Omat työkalut
Kirjaudu
Sijainti: Pääsivu Kolumnit Tervehtiminen on enemmän kuin sivistynyt tapa/ Saying hello is more than just good manners

Tervehtiminen on enemmän kuin sivistynyt tapa/ Saying hello is more than just good manners

tekijä: Anitta Kananen Viimeisin muutos torstai 23. helmikuuta 2017, 08.37
Tervehtiminen ei ole vain sivistynyt tapa. Se on paljon enemmän. Se on osaamista. Ei riitä että hallitset tieteenalasi. Pitää osata olla ihmisiksi ihmisten kanssa.

Hannu Heikkinen, kuvaaja Joona-Petteri Yli-Sorvari
Hannu Heikkinen, kuvaaja Joona-Petteri Yli-Sorvari

[in English at the end]

Tunnet kyllä ne tyypit. Kävelevät vastaan käytävällä, ja äkkiä jotain äärimmäisen kiinnostavaa ilmestyy seinälle, kengänkärkiin tai puhelimeen.

Tajuat kyllä, että sijaistoiminnon tarkoitus on välttää silmiin katsominen. Pahinta olisi joutua sanomaan päivää. Sanoa päivää sinulle.

Luulit, että näitä ihmisiä ei ole yliopistossa. Että yliopistossa olisi vain sivistyneitä ihmisiä.

Luin viikonloppuna lehtijutun, jossa kerrottiin, miten päiväkodissa opitaan tervehtimään ja katsomaan silmiin. Olin vaikuttunut. Jäin miettimään, pitäisikö tätä opettaa myös yliopistossa.

Tervehtiminen ei ole vain sivistynyt tapa. Se on paljon enemmän. Se on osaamista. Ei riitä että hallitset tieteenalasi. Pitää osata olla ihmisiksi ihmisten kanssa.

Sitä sanotaan vuorovaikutusosaamiseksi, verkostoitumiseksi ja yhteistyökyvyksi. Usein nämä taidot kootaan pakettiin nimeltä geneeriset taidot (generic skills), jotka tarkoittavat yleisiä (työ)elämässä tarvittavia taitoja.

Näiden taitojen kehittymistä pitäisi yliopistossakin tukea. Tieto ei ole vain yksilön pään sisällä, vaan se on sosiaalista: sitä rakennetaan ja käytetään toisten ihmisten kanssa. Ei riitä, että osaat oman alasi sisältötiedon (domain-specific knowledge). Ratkaisevaa on tieteenalasta riippumaton osaaminen (domain-independent knowledge). Esimerkiksi ongelmanratkaisu, tiedonhankinta, kyky toimia uusissa tilanteissa, epävarmuuden sieto. Sosiaalisten taitojen, vuorovaikutusosaamisen ja tunneälyn merkitys lisääntyy koko ajan.

Mutta miten yliopiston opettajat voivat välittää näitä taitoja opiskelijoilleen, jos he eivät niitä osaa? Muuten kuin olemalla varoittavina esimerkkeinä.

Toisen ihmisen huomaaminen on teko. Huomaamatta jättäminen on myös teko. Toisen ihmisen arvon tunnustaminen edellyttää, että hänet edes nähdään. Jos ei olla näkevinään, tehdään perustavanlaatuinen teko.

Toisen ihmisen huomaamisen ja tunnustamisen tärkeyden on osoittanut valaisevasti Axel Honneth teoksessaan ”Kampf für Anerkennung” (Eng. Struggle for Recognition). Kirjan kantava sanoma on, että jokainen ansaitsee tulla tunnustetuksi ihmisenä, työntekijänä ja kansalaisena. Joskus ihmiselämä muuttuu kamppailuksi tunnustuksen saamiseksi. Joskus sitä haetaan vähättelemällä toisen arvoa: jos tunnet itsesi pieneksi, yrität saada toisen näyttämään pienemmältä.

Mutta ehkä tuo vastaantulijan lasittunut katse tarkoittaakin juuri sitä? Se on se teko sinua kohtaan. Hän haluaa muuttaa sinut näkymättömäksi, mitättömäksi.

Jos sinulle ei puhuta, kyse voi olla työpaikkakiusaamisesta. Huomaamatta jättäminen on teko, joka voi satuttaa enemmän kuin sylkäisy tai lyönti. Ehkä ohi katsominen onkin merkki siitä, että teillä olisi keskusteltavaa enemmänkin? Kenties sinun pitäisi ottaa yhteyttä työsuojeluvaltuutetun tai työpsykologiin ja ehdottaa tapaamista tuon ohikatsojan kanssa?

Hannu Heikkinen, koulutuksen ja työelämän tutkimuksen professori, Koulutuksen tutkimuslaitos

Saying hello is more than just good manners

You know the type. They walk towards you down the corridor and then, as soon as you are in range, they take a sudden extreme interest in a speck on the wall, the tips of their shoes or their phone.

It’s crystal obvious to you, of course, that the whole point behind this elaborate dummying act is to avoid eye contact. Or, worse, having to say hello. Hello to you.

And you thought people like that didn’t exist in universities, that they were brim-full of educated, well-mannered types.

Last weekend, I read in the paper how children in Finnish day care centres are taught to greet others and to look them in the eye. This was impressive. And it got me thinking – maybe this should be taught in our universities, too.

Greeting others isn’t just a point of good manners. It’s much more. It is a skill. Being an expert in your own domain, on its own, won’t do  – you have to know how to be human with people.

We call this know-how ‘communication skills’, ‘networking’, ‘team skills’ or, under its broadest label, those ‘generic skills’ that we need in (working) life.

These skills should be nurtured also in universities. Knowledge isn’t just in the heads of individuals, it’s social – built and used together with others. Mastering your own domain-specific expertise on its own is not enough. What’s crucial is domain-independent knowledge, such as problem solving, information acquisition, the ability to operate in new situations, and tolerance of uncertainty. The importance of these social and communication skills and emotional intelligence is growing all the time.

But how can university teachers pass these skills on to their students if they themselves don’t have them, other than, perhaps, as warning examples of how not to be?

Acknowledging another person is an intentional act – as is blanking them outright. Recognising the value of another human being requires, at the very least, that they are seen. Pretending not to see is, then, a fundamental act.

The importance of recognising and acknowledging others is illuminated by Axel Honneth in his ‘Kampf für Anerkennung’ (The Struggle for Recognition). The book’s core message is that everyone deserves to be recognised as a person, a worker and a citizen. Sometimes life can be a struggle for recognition, and there are those that go about achieving it by belittling the value of others –  you feel small, so you try to make the other look smaller.

But, surely, doesn’t this cut precisely to the marrow of that glazed expression in the corridor? Those turned away eyes are an intentional act, aimed at you – an attempt to make you invisible, insignificant.

Such silent treatment can be considered occupational bullying. Disregarding somebody is an intentional act that can be more hurtful, even, than being hit or spat at. Maybe their looking past you is a sign that there are issues between you that need to be resolved? Perhaps you should contact the work safety delegate or psychologist and arrange a sit-down meeting with the person behind that averted gaze?

Hannu Heikkinen is Professor of Education and Working Life Research at the Finnish Institute for Educational Research of the University of Jyväskylä.


Jaa |
Päivi Pitkänen says:
torstai 16. helmikuuta 2017, 11.51
Hei Hannu! Oikein tärkeä kirjoitus, erinomainen. Kaikkea hyvää elämääsi toivoo Päivi Pitkänen
Sirpa Muhonen says:
torstai 16. helmikuuta 2017, 15.51
Osuit naulan kantaan!!! Hyvä!
Pekka Makkonen says:
torstai 16. helmikuuta 2017, 17.35
Erinomaisia huomioita. Näistä on hyvä muistuttaa JyU-yhteisössä. Kiitos Hannu ja moikataan kun tavataan.
Timo Tiihonen says:
perjantai 17. helmikuuta 2017, 10.19
Erehdyin lukemaan tämän kolumnin eilen. Yritin käsitellä sitä nukkumalla yön yli, missä onnistuin vain osittain. Koska epäilen, etten ole ajatuksieni kanssa täysin yksin, yritän avata miten koin kolumnin viestin.

Päällimmäinen tulkinta on, että kyvykkyys tervehtiä/kohdata toisia paikallisen kulttuurisen tapakoodiston mukaisesti jakaa ihmiset meihin ja "niihin". Ne ovat reppanoita, jotka pitää piilottaa opiskelijoilta ja mielellään lähettää uudelleenkoulutukseen, koska eivät ole päteviä toimiman meidän kanssamme haluamallamme tavalla.

Samaa viestiä verkostoitumisen välttämättämyydestä yms tulee niin monesta suunnasta, että tämä viesti ei vielä tee uuttaa haavaa, korkeintaan lisää hieman suolaa entisiin. Kolumnin jatko saa kuitenkin karvat pystyyn.

Kolumnin logiikkaa noudattaen joudun (retorisesti) kysymään, ansaitseeko introvertti, ihmisarka ja sosiaalisesti passiivinen tulla tunnustetuksi ihmisenä vai onko tämä kolumni yritys vähätellä heidän arvoaan. Teko minua kohtaan, halu muuttaa minut näkymättömäksi.

Itse en toki usko näin - sen enempää kuin ajattelisin, että muut ihmiset käyttäytyvät omalla tavallaan vain minun kiusakseni.
 
Olemme erilaisia tahdoimmepa sitä tai emme. Vanha viisaus on, että viisaampi väistää. Jos koet olevasi taitavampi viestijä/vuorovaikuttaja kuin se toinen, miksi odotat, että toisen tulisi muuttaa käytöstään tai että häntä pitäisi lähestyä asiantuntijan välityksellä. Uskon, että oikeasti pystyt halutessasi luomaan keskusteluyhteyden "niihin", kun sitä tarvitaan, vaikka tässä kolumnissa polemisoidessasi nousitkin heidän yläpuolelleen. Ystävällisesti, Timo
Maarit Virolainen says:
maanantai 20. helmikuuta 2017, 12.07
The issue of greeting tends to come up at JYU from time to time. More than five years ago a survey was conducted at the Finnish Institute for Educational Research on equality at work, and greeting, or rather the occasional lack of it, was brought up also then.
Cultural anthropologists would probably have a lot to say on these issues; what is the proper way to show how you appreciate each other in different occasions by greeting, and how these deeds support hierarchies or undermine them; they show who is the leader and who is judged to have an inferior position. You might think that in Finland , the Finns are quite equal about it, but are they ? I am convinced that professor Hannu L. T Heikkinen did not mean to set up a uniform code for greeting in his essay, though. Rather, I guess, he tried to encourage people to stick to good manners, and good-willing communication. During the second world war in Europe, there was the society where the only one right way to greet was "H--- -----r", and if you disagreed with it or were not able to greet in this specific way without hesitation, your hesitation was suspicious enough and might trigger a lethal process. There is hardly anybody who would suggest that we should have that kind of a culture introduced in our university, but the boundaries of proper greeting may still be unclear. When in an (international) village, like a university, the issue of greeting is brought up, it easily raises questions like: who, where, how, under which conditions, and why, has failed to greet, or the opposite - who, where, how and judged by whom and by which criteria has managed to greet whom in a proper way.
Since greeting is something that happens every day, it can strengthen social bonds but it may also become an area where you have to struggle for your right for privacy and room for thoughts - who has the right to determine sufficient amount of sociability. To my understanding this is what Timo Tiihonen is speaking about above. Is greeting enough or should you engage yourself in smalltalk and with whom. In a society where there is a lot of both virtual and real mobility, these boundaries are not self- evident, like this discussion has shown. Unfortunately, or luckily (?) the role of the managers makes them responsible for occupational health and safety, which demands them to take action if repetitive bad manners cause feelings of sickness in the work community.
Hannu Heikkinen says:
torstai 23. helmikuuta 2017, 08.37
Kiitokset keskustelijoille erinomaisista kommenteista. On totta, että kolumniteksti on tyypillisesti poleemista. Sen tarkoituskin on herättää ja jopa ärsyttää ajattelemaan. Tämän keskustelun myötä asia on saanut jo paljon lisää sävyjä ja kokonaiskuva jäsentynyt entistäkin paremmin.