Von Bonsdorff puhui Seminaarinmäen kulttuurihistoriasta suhteessa Jyväskylän kaupungin ja toisaalta valtakunnalliseen kehitykseen. Hän huomautti, että alueella on 17 suojeltua rakennusta, joista vanhimpien toimintaan liittyvä kulttuurihistoria juontaa juurensa aina vuoteen 1863, jolloin Jyväskylän kansakouluopettajaseminaari aloitti toimintansa. Seminaari on ollut valtakunnallisesti merkittävä muualle Suomeen lähteneiden, seminaarista valmistuneiden opettajien kautta. Von Bonsdorff vertasi silloista tilannetta nykyhetkeen esitellen tieteenaloja, jotka ovat tällä hetkellä edustettuina Seminaarinmäen alueella. Hänen mukaansa kampuksella on tapahtunut paljon muutoksia ja kehitystä. Osin kehitys on ollut todellista kehitystä ja osittain ei. Yksi suurista kysymyksistä on arvot ja niiden huomioon ottaminen.

Ensimmäisen varsinaisen puheenvuoron piti taidehistorioitsija-graafikko Jussi Jäppinen. Hän kertoi siitä, miten alue on syntynyt ja miten se liittyy kaupunkiin. Jäppinen toi esille tilanteen huonoja ja hyviä puolia ja valotti seminaarin sijaintipäätökseen vaikuttaneita asioita. Alun perin seminaari, joka vuodesta 1863 lähtien oli toiminut eri rakennuksissa pitkin kaupungin ruutukaavaa, suunniteltiin sijoitettavaksi Tourulaan, silloisen kaupungin ulkopuolelle. Jyväskyläläiset esittivät siihen vastalauseensa, sillä he tahtoivat pitää laitoksen kaupungin rajojen sisäpuolella. Seminaari sijoitettiinkin loppujen lopuksi kaupungin laidalle kaavoitetun ruutukaava-alueen ulkopuolella sijaitsevalle harjualueelle, josta ulottui pieni kaistale aina silloiseen Jyväsjärven rantaan (nyk. Mattilanniemeen) asti. Maantieteellinen sijoitus vaikutti Jäppisen mukaan tulevaan Jyväskylän kehittymiseen, sillä se katkaisi kaupungin laajenemissuunnan länteen päin. Jyväskylän alue on rakentamisen suhteen hyvin haasteellinen; alue on pieni ja sitä rajaavat harju ja Jyväsjärvi, laajenemiskanavat ovat kapeat.

Jussi Jäppinen näytti itse värittämiään vanhoja valokuvia piirtoheitinkalvoina ja havainnollisti tällä tavoin 1800-1900-lukuista maisemaa. Hän korosti 1800-luvun Jyväskylän luonnetta pikkukaupunkina, jonka rajojen sisäpuolellekin ulottui maaseutu, niityt ja pellot. Kaupungin alueesta kaavoitettiin aluksi keskustan ruutukaava-alue, joka tuli täyteen rakennetuksi vuonna 1863. Vuonna 1898 tehtyä asemakaavanlaajennusta (Mahlberg) ei toteutettu sellaisenaan siihen kohdistuneen kritiikin vuoksi (Blomstedt ja kumpp.). Uusi kaava laadittiin vuonna 1910. Siinä Älylän ja Seminaarinrinteen alueet tulivat kaavoitetuiksi. Uudessa kaavassa on näkyvissä tonttien käyttötarkoitus, jota käytännössä kuitenkin Älylän alueella sovellettiin omalla tavalla; Seminaarinrinteen asunnot antavat vaikutelman huvilatonteista, mutta oikeasti ne on kaavassa merkitty tavallisiksi asuinrakennustonteiksi. Vaikutelma johtuu erikoisesta ja omintakeisesta arkkitehtuurista, jota silloin suosittiin. Vuoden 1933 ilmakuvasta saatetaan vielä nähdä Älylässä löyhempi rakennustiheys ja tulevan Aallon kampuksen olevan viljelysmaata, kuten oli yleensä keskustaa ympäröivien alueiden laita. Suunnilleen samasta kuvakulmasta 1960-luvulla otetusta valokuvasta voidaan nähdä keskustan tiheys ja Vaasankadun ja Yliopistonkadun kerrostalojen muodostama ns. muurirakennelma, joka erottaa edelleen kaupunkia Seminaarinmäen alueesta. Nykyisessä Jyväskylässä voidaan siis nähdä suurta kerrostuneisuutta aikakauden rakennusihanteiden muokkaamana.

Jäppinen on julkaissut lukuisia Jyväskylä-aiheisia teoksia, joissa käsitellään mm. kaupunkikuvan muutosta ja arkkitehtuuria.

Puheenvuorossaan historioitsija Marja Kokko kertoi seminaarin vaikutuksesta Jyväskylän kaupungin henkiseen ja kulttuurielämään. Tätä selvittäessään hän korosti kaupungin perustamisen aikaisia olosuhteita; Jyväskylä perustettiin hallinnollisella päätöksellä harvaan asutulle seudulle, johon ennen rautatien saapumista oli hankalat kulkuyhteydet. Ennen seminaarin perustamista Jyväskylän luonnetta leimasi lähinnä elinkeinoihin liittyvä toiminta. Kaupunki oli pieni ja eristäytynyt, nuori yrittäjäpolvi muutti kaupunkiin metsän arvon nousun myötä. Kokko nostikin esille hypoteettisen kysymyksen siitä, olisiko Jyväskylä ilman seminaaria muodostunut samankaltaiseksi kaupungiksi kuin esimerkiksi Jämsä.

Marja Kokko kertoi yhteiskunnallisesta tilanteesta 1800-luvun lopulla ja suhteutti seminaarin toimintaa ja periaatteita siihen. Tavoitteena tuolloin oli nostaa Suomen kansa sivistyskansojen joukkoon, tuoda valoa kansalle. Voimakas fennomania toi siten uutta väkeä Jyväskylään, josta aktiivisen yhdistystoiminnan siivittämänä oli 1900-luvun alussa kasvanut muun muassa Keski-Suomen juomalakkoliikkeen keskus. Jyväskylän sivistyneistö oli ottanut roolin mallina toimimisesta rahvaalle. Sivistyneistö siis pyrki tekemään rahvaalle selväksi kuinka tärkeä oli kysymys kansan tietoisuudesta järjestyksestä ja velvollisuuksista yhteiskunnassa.

Leimallista Jyväskylän järjestötoiminnalle oli naisten aktiivinen osallistuminen siihen; vapaaehtoisuuteen perustuva toiminta toi tällä tavalla naiset vaikutusvaltaiseen asemaan. He ottivat asiakseen antautumisen kansanvalistustyöhön, jossa oli kyse kansakunnan rakentamistyöstä.

Seminaari oli yhteisö, jolla oli eräänlainen kulttuurinen hegemonia kaupungissa. Suomalaisen sääty-yhteiskunnan perustan murruttua seminaari ei enää toiminut kansalaisuuden "mittapuuna", esimerkkinä mallikansalaisuutta tavoiteltaessa.

Marja Kokko on kirjoittanut väitöskirjansa aiheesta. Sisaret, toverit: naisten järjestäytyminen, ryhmätietoisuus ja kansalaistuminen Jyväskylässä 1800-luvun lopulta 1930-luvulle (1998). Lisäksi keväällä 2002 ilmestyi Marja Kokon toimittama kirja Naisten kaupunki, jonka artikkeleissa pohditaan eri naisryhmien roolia Jyväskylän kaupungissa, mm. Jyväskylän seminaarin piirissä.

Susanna Prokkola puhui Jyväskylän seminaarin merkityksestä ensimmäisenä suomenkielisenä kansakoulunopettajaseminaarina sekä naisten asemasta seminaarissa ja yhteiskunnassa. Seminaarin sijoittamisella "kauas paheista ja ruotsinkielisyydestä" oli merkitystä.

Uno Cygnaeuksen mielessä oli muodostaa seminaarista kokonaisvaltainen oppilaitos. Sen syrjäinen sijainti mahdollisti omien sääntöjen ja mallien toteuttamisen. Yhtenä toiminnan periaatteena oli voimakas kasvatustyö, jossa pyrittiin "tuottamaan" suomenkielisiä ja -mielisiä mallikansalaisia. Sukupuoliroolit olivat perinteiset, ja sen mukana jaottelu kulkikin siten, että naisten ajateltiin soveltuvan alaluokkien ja miesten yläluokkien opettajiksi ja johtajatehtäviin. Seminaarin naiskasvatukseen kuului käsitys luonnollisesta äitiydestä ja naisten tehtävästä kasvattajina. Voidaan siis puhua vastakkainasettelusta 'äidillinen kutsumus - työelämä'. Yksityiselämän katsottiin olevan alisteinen kutsumukselle. Vastoin kasvatuspyrkimyksiä naisia kuitenkin alkoi mennä naimisiin työnteosta huolimatta. Miehille sitä vastoin oli aivan toisenlaiset vaatimukset.

Seminaarissa ajettiin asiaa opettajuudesta elämäntapana, ajatusta mallikansalaisuudesta ja opettajien toimimisesta esimerkkinä rahvaalle. Seminaari sisäoppilaitoksena edusti kontrollia, joka ulottui säätelemään jopa opettajakokelaiden vapaa-aikaakin. Hallitsevia aatteita olivat porvarillisuuden aate, kotikäsitykset ja uskonnon ja isänmaan merkitysten korostaminen. Johtajattaren rooli oli olla esimerkkinä naiskokelaille heitä ohjaavana ja johtavana henkilönä.

Miesosastossa korostuivat isänmaallisuus, laillisuus ja maanpuolustus, naisosastossa koti, käyttäytyminen ja siveellisyys. Aatteiden toteutumista varmistivat seminaarin tiukat säännöt ja elämän järjestäytyminen seminaarissa, jotka pyrkivät varmistamaan ihmisen ominaisuuksien soveltumisen kansakoulunopettajaksi. Tähän kuului myös ajatus siitä, että kansakoulunopettajan ominaisuudet olisivat vallassa myös koulun ulkopuolella. Näihin perinteisiin ja ihanteellisuuden asetuksiin kohdistui kritiikkiä, ja 1920-30 -luvuilla naiset alkoivat yhä enemmän yhdistää kotia ja työtä.

Pro gradu -työssään Kynttilätehtaan tytöt Prokkola on selvitellyt Jyväskylän seminaarin naisosaston toimintaa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Lisäksi kirjassa Naisten kaupunki (2002) on Prokkolan artikkeli "Yhteiskunnallistettu naiseus".

Jyväskylän yliopiston kampusalueen rakennuksia peruskorjataan. Seminariumin vuoro on näillä näkymin vuoden 2004 syksyllä. Rakennuksesta tarvitaan monipuolista pohjatietoa peruskorjauksen suunnittelua varten varsinkin kun kyseessä on kulttuurihistoriallisesti merkittävä suojeltu rakennus. Tutkimustarpeen tullessa akuutiksi päätettiin aloittaa tutkimustyö, jonka tarkoituksena on perehtyä yleensä Seminaarinmäen kampuksen arkkitehtuuriin ja kulttuurihistoriaan sekä edistää alueen rakennussuojelullisia tavoitteita. Seminarium-rakennuksen kohdalla osa alustavasta selvitystyöstä tehdään opinnäytetöinä. Tutkimustyö toteutetaan taidehistorian, etnologian laitoksen sekä yliopiston museon yhteistyönä. Lisäksi mukaan tulee olemaan rakennuskonservoinnin opiskelijoita.

Seminarium kuuluu kampuksen vanhimpaan rakennuskerrostumaan. Rakennus valmistui vuonna 1883 seminaarin miesosaston päärakennukseksi, ja sen juhlasali toimi koko seminaarin yhteisessä käytössä. Sali oli Jyväskylän merkittävin juhlahuoneisto kunnes kunnallistalo valmistui vuonna 1899.

Opiskelija Riikka Mäkipelkola tekee Seminarium-rakennuksesta pro gradu -opinnäytetyötä taidehistoriaan. Hän esitteli tilaisuudessa lyhyesti tutkimuksiensa lähtökohtia ja suunnitelmia. Tutkimuksen tehtävänä on palvella osaltaan peruskorjauksen suunnittelussa. Tutkimuksessa on tarkoitus selvittää rakennuksen rakennushistorialliset vaiheet ja kerrostumat. Vaiheita on tutkitaan yhteyksissä kunkin ajan rakentamisen tilaan ja laajemminkin suhteessa niihin olosuhteisiin, joissa ihmiset ovat kunakin aikana toimineet. Tutkimuksen pohjalta on tarkoitus pohtia ja eritellä rakennuksen historiallista arvoa ja merkitystä.

Etnologian opiskelija Ilkka Kuhanen kirjoittaa pro gradu -työtään Seminariumista. Hän on kiinnostunut seminaarin hengestä ja siitä, onko se tavoitettavissa historiallis-etnologisen aineiston avulla. Hän kertoi aikovansa tutkia rakennusta fyysisenä ja historiallisena dokumenttina, jonka mentaalista profiilia hän arvioi muun muassa rakennukseen liittyvien puhunnan, rituaalien ja symbolien kautta. Hän niin ikään tulkitsee rakennuksen "aikaa ja paikkaa" seminaarin tiedon ja käytännön keskipisteessä.

Puheenvuorossaan Kuhanen nosti esille vuosien 1863-1937 välillä toimineeseen seminaariin liittyviä tai sitä leimaavia piirteitä, kuten laitoksen organisaation ja hierarkian, joita leimasivat aikakauden henkiset piirteet. Näitä olivat muiden muassa suomenmielisyys (seminaari oli ensimmäinen suomenkielinen opettajankoulutusseminaari Suomessa) ja kristillis-kasvatusopilliset ja poliittiset ihanteet. Hän tulee ottamaan selvää seminaariin liittyvistä merkityksistä sekä yksilökohtaisella, yhteiskunnallisella että institutionaalisella tasolla. Ilkka Kuhasta kiinnostavat myös seminaarin arki, juhla, tavat ja eri reitit, joiden kautta esimerkiksi kahtalaisia mielipiteitä ja ajattelutapoja sekä toisaalta yhteisöllisiä tapoja toteuttaa itseään ja rikkoa sääntöjä tuotiin esille. Hänen mielestään on olemassa vastakkainasettelu kielletty-sallittu, joiden molempien olemassaolot yhtäaikaisesti tekivät niistä molemmista tärkeitä ja tarpeellisia. Aineistona pro gradu -tutkielmassaan Kuhanen tulee käyttämään lähinnä haastatteluja, kirjallisuutta ja arkistomateriaalia (sekä kirjallista materiaalia että valokuvia).