Tulivoimaa polttolinjaan (1950-luku)

Sodan jälkeisessä innostuksen aallossa pesäpallon arvostus alkoi kasvaa. 1950-luvulla nousu jatkui. Sarjat vakiintuivat, joukkuemäärät kasvoivat ja koulupesäpallo kukoisti. Yleisö innostui pelistä, ja katsomot täyttyivät.

Lajia hallitsivat Lahden Maila-Veikot ja Jyväskylän Kiri. Molemmat nappasi vat neljä Suomen mestaruutta. Pohjalaisjoukkueet Vimpeli, Nurmo ja Ilmajoki alkoivat hivuttautua kohti mitalisijoja. Pohjalaisilla oli parhaimmil laan viisi joukkuetta mestaruussarjassa, helsinkiläisillä neljä ja jyväskyläläi sillä kolme. Pesäpallo alkoi keskittyä tietyille alueille.

Pelillisesti suurin muutos oli neljän miehen polttolinja, jonka isä oli Erkki "Pulla" Heikkilä. Aiemmin polttolinjan (= kakkosvahti - polttaja - kolmosvahti) ja kopparin väliin sijoittuneista varavahdeista toinen vedettiin polttolinjaan ja toinen toiseksi koppariksi. Uudet ulkopelinimitykset olivat kakkos- ja kolmospolttaja ja kakkos- ja kolmoskoppari.

Maaseutu jyrää (1960-luku)

1960-luvulla pesäpallon painopiste siirtyi pohjoisemmaksi. Helsinki ja Uusimaa, jotka olivat alkaneet menettää asemiaan jo 1950-luvulla, menetti vät niitä edelleen. Itä-Suomesta nousi uusia tulokkaita mestaruussarjaan, mm. Imatra, Sotkamo, Puurtila ja Nurmes. Sotkamo ylsi jo ensimmäiseen Suomen mestaruuteensa.

Lajin voimakeskus oli kuitenkin Pohjanmaa. Ilmajoen Kisailijat ja Vimpelin veto ylsivät kumpikin kahteen Suomen mestaruuteen. Vimpeli nousi todelliseksi sarjajyräksi yltämällä vuosina 1958 - 1968 peräti 11 perättäiseen SM-mitaliin. Vuosikymmenen toinen suuri joukkue oli Kouvolan Pallonlyöjät neljällä perättäisellä mestaruudella 1966 - 1969.

Maaseudun joukkueet menestyivät 1960-luvulla paremmin kuin koskaan. Peli säilyttikin lujat asemat maalla, mutta kaupungeissa sillä oli vaikeuksia.

Pelikentällä 1960-luku oli pomputtelun vuosikymmen. Liiat pomput yritettiin karsia syöttölautasen siirrolla, mutta turhaan.