Takaisin yhteenvetoihin


Osmo Rinta-Tassi

Opiskelijana Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakoulussa 1950-60 -luvuilla

Olen elämäni vaiheissa joutunut kuuntelemaan ikääntyneiden ihmisten muisteluita. Niinpä huomasin ylittäneeni tietyn kynnyksen, kun minua pyydettiin muistelemaan 1950- ja 1960 lukujen taitteen Kampuksen elämää. Rohkaistuin ottamaan tehtävän vastaan luettuani emeritusprofessori Marjatta Marinin mielipiteen, että ikääntyneillä on mielenkiintoista sanottavaa...

Vuonna 1958 perustettiin Jyväskylän kasvatusopilliseen korkeakouluun humanistinen tiedekunta. Se laajensi aikaisemman laitoksen tehtävänalaa. Tulimme eri puolilta Suomea opiskelemaan vuosi pari ennen tuloamme valmistuneisiin Alvar Aallon suunnittelemiin rakennuksiin. Ne olivat hienot ja edustivat sellaista rakennettua ympäristöä, jota emme olleet omilla kulmakunnillamme nähneet. Hämmästely oli alkuun pääasiallinen suhtautumisemme rakennuksiin. Tulimme enimmäkseen maalta. Tulimme opiskelemaan. Olimme tuohon aikaan "etuoikeutettujen luokka". Meillä ei ollut tarvetta tai edellytyksiäkään Aallon arkkitehtuurin syvempään arviointiin.

Edustimme sotien edellistä ja sodanaikaista sukupolvea. Sotien päättymisestä oli kulunut vasta 14 vuotta. Se vaikutti ajan henkiseen ilmastoon. Esimerkiksi vuosittaiseen itsenäisyyden päivän kulkueeseen osallistuttiin in corpore. Voimakkaimmin sen välityksellä esitetty mielenilmaus tapahtui noottikriisin vuonna. Elimme muutaman vuoden eräänlaista yhtenäiskulttuurin aikaa. Sen kasvualustana olivat sotavuosien ja niiden jälkeisten niukkojen aikojen kokemukset.

Yhtenäistävien tekijöiden lisäksi oli toki myös erottavia. Vaikka 1950 luvun nuorisokulttuurin viriäminen oli alkanut vaikuttaa nuorison käyttäytymisen yhdenmukaistumiseen, tulimme korkeakouluun erilaisista vanhoista kulttuuriympäristöistä: Hämeestä, Pohjanmaalta, Savosta, Keski Suomesta ja Karjalasta. Monelle suojeluskuntahenkisesti, kristillishenkisesti tai muulla tavoin leimautuneesta oppikoulusta lähteneelle tuon aikainen vähäinenkin uusi tieto yhteiskunnan moniarvoisuudesta oli jonkin asteinen havahduttava tekijä. Poliittiset mielipiteet eivät vielä kuuluneet yhteisöä erottaviin tekijöihin, joskin niistäkin oltiin tietoisia. Vuonna 1958 korkeakouluun tulleista opiskelijoista olivat monet tavanomaista iäkkäämpiä: kansakoulunopettajia tai muissa ammateissa toimineita.

Ylioppilaskuntaelämä oli aikanamme uusia muotoja hakevaa ja toimeliasta. Osallistuttiin Urho Kekkosen 60-vuotiskeräykseen, järjestettiin ylioppilastalokeräys, perustettiin osakunnat ja tiedekuntajärjestöt, synnytettiin Jyväskylän ylioppilaslehti, aloitettiin ylioppilaspalvelun paikallisen toimiston toiminta, perustettiin ylioppilasteatteri jne.

Vuonna 1960 teki 10 opiskelijaa yhteisen vekselin, jolla ostettiin ylioppilaskunnalle 125 000 markalla Packard-merkkinen avoauto, josta tuli tärkeä väline keräystoiminnoissa ja tärskyiksi kutsumiemme tempausten toteutuksessa. Vekseli maksettiin jätepaperia keräämällä. Moni meistä uhrasi aikaansa ylioppilaskunnan hyväksi, jopa niin, että tutkinto jäi suorittamatta.

Niin opiskelu kuin ylioppilaskunnan toiminnatkin keskittyivät Kampukselle. Korkeakoulun alueella oli oma kurinpitojärjestelmän, jota hoitivat rehtori ja hallintokollegio. Poliisilla ei pitänyt olla järjestyksenpitoasioissa sille tulemista. Rikkeistä joutui rehtorin puhutteluun. Poikien ja tyttöjen opiskelija-asuntolana oli tuolloin Internaatti, johon pääsivät vähävaraiset hakemuksesta asumaan. Kummallakin osastolla oli korkeakoulun määräämä valvoja. Käyttäytymissäännöt olivat tiukat: alkoholin käyttö oli kielletty, eikä vastakkaista sukupuolta olevia vieraita olisi saanut tuoda asuntoon. Erään kerran palasi miesopiskelija kaupungilta juhlimasta ja törmäsi onnettomuudekseen professori Päivö Oksalaan ja hänen vaimoonsa. Nämä yrittivät selvittää opiskelijan henkilöllisyyden ja seurasivat tätä asuntolan sisälle. Opiskelija ehti linnoittautua toalettiin eikä suostunut käskyistä huolimatta tulemaan esille. Oksalat keskeyttivät yrityksensä sen jälkeen, kun asuntolan käytävältä huudettiin: "Kuka naattiin on naisia tuonut? Ei tänne saa naisia tuoda!" Huutaja tosin käytti "naisen" sijasta tilanteeseen nähden alatyylistä ilmaisua.

Kampus oli pitkälti itseriittoinen ja ilmeisesti monelle myös turvallinen. Saimme kaikki päiväsaikaan tarvitsemamme palvelut Kampuksen sisältä. Ruokailimme ylioppilaskunnan ylläpitämässä Lozzissa, terveydenhoitopalveluista vastasi Ylioppilaiden terveydenhoitosäätio, paperit, kynät, kumit ja kahvin saimme Jyväskylän yliopistosäätiön kahviosta jne.

Ylioppilaskunnan toimintaa arvioitaessa on nostettava esille kaupunginvouti Erkki Rutanen. Hän oli avainhenkilö ylioppilaskunnan taloudenhoitajana, uimahallin ja Lozzin isännöitsijänä sekä meidän etsivän ja joskus hyvinkin yltiöpäisen toiminnan ymmärtäjänä ja tukijana. "Vallattomista" toimista mainittakoon erään vuoden vappujulkaisu, jonka toimitimme vessapaperipinkan muotoon asianmukaisella narulenkillä varustettuna. Tukenamme oli alkuvuosina myös lehtori Mikko Asunnan, opettajien Arvi Jakosuon, Martti Perälammen ja Yrjö Tyynelän epäitsekäs osallistuminen ylioppilaskunnan toimintaan. En toki väitä, että edellä mainitut tukihenkilömme olisivat kaikkia tempauksiamme hyväksyneet.

Ajan iskulauseena oli seminaarihengen kukistaminen. Kysymys oli pääasiassa tiedekuntalaisten kapinasta osittain seminaarin ajoilta periytyvää järjestystä ja henkeä vastaan. Kapinaan liittyi myös osa opettajainvalmistuslaitoksen opiskelijoista. Muistan miten muutamat laitoksen aktivistit halusivat uudistaa kerralla opettajainvalmistuksen. He laativat radikaalin mietinnön, jonka otsikkona oli "Operaatio Kumo".

Kampukselle johtaneen kulkuväylän varressa sijainnut Seminaarikuusi oli kulttiesine, toteemi, jota kohdeltiin ravintoloista palattaessa erityisellä tavalla: sitä kasteltiin. Erään kerran ryhmä kovaäänisiä "kastelijoita" pakattiin poliisiautoon ja kuljetettiin laitokselle. Häiriköitten nimet pantiin kirjoihin. Heille annettiin kovakourainen lähtö sen jälkeen, kun he tiedustelivat, miten Tulilahden murhajutun tutkimukset edistyvät. Poliisien ärtymystä lisäsi vielä pyyntö kuljetuksesta takaisin Kampukselle.

Seminaarihengen ilmauksia oli muun muassa se, että ylioppilaskunnan vuosijuhlassa ei saanut tarjota alkoholia, mikä oli meistä mutta erityisesti muista ylioppilaskunnista saapuneista vieraistamme kummallista. Ylioppilaskunta anoi rehtorilta vuosittain oikeutta tarjota juhlissa olutta. Aina se evättiin. Joskus vuonna 1960 anoimme oikeutta tarjota kuohuviiniä. Senkin rehtori eväsi. Suuresti arvostamamme rehtori Aarni Penttilä sentään totesi: "Ylioppilaiden maku on parantunut. Aikaisemmin he tahtoivat tarjoilla olutta ja nyt ovat vaihtaneet sen kuohuviiniin." Ristiriita johti siihen, että vuoden 1960 vuosijuhla järjestettiin Jyväshovissa, mikä pudotti osanottajien joukosta suuren osan opettajakuntaa.

Kuten edellä totesin, Alvar Aallon rakennukset olivat meille poikkeuksellisine rakenteineen käyttöesineitä. Tiesimme Alvar Aallon maineen ja saavutukset, mutta emme erityisesti pitäneet lukua rakennuksien arkkitehtuurista tai niiden suunnittelijasta. Aallon rakennuksia esitteli vieraille ylivahtimestari Palin, ellei ollut niin tärkeistä vieraista kysymys, että tapaus vaati rehtorin tai muun opettajan osallistumista. Palinilla oli hyvin persoonallinen, oppineisuutta tavoitteleva kielenkäyttö. Kun hän esitteli esimerkiksi mainiota Lyhdyksi kutsuttua rakennusta, hän kertoi sen olevan Aallon arkkitehtoonis-eetillinen luomus. Naureskelimme myös vuotaville katoille ja ämpäreille, joita oli esimerkiksi kirjastoon johtavalla käytävällä. Ehkä kunnioittavimmin me suhtauduimme vanhoihin seminaarin rakennuksiin, erityisesti sen juhlasaliin, jonka katonrajaan maalattu kehotus nostatti mieltä.

Pääsin yhden kerran tekemisiin Alvar Aallon kanssa. Se oli muistaakseni kesällä 1961 Keski Suomen museon rakennusten valmistumisen jälkeen. Järjestimme ylioppilastalokeräyksen 1960 luvun alussa. Se oli valtava voimainponnistus, johon osallistui koko ylioppilaskunta karttakeppejä myymällä ja jätepaperia keräämällä. Retket ulotettiin ympäri Suomenniemeä. Keräystoimikunnan puheenjohtajana oli maaherra Eino Palovesi, joka antautui tehtävään omalla persoonallisella tavallaan. Tavaratalo Tyynelän antaessa lahjoituksen maaherra lausui sitä vastaanottaessaan: "Kun nyt tämä tavaratalo Tyynelä on lahjoittanut ylioppilaiden omakotikeräykseen 2 000 markkaa, minä kiitän tästä lahjoituksesta. Summa ei ole suuren suuri, mutta toivottavasti se toimii jonkinlaisena esimerkkinä muille lahjoittajille." Keräyksen tavoitteena oli asuntolan rakentaminen. Tuotto oli kohtalainen, mutta ei riittänyt rakentamiseen. Erkki Rutasen johdolla tutkittiin erilaisia vaihtoehtoja, mm. kiinteistön ostamista Vaasankadulta. Lopulta päädyttiin ostamaan ns. Järvisen ja Heporaudan talot Internaatin takaa. Niihin sijoittuivat ylioppilaslehti, ylioppilaspalvelu ja osakunnat. Laadittiin suunnitelma, jonka mukaan osakunnat luopuivat osuudestaan ylioppilaskunnan jäsenmaksuun. Tällä menetelmällä saatiin varmennetuksi ylioppilastalon rahoitus. Suunnittelijaksi päätettiin pyytää Aaltoa eikä mikään muu vaihtoehto olisi tullut kysymykseenkään. Asuntolaa varten kerättiin, mutta ylioppilastalo rakennettiin, vaikka esimerkiksi minulle tuttu eteläpohjalaiskunta lunasti asuntolasta yhden nimikkohuoneen.

Kun Aalto kävi Jyväskylässä, pyysimme häneltä audienssia. Johdatimme hänet professori Heikki Kirkisen kanssa suunnitellulle ylioppilastalon rakennuspaikalle. Hän ei sitä sen kummemmin tutkinut, vaan tallusteli Heporaudan talon vaiheille ja kääntyi Jyväsjärveä kohti. Hän nosti juhlallisesti kätensä etuviistoon ja lausui näkevänsä sielunsa silmillä Kampuksen laajenevan Ylistönrinteen suuntaan. Näinhän siinä vuosikymmenten saatossa onkin käynyt. Yhtä asiaa Aalto ei voinut arvata. Hän ei osannut nähdä, että Jyväsjärven takarannalle syntyneet "maailmankauniit" Arto Sipisen suunnittelemat rakennukset ja kaunis silta peitettäisiin IT-huumassa Jyväskylän kantaväestön ja ohikulkijoiden katseelta ylimittaisilla Nokian ja Agoran massoilla.

Takaisin yhteenvetoihin