Syksyllä 2000 aloitettiin taidehistorian oppiaineessa teemaseminaarikokeilu. Teemoja oli useampia ja opiskelijat ilmoittautuivat haluamaansa ryhmään, joten odotettavissa oli jo ennakolta aiheeseen motivoituneita opiskelijoita. Ryhmään otettiin sekä aineopintovaiheessa että syventävässä vaiheessa olevia opiskelijoita. Tarkoitus oli kirjoittaa proseminaarityö tai artikkeli.

Kokoontumisten aluksi tehtiin retki Älylän ja Seminaarinrinteen alueelle. Kuljin opas kourassa ja etenimme talolta talolle, katselimme ja ihmettelimme. Huomasin konkreettisesti miten vähän ja hajanaisia asioita tiesin alueesta, vaikka olin ollut Jyväskylässä vuodesta 1986 lähtien ja kulkenut kampuksella koko sen ajan. Retki osoittautui jälkeenpäin hyvin hedelmälliseksi, mieliin painuneeksi. Seuraavaksi vierailtiin teemaan liittyvissä arkistoissa, koottiin aineistosta oppiaineen kirjastoon oma kärry ja ryhdyttiin pohtimaan aiheiden valintaa.

Kokoontumisia oli noin kahden viikon välein. Alkukankeuden jälkeen ryhmä alkoi toimia hyvin. Pidän ryhmäläisten toisiinsa tutustumista tärkeänä, opiskelijathan eivät välttämättä lainkaan tunne toisiaan, sillä ryhmätunteen kannalta luottamus ja jonkinasteinen tunteminen on välttämätöntä. Ryhmän toiminnassa täytyy myös huomioida se, että sen jäsenet ovat erilaisia. Keskustelun kannalta on hyvin tärkeää, että ryhmässä on vähintään yksi aktiivinen ja puhuva jäsen. Kaikki eivät kuitenkaan ole luonnostaan puheliaita, ja ohjaajan on huolehdittava siitä että jokainen osallistuu.

Ryhmätyön etu on se, että ryhmä on toimiessaan enemmän kuin osiensa summa. Jokainen tuo ryhmään ja kokoontumiseen oman panoksensa, omat tietonsa ja kysymyksensä, ongelmansa ja ratkaisunsa. Kysymykset ja vastaukset liikkuvat opiskelijoilta toiselle, ja päästään pois kaavamaisesta opettaja-opiskelija-opettaja -tasosta.

Kun kaikki käsittelevät samaa teemaa, herää siihen liittyen kaikenlaisia kysymyksiä, joihin enemmän ja vähemmän pystyttiin syventymään. Seminaaritöiden käsittely saavutti aivan uudenlaisen tason ja tarkkuuden, kun jokainen opiskelija tunsi aiheen ja mahdollisesti aineistonkin huomattavasti paremmin kuin tavallisessa seminaarissa istuva. Jokaisesta ryhmäläisestä tuli seminaarin kuluessa yhä parempi teeman asiantuntija.

Seminaarissa kävi konkreettisesti ilmi miten yhtä teemaa voi tarkastella monesta näkökulmasta. Jo pelkästään tässä seminaarissa aiheet levittäytyvät laajalle skaalalle: maisematutkimus, asemakaavoitus, kaupunkisuunnittelu, puutarhakaupunginosa-käsitteen tarkastelu, Seminaarin vaikutus rakentamiseen, suojelukysymykset, kadonneet rakennukset, palauttavan rakentamisen problematiikka, yksittäisten talojen historia. Seminaarin konkreettisena tuloksena syntyi yksitoista tekstiä, kokemus keskusteluista ja tehdystä yhteistyöstä oli toivottavasti vielä tärkeämpi tulos.

Laajentamalla oppiaineiden määrää tutkimusaiheiden ja -otteiden määrä saataisiin yhä monipuolistumaan. Taidehistorian lisäksi tulevat ensimmäisinä mieleen etnologia ja historia. Olisiko useamman oppiaineen kirjoittajaseminaari mahdollinen? Älylän ja Seminaarinrinteen aluetta voisi käyttää eräänlaisena koelaboratoriona. Siihen liittyen ei tarkasteltaisi vain eri aiheita vaan kokeiltaisiin myös erilaisia lähestymistapoja, metodeja ja teorioita. Projekti voisi olla pitkäikäinen, kevytrakenteinen ja asiassa edetä vähitellen.

Tämänkaltaisen monipuolisen tutkimushankkeen tuloksena olisi tieteellisen työn opiskelun lisäksi alan opiskelijoiden sitouttaminen alueeseensa ja yliopistoonsa, yliopiston historian tiedostaminen seminaarista lähtien ja toivottavasti myös yliopiston ja kaupungin suhteiden hahmottuminen ja lujittuminen. Erittäin tärkeää olisi saada tekstit muokattua julkaisuiksi. Monistettuina opinnäytetöinä ne tahtovat jäädä lopulta aina laitosten seminaaritöiden arkistoon vain harvojen iloksi.