Kuningaspallon kenttäpiirrokset vuosilta 1903 ja 1914. Edellinen Ivar Wilskmanin "Palloleikkejä" -kirjasta, jälkimmäinen Tahko Pihkalan "Koululaisurheilijan oppaasta". Lyönnit suoritettiin kotimaalista, ja niiden turvin koetettiin juosta ulkomaaliin ja takaisin tulematta poltetuksi. Juoksija paloi, jos ulkopelaaja osui häneen heittämällään pallolla. Juoksijat piti polttaa maalien välillä, sillä piiri ja ulkomaali antoivat heille turvan.
Omalla lyönnillä ei ollut pakko edetä, vaan sai jäädä piiriin odottamaan toisten parempia lyöntejä. Piirissä sai odotella kolme juoksijaa yhtä aikaa, ulkomaalissa vaikka kuinka monta. Kaikki odottelijat saivat juosta vaikkapa samalla lyönnillä. Pihkalan tuoma suurin uutuus oli juoksu. Pelaaja, joka onnistui käymään ulkomaalissa ja palaamaan takaisin kotimaaliin palamatta, toi joukkueelleen juoksun. Aiemmin oli pelattu vain siitä, kumpi joukkue sai olla pitempään lyömässä. Vuoro vaihtui aluksi yhdestä palosta, Pihkalan luomuksessa kolmesta palosta. Näistä kenttämuodoista alkoi monivaiheinen taival kohti pesäpallokenttää.