Jyväskylän seminaari pyrki oppilaidensa kokonaisvaltaiseen valvontaan ja kasvattamiseen. Kasvatus ei rajoittunut vain luokkahuoneisiin, vaan seminaarilaiset olivat myös vapaa-aikanaan laitoksen kasvatusvastuun alaisia. Seminaarin tavoitteena oli kasvattaa suomenkielisiä ja suomenmielisiä mallikansalaisia, joiden kautta saataisiin toteutettua kansallisuusaatteen ihanteiden mukainen kansakunta.

Mallikansalaisiksi tarvittiin sekä miehiä että naisia, mutta miesten ja naisten roolit opettajina olivat erilaiset. Cygnaeuksen käsityksiin pohjautuen seminaari koulutti naisista pääasiassa alaluokkien opettajia, kun taas miesten ajateltiin suuntautuvan yläluokkien opettajiksi ja koulujen johtajaopettajiksi. Naisten seminaarikasvatuksessa korostuivat siten pienten lasten opettajana toimiminen ja tavallaan äitiys myös työelämässä. Seminaarin naiskasvatus seurasi vallitsevaa ajattelutapaa, jonka mukaan naisen luonnollinen tehtävä oli toimia äitinä ja kasvattajana. Naisten työssäkäynti oli tämän ajattelutavan mukaan joko välivaihe ennen avioliittoa tai mahdollisuus toteuttaa äidillistä kutsumusta, jos siihen ei muutoin ollut mahdollisuutta.

Naisten osalta seminaari perustui koko olemassaolonsa ajan, vuoteen 1937 saakka, sille ajatukselle, että naiset toteuttivat äidillistä kutsumustaan työelämässä, ja että työ- ja perhe-elämä olisivat siten toisensa poissulkevia. Seminaarissa korostuikin kutsumusajattelu erityisesti naisten koulutuksessa. Opettajuuden ajateltiin olevan naisille kokonaisvaltainen elämäntehtävä, jolle myös yksityiselämä olisi uhrattava. Varsinkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisopiskelijat olivat myös itse sisäistäneet tämän ajatuksen opettajuudesta kutsumustehtävänä, joka sulkisi pois mahdollisuuden omaan perhe-elämään.

Naisopiskelijoiden käsitykset ammatinvalintansa vaatimuksista alkoivat muuttua 1900-luvun aikana, mutta seminaarin virallinen linja pysyi 1800-luvulta periytyvillä raiteilla. Myös käytännössä ajatus naisopettajien naimattomuudesta alkoi romuttua, sillä naimisissa olevien naisten määrä työelämässä alkoi kasvaa 1910-luvulta lähtien ja vuonna 1930 neljännes kansakoulunopettajista oli naimisissa olevia naisia. Kuitenkin vielä 1930-luvun alussa seminaarista valmistuvia naisopettajia saatettiin kehottaa pysymään naimattomina, jotta nämä voisivat omistautua kokonaan kasvatustyölle. Seminaarin oppilaiden keskuudessa oli kuitenkin tullut perinteeksi, että oppilaat julkaisivat kihlauksensa valmistumisensa yhteydessä, joten seminaarin linja oli jokseenkin kaksinaismoralistinen tässä suhteessa.

Miesten osalta tällaista työ- ja perhe-elämän välistä ristiriitaa ei tietenkään ollut. Kansakoulunopettajana toimiminen käsitettiin kuitenkin elämäntavaksi, joka vaati myös miehiltä yksityiselämän sopeuttamista opettajuuden vaatimuksiin.

Seminaari pyrki kasvatuslaitoksena kasvattamaan oppilaitaan tähän elämäntapaan. Elämäntapana opettajuus oli mallikansalaisuutta, joka vaati niin käytöksen, olemuksen kuin ajatusmaailmankin esimerkillisyyttä vuorokauden ympäri, vuoden jokaisena päivänä. Tavoitteena oli valmistaa oppilaista tietynlaisia ihanneihmisiä, jotka toimisivat esimerkkeinä tavalliselle kansalle kunnon kansalaisuudesta.

Seminaaria perustettaessa laitos muodosti Jyväskylässä alueen, joka poikkesi selkeästi muusta kaupunkiasutuksesta. Seminaarin oppilaiden, erityisesti naisoppilaiden, yhteydet muihin kaupunkilaisiin olivat melko vähäisiä ja myös vapaa-ajan harrastukset pyrittiin ohjaamaan seminaarin sisäisiin toimintoihin. Sisäoppilaitos oli keino kontrolloida oppilaiden vapaa-aikaa, myös seminaarin ulkopuolella asuvia oppilaita valvottiin. Kaupungin kasvaessa seminaarista tuli yhä enemmän osa kaupunkia, mutta laitoksen säännöt perustuivat edelleen 1800-luvun vakiintuneisiin käytäntöihin.

Seminaarin järjestyksen lähtökohtia oli esivallan, auktoriteettien ja laillisuuden kunnioittaminen. Opettajien ja seminaarin johdon kunnioittaminen ja totteleminen olivat ehdottomia vaatimuksia. Samoista lähtökohdista seminaari pyrki myös valvomaan oppilaidensa vapaa-aikaa ja käyttäytymistä. Seminaarilaisille ei ollut sopivaa osallistua mihin tahansa tilaisuuksiin, sillä kansakoulunopettajien tuli toimia esimerkkeinä oikeasta käyttäytymisestä ja oikeasta aatemaailmasta. Kansalaissodan jälkeen erityisesti työväenliikkeen tilaisuuksiin osallistuminen oli seminaarissa pannassa. Vapaa-ajan sääntelemisessä oli tietysti kyse myös seminaarin julkisuuskuvasta ja kansakoulunopettajien uskottavuudesta. Opettajien tuli olla auktoriteettiasemassa tavalliseen kansaan nähden ja tämä asema oli luotava opiskeluajoista lähtien.

Seminaarissa kasvatettiin suomenmielisiä, porvarillisen aate- ja ajatusmaailman tukijoita, joille tärkeimmät arvot olisivat koti, uskonto ja isänmaa. Arvojen ja aatemaailman lisäksi seminaarilaisista pyrittiin kasvattamaan ominaisuuksiensa ja käyttäytymisen puolesta esimerkillisiä kansalaisia. kansakoulunopettajien välityksellä haluttiin levittää kuvaa kunnon kansalaisesta, joka olisi sekä moraalisesti että poliittisesti hallitsevien yhteiskuntaryhmien ihanteiden mukainen.

Seminaarin mies- ja naisosastojen käytännöt heijastivat niitä odotuksia, joita mies- ja naisopettajien tulevalle roolille asetettiin. Miesosasto toimi melko itsenäisesti ja miesoppilaiden oppilaskunta valvoi omien jäsentensä tekemisiä. Toisaalta seminaarin kuri oli hyvin tiukka ja varsinkin seminaarin alkuvuosina rikkeet johtivat helposti erottamisiin. Naisosaston käytännöt olivat toisenlaisia, Cygnaeuksen ihanteiden mukaisesti naisosasto oli kodinomainen yhteisö, jossa johtajatar toimi tavallaan äitinä naisoppilaille. Johtajattaren rooliin kuului ohjata naisoppilaiden olemusta - pukeutumisesta puhetapaan - haluttuun suuntaan. Samalla johtajatar toimi esimerkkinä sellaisesta roolista, johon naisoppilaiden toivottiin samastuvan tulevassa työssään.

Miesopettajien tehtävänä oli yläluokkien opettajina tarjota tietoa ja taitoa sekä luoda kuva kunnon kansalaisen tehtävistä yhteiskunnassa. Seminaarin miesosastolla korostui erityisesti itsenäistymisen jälkeen isänmaallinen henki ja seminaarin suojeluskuntaosastoon kuulumisesta tuli kansalaissodan jälkeen lähes velvollisuus. Miesten kasvattamisessa korostuivat laillisuus, isänmaallisuus ja maanpuolustushenki.

Naisopettajien tehtäväksi nähtiin puolestaan alaluokkien opettajina yleisen sivistyksen tarjoaminen sekä kotien ja lastenhoidon uudistaminen. Seminaarin naisoppilaiden kasvattamisessa korostuivat huomattavasti miehiä enemmän käyttäytyminen, siveellisyys ja yksilön ulkoiseen olemukseen kohdistuvat vaatimukset. Naisosastollakin isänmaallisuus oli itsestäänselvyys, mutta harrastustoiminta suuntautui pikemminkin valistushenkiseen ja uskonnolliseen toimintaan kuin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin liikkeisiin.

Jyväskylän seminaarissa mallikansalaisten kasvattamisen keinoina olivat tiukat säännöt, päivittäisen koulunkäynnin ja vapaa-ajan ohjaaminen seminaarin alaisuuteen sekä pyrkimys muokata koko yksilön olemus ja persoona seminaarin tarjoamaan kansakoulunopettajan muottiin sopivaksi. Seminaari pyrki myös pääsyvaatimusten ja laitoksesta erottamisien perusteella karsimaan joukosta ne, joita ei katsottu henkisten, ruumiillisten, moraalisten tai poliittisten ominaisuuksiensa perusteella sopiviksi kansakoulunopettajan tehtävään.

Seminaarin tavoitteet ja kuva kansakoulunopettajan tehtävistä periytyivät 1800-luvun kansallisuusaatteesta, ja seminaari jatkoi itsenäistymisen jälkeen yhtenäisen kansakunnan luomista sivistyneistön ja valtaapitävien ryhmien ihanteiden mukaisesti. Seminaarin perinteet ja ihanteellisuus kuitenkin vaikuttivat myös siihen, että 1920-30-luvuilla opiskelleiden seminaarilaisten muistelmissa alkoi esiintyä yhä enemmän kritiikkiä laitoksen kasvatuskeinoja ja sen tarjoamaa kansakoulunopettajan roolia kohtaan. Seminaarin auktoriteetteja ja perinteitä korostavassa hengessä tätä kritiikkiä ei kuitenkaan yleensä tuotu julki, vaan laitoksen sääntöihin sopeuduttiin tai niitä pyrittiin kiertämään.

Seminaarin naisoppilaat eivät enää 1920-30-luvuilla kokeneet opettajuutta tulenpalavana kutsumuksena, eikä työ- ja perhe-elämän yhdistämistä koettu mahdottomana. Mallikansalaisuuden vaatimukset kuitenkin säilyivät. Maaseudulla opettajien odotettiin edelleen osallistuvan erilaisten harrastustoimintojen järjestämiseen ja kunnan luottamustoimiin. Suomalaisten mieliin oli jo ehtinyt iskostua kuva stereotyyppisestä kansakoulunopettajasta koko kansan opettajana. Myös opettajuutta koskevissa lakiteksteissä mallikansalaisuuden vaatimukset säilyivät pitkään. Vasta 1960-luvun puolivälissä alettiin myöntää, että opettajuus on ammatti, ei elämäntapa.