä roomalaisille (Room. 16). Kirjeen kuljettaja todennäköisesti myös tulkitsi kirjettä tarvittaessa. Samaa Foibea Paavali kutsuu seurakunnan diakoniksi (palvelijaksi) ja suojelijaksi.

Paavalin kirjeistä käy myös ilmi, etteivät hengelliset armolahjat määräytyneet sukupuolittain, vaan Jumala jakoi niitä kenelle tahtoi. On myös muistettava, että kreikan kielessä maskuliinimuotoa käytettiin aina, jos joukossa oli yksikin mies. On siis mahdoton tietää, kuinka monta naista kuulijoiden joukossa oli – olivatko he enemmistö vai vähemmistö.

Jotain naisen asemasta alkukirkossa kertoo sekin, miten kristinusko levisi – paljolti naisten ansiosta. Yksi syy ehkä on, että naiset liittyvät edelleenkin uusiin uskontoihin herkemmin kuin miehet. Toinen syy löytyy sosiaalitieteellisestä hypoteesista, jonka mukaan naisten asema on sitä parempi, mitä enemmän heitä on suhteessa miehiin. Esimerkiksi varhaiskirkon aikaan jokaista 100 naista kohden oli 130–140 miestä, koska tytöt hyvin usein abortoitiin tai hylättiin heti syntymän jälkeen. Harvassa isossakaan perheessä oli enemmän kuin yksi tyttö. Kristittyjen keskuudessa syntyi kuitenkin enemmän tyttöjä, koska he eivät hylänneet vastasyntyneitä tai tehneet abortteja. Tämä johti tilanteeseen, että naiset olivat todennäköisesti kristittyjen joukossa enemmistönä, mutta yhteiskunnassa vähemmistönä. Tästä syystä naiset solmivat avioliittoja pakanoiden kanssa, joka usein merkitsi miehen kääntymistä kristityksi. Nykytutkimuksessakin on havaittu, että seka-avioliitoissa vähemmän uskonnollinen puoliso kääntyy enemmän uskonnollisen puolison uskoon. Alkukirkon elämä oli hyvin seurakuntakeskeistä ja sen jäsenet sitoutuneita, joten seka-avioliitot eivät merkinneet uhkaa uskosta luopumiselle, vaan päänvastoin ne nähtiin mahdollisuutena saada lisää käännynnäisiä.

Naisia kristinuskossa houkutteli varmasti sekin, että naisten asema oli turvatumpi kuin ympäristössä. Sen lisäksi, että tyttölapset hyväksyttiin perheeseen, roomalaiset kaiverrukset kertovat, että heidät myös naitettiin selvästi vanhempina kuin ajan tapana oli. Alin sallittu naimaikä oli 12 vuotta, mutta käytännössä tämä merkitsi vain sitä, että aiemmin naitetuista tuli tässä iässä laillisia vaimoja. Käytännössä tytöt joutuivat usein aloittamaan sukupuolielämän ennen ensimmäisiä kuukautisia. Roomalaisista 44 prosenttia naitettiin 14-vuotiaina tai aiemmin, kristityillä vastaava luku oli 20 prosenttia. Naisten asema oli myös hyvä avioliiton päättyessä miehen kuolemaan. Heitä ei painostettu uudelleen naimisiin, vaan he saattoivat pitää miehen omaisuuden. Seurakunnat myös arvostivat leskiä ja pitivät heistä tarvittaessa huolta. Merkittävää on myös, että avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat kristityillä kiellettyjä myös miehiltä, mikä oli vastoin ajan ajattelutapoja.

Sanan säilällä kulttuurin ytimeen

Mikäli naisen asema todellakin poikkesi näin paljon ympäröivän yhteiskunnan käytännöistä, miten Paavali sai puhuttua ihmiset kristityiksi? Erityisesti silloisen miehen näkökulmasta voisi ajatella, ettei tällainen meno ollut ihan vakuuttavaa. Silti käännynnäisten joukossa oli paljon miehiä, joista monet veivät evankeliumia eteenpäin.

Suurin haaste Paavalille oli varmasti tavoittaa yleisö, jonka taustat vaihtelivat alaluokan kouluttamattomasta köyhälistöstä yläluokan oppineisiin etnisistä ja uskonnollisista taustoista puhumattakaan. Paavalilla oli kuitenkin ainakin yksi täsmäase: kieli. Hän osasi pelata ajan kielikuvilla ja oli suvereeni retoriikan mestari. Kieli avasi väylän uuden uskonnon sisältöön.

Uudessa testamentissa ei seurakunnasta puhuta missään niin paljon kuin Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä. Siinä seurakuntaa verrataan Kristuksen ruumiiseen, jossa jokainen jäsen on tärkeä. Ruumisvertaus ei ollut apostolin oma oivallus, vaan Aristoteleelta napattu. Paavalin aikana oli itsestäänselvyys mieltää todellisuus hierarkkisesti järjestäytyneeksi. Tämä hierarkia oli ilmaistu Aristoteleen ruumisvertauksessa: jokaisella oli oma paikkansa yhteiskuntaruumiissa, toiset olivat arvokkaampia kuin toiset, mutta kaikkia tarvittiin. Yhteiskunta rakentui vastavuoroiselle riippuvuudelle – ylemmän luokan, arvostettujen ruumiin jäsenten, tuli huolehtia jonkin verran ruumiin heikommista jäsenistä. Tätä kutsutaan ”hyväntahtoiseksi patriarkalismiksi”. Sosiaalinen asema määräytyikin osin sen mukaan, miten paljon ihmisellä oli suojatteja.

Hierarkia ulottui myös ihmisruumiiseen, jonka ajateltiin olevan universumi pienoiskoossa. Kosmos itsessään nähtiin ruumiina, jota ihmiskeho heijasti. Ajan maailmankuva ei kuitenkaan ollut niin dualistinen kuin usein ajatellaan – henki ei ollut antiikin ihmisille materiatonta, vaan vaikka henki oli ruumiin yläpuolella, se oli samalla aine, josta ruumis sai elinvoimansa. Toisin sanoen, kaikki oli toisistaan riippuvaista ja osa samaa hierarkkista todellisuutta. Tämän vuoksi pidettiin luonnollisena, että ruumiin heikkous merkitsi myös sosiaalista heikkoutta. Ihmisen olemus ja ulkonäkö kertoi jotakin hänen sisäisistä kyvyistään. Oli esimerkiksi tavallista, että oikeutta käydessä otettiin huomioon asianosaisten status ja ulkonäkö.

Antiikin aikana jako maskuliiniseen ja feminiiniseen oli hyvin konkreettista ja voimakkaasti arvottunutta. Maskuliininen oli myönteistä: se merkitsi aktiivista ja samastettiin kosmoksessa tuleen, ilmaan ja eetteriin, jotka saivat herkemmin aikaan liikettä. Feminiininen oli – kuinka ollakaan – kielteistä ja merkitsi passiivisuutta, jota kuvasivat maa ja vesi. Ihmiskehoon liitettynä tämä merkitsi sitä, että naisen keho oli epätäydellinen mies. Nainen oli pehmeä, kostea ja huokoinen, mies kiinteä ja lämmin. Mikäli miehessä ilmeni feminiinisiä piirteitä, niistä pyrittiin eroon muun muassa muokkaamalla jopa vastasyntyneiden kehoja toivottuun suuntaan; koetettiin tukahduttaa luonnollinen.

Paavali tunsi hyvin ruumisvertauksen ja tiesi sen koskettavan kaikkia yhteiskuntaluokasta riippumatta. Niinpä hän sohaisi kulttuurin ytimeen tarttuessaan siihen – ja kääntäessään koko asian päälaelleen. Paavali meni niin pitkälle, että väitti kaikkein vähäisimmiksi miellettyjen ruumiinosien olevan välttämättömiä. Välttämätön osa ei ollutkaan vain yläluokka, kuten oli tavattu sanoa. Paavali tunsi hyvin myös yhteiskunnallisissa konfliktitilanteissa käytetyn retoriikan, niin sanotun homonoia-puheen, jossa konflikti rinnastettiin ruumiin sairauteen ja vedottiin kosmoksen ja perheen luonnolliseen hierarkiaan tasapainon säilyttämiseksi. Paavali käytti kirjeissään jatkuvasti tätä puhetta haastaessaan erityisesti yläluokkaa pois totutusta arvojärjestyksestä.

Ensimmäinen korinttolaiskirje paljastaa hierarkkisesti järjestäytyneen todellisuuden, sillä seurakunta oli ajautunut kahnauksiin ja riitoihin. Paavali ojentaa ja nuhtelee heitä käyttämällä hyväkseen homonoia-puhetta. Hän maalaa kuvan Korintin hengellisimmistä, vahvimmista, rikkaammista ja viisaammista, jotka näkivät itsensä lähempänä Jumalaa kuin muut. Samalla hän muistuttaa, että Jumala itse tuli lihalliseen muotoon maan päälle, pilkattavaksi aina kuolemaan asti. Se, joka on vähäisin, onkin kaikista suurin. Paavali asettaa jatkuvasti vastakkain ”tämän maailman” ja ”Jumalan valtakunnan”. Jälkimmäinen heijastaa tämän maailman arvoja, mutta kääntää ne ylösalaisin.

Kiistoja ja jakautumista korinttilaisseurakunnassa aiheuttivat ainakin kilpailu kielilläpuhumisessa, ehtoollisen vietto rikkaiden ehdoilla, epäjumalille uhratun lihan syöminen, oikeuksien ajaminen toisia kristittyjä vastaan oikeusistuimissa, Paavalin kieltäytyminen taloudellisen tuen vastaanottamisesta ja miesten ja naisten pään peittäminen tai peittämättömyys jumalanpalveluksissa. Paavali vastaa näihin kaikkiin siten, että hän pyrkii vähentämään hierarkiaa seurakunnan jäsenten välillä.

Esimerkiksi kielilläpuhumisesta oli tullut statussymboli, johon Paavali puuttuu sanomalla, ettei kielilläpuhuminen rakenna seurakuntaa, vaan mukana täytyy olla myös ymmärrys, tulkinta. Tämä oli isku vasten vallitsevia ajattelutapoja, joissa nähtiin, että järjen oli väistyttävä hengen tieltä. Paavali muistuttaa, että tarkoitus on rakentua yhtenä ruumiina, ei sooloilla. Risuja tulee myös siitä, että rikkaammat ovat syöneet keskenään ehtoollisella ja jättäneet köyhemmät nälkäisiksi. Tämä ei ollut oikein, vaan köyhät tuli ottaa huomioon. Köyhät todennäköisesti myös vastustivat epäjumalille uhratun lihan syömistä, eihän heillä ollut siihen varaakaan. Rikkaille taas oikein muuta lihaa ei ollut tarjolla. Paavali ei myöskään halunnut taloudellista tukea muun muassa siksi, että hän tahtoi osoittaa uutta arvojärjestystä tekemällä fyysistä työtä, vaikka kuului yläluokkaan. Ja mitä tulee käräjöintiin, Paavali kehottaa ratkaisemaan eripurat seurakunnan sisällä – näin yläluokka joutui luopumaan niistä eduista, joita normaali käytäntö tarjosi ajaessaan vauraampien asiaa. Paavalin puhe on siis hyvin antihierarkkista ja odottaa yläluokalta paljon enemmän kuin ”hyväntahtoinen patriarkalismi”.

Kysymys pään peittämisestä tai peittämättömyydestä on sen sijaan yksi Paavalin hankalista naiskohdista, jota on tulkittu sekä perinteiseen patriarkaaliseen tapaan että tasa-arvoa puoltavasti. Alkukielellä Paavali sanoo naisilla olevan valta ”omasta päästään”, joka viittaisi siihen, ettei naisten tarvitsisi peittää päätään rukoillessaan tai profetoidessaan. Perinteisesti tämä jae on kuitenkin käännetty siten, ettei tämä tulkinta ole mahdollinen (1 Kor. 11). Jotkut tutkijat näkevät Paavalin tässäkin kohtaa haastavan korinttilaisia mieluummin pois hierarkiasta kuin sitä kohti. Kielletäänhän jaksossa ensimmäiseksi nimenomaan miehiä peittämästä päätään jumalanpalveluksissa. Pään peittäminen oli tuohon aikaan myös tapa osoittaa asemaansa muun muassa roomalaisessa kultissa. Myös juutalaisuudessa miehet peittivät rukoillessaan päänsä rukoushuivilla.

Edellä kuvattu on hyvä esimerkki ”naiskohdasta”, jonka ymmärtäminen noin 2000 vuotta myöhemmin jää enemmän arvailuksi. Tällaisten kohtien ristiriitaisuus voi viitata siihen, että Paavali käyttää samanlaista ”kahden valtakunnan” retoriikkaa kuin mitä hän käyttää kauttaaltaan läpi kirjeidensä. Emme vain enää pääse käsiksi hänen tarkoitukseensa kovin helposti. Niinpä institutionaalinen kirkko on historiansa aikana usein tulkinnut nämä kohdat patriarkaalisesta ja hierarkkisesta ymmärryksestä käsin. Nämä tulkinnat kuvaavat kenties enemmän kirkon tarvetta perustella omaa mieskeskeistä hierarkiaansa ja naisten syrjäyttämistä institutionalisoituneen kirkon elämästä kuin Paavalin tarkoituksia. Kirkko tarvitsi raamatullisia perusteluja, sillä Uuden testamentin kuva seurakunnan elämästä oli ja on hyvin etäällä myöhemmän kirkon käytännöistä.

Onko Paavalin Jumalalla pippeli vai ei jää siis arvoitukseksi, mutta apostolin puhetavasta voidaan päätellä, että Jumala lähestyy ihmistä yksilöllisesti riippumatta siitä, mitä viikunalehtien alla on.

Kirjallisuus

Aejmelaeus, Lars (1981) Paavali ja Korinton hurmos. Tutkimus 1. Korinttolaiskirjeen luvuista 12–14. Helsinki: Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 36.

Etsijä (2004) Paavali ja naiset seurakunnassa. Etsijä 1/2004, 27–31.

Bushnell, Katharine C. (2003/1921) God’s Word to Women, One Hundred Bible Studies on Woman’s Place in the Church and Home. Minneapolis, MN: Christians for Biblical Equality.

Martin, Dale B. (1995) The Corinthian Body. New Haven: Yale University Press.

Payne, Philip B. (2009) Man and Woman, One in Christ. An Exegetical and Theological Study of Paul’s Letters. Grand Rapids, MI: Zondervan.

Peters, Janelle (2008) The Imperishable Crown: Pauline Athletic Metaphors and Head Coverings as Egalitarianism and Anti-Imperialism. Paper presented at Society of Biblical Literature Meeting, March 7–9.

Stark, Rodney (1997). The Rise of Christianity. How the Obscure, Marginal Jesus Movement Became the Dominant Religious Force in the Western World in a Few Centuries. San Francisco: HarperCollins.

Anne Mikkola, PhD (kansantaloustiede) & TK, joka tekee opinnäytettä UT:n eksegetiikasta Paavalin naisnäkemyksiin liittyen.

Miska-Maria Välimäki, TM & FK, kustannustoimittaja.

Kirjoitus palkittu Kulttuurintutkimus-lehden tunnustuspalkinnolla 2012.

 
  Kulttuurintutkimus
PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto
050 599 8842
minna.m.nerg@jyu.fi


Sisällysluetteloon Muut lehdet Etusivulle