Yhtenäinen kansa


Myötätuuleen (1920-luku)

Pesäpallon tärkein levityskanava oli suojeluskuntajärjestö. Se otti uuden lajin heti ohjelmaansa ja levitti peliä tehokkaan organisaationsa kautta koko Suomeen. SK-järjestön sarja oli paljon laajempi kuin lajin mestaruussarja.




1920-luvulla pelipuserot olivat yhtenäiset, mutta housumuoti vaihteli.
Useimmat pelasivat "kalsareissa" ja niiden päälle vedetyissä urheilu housuissa.

Siviilipuolella lajia levittivät koulut ja urheiluseurat. Pitkäpallon aikana lajia harrastaneet urheiluseurat olivat järjestäytyneet Suomen Palloliittoon. Vuonna 1925 ne erosivat siitä ja liittyivät pesäpallojaostona Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon (SVUL). Vuonna 1932 SVUL:n jaostot itsenäis tyivät erikoisliitoiksi. Samalla syntyi Suomen Pesäpalloliitto.


Kovaa peliä 1920-luvulla. Pallo-Tovereiden Erkki Merinen on lyönyt, ja juoksija harppaa kotipesään.
Lahden lukkari Olli Veijola odottaa palloa paljaskäsin, sillä räpylän käyttö oli kiellettyä.

Kilpakentillä 1920-luvun valtias oli Helsingin Pallonlyöjät, vuonna 1919 perustettu pallonlyönnin ensimmäinen erikoisseura. Se vei 1920-luvulla viisi Suomen mestaruutta. Pesäpallon voima oli maaseudulla, mutta lajin huippujoukkueet tulivat kaupungeista.


Pallo hanskassa (1930-luku)

Pesäpallo vakiinnutti 1930-luvulla lopullisesti asemansa Suomen urheiluelämässä. Joukkue- ja pelaajamäärältään se oli vuosikymmenen lopulla jo Suomen suosituin pallopeli.

Yleisurheilu- ja jalkapalloväki hyökkäsi ajoittain kiivaasti pesäpalloa vas taan: kansallinen laji ei oikein mahtunut kansainvälisen urheiluelämän kuvioihin. Tahko Pihkalan ajatus omista kansallisista lähtökohdista ponnistavasta urheilukulttuurista ei saanut vielä varauksetonta tukea.


Naisten pesäpallomuotia Helsingin Pallokentällä 1930-luvun taitteessa. Peliasuna kevyt ja väljä mekko.
Naispesäpallo käynnistyi 1920-luvun lopulla. Suomen mestaruudesta alettiin pelata 1931.

Lajin harrastus painottui maaseudulle. Kilpailurintamalla jyräsivät kuitenkin kaupungit ja teollisuuskeskukset. Lähes kaikki huippujoukkueet tulivat Etelä-Suomesta. Vuosikymmenen joukkue oli Lahden Maila-Veikot neljällä Suomen mestaruudella. Pesäpalloliiton sarjoissa pelanneiden joukkueiden määrän nojalla lajin ykkösmaakunta oli Etelä-Pohjanmaa. Vireät suojeluskuntasarjat pyörivät koko maassa.




Itä - Länsi -otteluita on pelattu vuodesta 1932 lähtien. Idän Olli Veijola ja Lännen Pasi Harvela hutunkeitossa.
Itä pelasi Karjalan puna-mustissa väreissä, länsi sini-valkoisissa.

Pallo oli 1930-luvulla kirjaimellisesti pesäpalloväen hanskassa. Räpylän käyttö sallittiin nimittäin vuonna 1931. Sitä ennen pallo oli napattu kiinni paljaskäsin tai vain pallon iskua pehmentävä hanska kädessä.

Taistelukentät (1940-luku)

Sotavuodet häiritsivät kaikkea urheilua, myös pesäpalloa. Talvisodan jälkeisenä kesänä 1940 pelattiin vain tynkämestaruussarja. Kesän 1941 sarja keskeytettiin. Asemasotakesinä 1942 ja 1943 pelattiin epävirallinen "sotasarja". Kesän 1944 suurtaistelut katkaisivat taas kilpailutoiminnan. Naiset ja nuoret pelasivat vain paikallisia ystävyysotteluita. Miesten pesä pallo keskittyi asemasodan aikana rintamalla pelattuihin yksiköitten välisiin otteluihin.

Sodan jälkeen joukkueiden ja pelaajien määrä kasvoi nopeasti. Sarjat järjestettiin uudelleen, ja sarjaportaita lisättiin. Nuorille luotiin uusia sarjoja. Laaja juniorityö käynnistyi vasta 1940-luvun lopulla. Suurin muutos organisaatiopuolella oli SVUL:n ja TUL:n lisääntynyt yhteistyö.

Jälleenrakennuskauden menestyjiä olivat Haminan Palloilijat ja Toijalan Pallo-Veikot. Edellinen iski maineikkaalla Vallikentällä, jälkimmäinen tarunhohtoisella torilla.