Hoivan ytimessä – vai sen katveessa?

Suomalainen hyvinvointivaltio lupaa turvaa ja yhdenvertaisuutta. Silti moni ikääntynyt kokee jäävänsä yksin – ei välttämättä siksi, ettei palveluja olisi, vaan siksi, että järjestelmä tunnistaa – ja vastaa – vain tiettyihin ja tietyllä tapaa sanoitettuihin tarpeisiin.  Tämän kaltaisissa tilanteissa etsivä vanhustyö löytää paikkansa: se voi toimia sillanrakentajana palveluihin mutta myös osaltaan kannatella, tukea ja tehdä näkyväksi niitä tilanteita, joissa sosiaalipalveluissa tarvitaan erityistä herkkyyttä. Etsivä työ ei ole vain yksilötyötä, vaan myös asianajoa ja rakenteellista vaikuttamista sosiaalipalveluissa.

Hoiva tarkoittaa huolenpitoa, välittämistä ja toisen ihmisen tarpeista huolehtimista – sekä käytännöllisesti että emotionaalisesti. Se liittyy usein tilanteisiin, joissa joku tarvitsee apua arjessa tehtävään, josta ei voi itse suoriutua esimerkiksi sairauden, vanhuuden, vamman tai muun syyn vuoksi. Näin ajateltuna sosiaalityö voidaan ymmärtää hoivatyönä.

Hoivaetiikan näkökulma tarjoaa linssin, jonka kautta on mahdollista tarkastella sekä yksilöllisiä kohtaamisia että rakenteellisia kysymyksiä. Tronto jakaa kirjassaan Moral Boundaries (1994) hoivan neljään vaiheeseen: välittämiseen, vastuun ottamiseen, hoivan antamiseen sekä sen vastaanottamiseen. Hoiva ei käytännössä jakaudu selvärajaisiksi osioiksi, mutta nämä vaiheet kiinnittävät huomion siihen, että kyse ei ole yksittäisistä palasista, vaan hoivan prosessi koostuu monesta toisiinsa kietoutuneesta osasesta.

1. Tarve on tunnistettava

Jokainen ihminen on tarvitseva, mutta nämä tarpeet voivat olla erilaisia eri elämänkulun vaiheissa. Inhimillinen kokemus taipuu heikosti numeroiksi ja käyriksi, mutta on varsin inhimillistä, että yritämme sitä sellaisten työkalujen avulla kuvata. Jotta inhimilliseen tarpeeseen voidaan vastata, se täytyy ensin tunnistaa ja tunnustaa sellaiseksi, johon tulee vastata – jollakin tapaa, jonkun toimesta.

Tarpeiden tunnistaminen ei ole tekninen suorite, vaan vaatii herkkyyttä ja aikaa. Etsivässä vanhustyössä usein tunnistetaan juuri sitä, mitä jää niin helposti näkymättömiin: yksinäisyys, turvattomuus tai digisyrjäytyminen eivät välttämättä näy RAI-arviointimatriiseissa, mutta se ei tee niistä merkityksettömiä. Etsivän työn ammattilaiset kertovat kohtaamisista, joissa ensimmäinen askel on antaa sanoja tilanteelle: ei, en tarvitse mitään -lausahdus voi kätkeä haavoittuvuutta, monimuotoista avuntarvetta mutta myös häpeää omasta tarvitsevuudesta.

2. Joku kantaa vastuun

Kun tarve on tunnistettu, seuraa kysymys: kuka kantaa vastuun? Hyvinvointivaltion lupaus on, että kukaan ei jää yksin; jokainen on oikeutettu saamaan välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon. Silti vastuuta siirtyy yhä useammin yksilölle itselle tai hänen läheisilleen, jolloin tehtäväksi tulee ottaa selvää, hankkia ja koordinoida erilaisten palveluntuottajien työpanosta. Ammattilaiset puolestaan tyytyvät pahimmillaan huolehtimaan omasta vastuualueestaan ja siirtelevät asiakasta risteäviltä palvelupoluilta toisille – ilman, että kukaan välttämättä pysähtyy varmistamaan, että asiakas pääsee sujuvasti navigoimaan risteysten, mutkien ja notkelmien halki.

Etsivä työ nostaa asiakkaan keskiöön ja arvioi tilannetta asiakkaan näkökulmasta kokonaisvaltaisesti: se puolustaa asiakkaan oikeuksia ja tekee näkyväksi rakenteellisia esteitä, joita ovat esimerkiksi jäykät kriteerit, pirstaleiset palveluketjut ja kohtuuttomaksi kasvavat kustannukset. Parhaimmillaan etsivä työ on ratkaisu- ja voimavarakeskeistä: asiakkaan tarpeet tunnistetaan ja niihin löydetään sopiva ratkaisu. Etsivässä työssä varmistetaan, että vähintään se kuuluisa ”joku” tulee ja hoitaa.

3. Hoiva on tekoja

Hoiva ei ole pelkkää hyvää tahtoa, vaan se on konkreettisia tekoja, joilla vastataan usein elämän jatkuvuuden kannalta keskeiseen tarpeeseen. Nämä tehtävät eivät aina vaadi ammattilaista; kyse voi olla vuosikymmenten yhteisen elämän myötä syntyneestä varmuudesta siitä, mikä on oikea ja sopiva tapa vastata läheisen tarpeisiin. Toisinaan hoivan antaminen vaatii ammatillista osaamista välittämisen ja ajan lisäksi – siis resursseja, joista nykymaailmassa on niukkuutta. Kun palvelut pilkotaan suoritteiksi ja tekemistä mitataan minuuteissa, kokonaiskuva helposti katoaa. Tehokkuuden nimissä pyritään käytetyn ajan minimointiin – arjen oravanpyörä ei aina anna pysähtyä eivätkä organisaation standardit salli sooloilua. Tällöin tilaa ei jää varmistaa, tehdäänkö aidosti oikeita asioita riittävästi vai tuleeko hoivan tarve vain osin, jos lainkaan, tyydytetyksi. 

Etsivä työ tuo takaisin sitä, mikä on hoivan ydintä: kiireettömiä kohtaamisia, luottamuksen rakentamista ja yksilöllisten soveliaiden ratkaisujen etsimistä yhdessä yksilöllisiin elämänkulun tilanteisiin. Hyvä hoiva edellyttää tekijältään herkkyyttä, vastuunkantoa, ammattitaitoa ja kykyä kuunnella. Vaikka fyysisiin tarpeisiin vastaaminen on usein ensisijaista ja välttämätöntä elämän jatkumisen kannalta, hyvinvoinnin tukeminen tarkoittaa myös rinnalla kulkemista sekä asiakkaan osallisuuden ja omanarvontunnon vahvistamista.

4. Oikea-aikainen ja sopiva

Palvelut voivat täyttää järjestelmän kriteerit, mutta silti jättää ihmisen kokemaan ulkopuolisuutta ja arvottomuutta. Aina ei ole helppoa sanoittaa sitä, jos tarve ei tullut tyydytetyksi itselle sopivalta tuntuvalla tavalla.   Esimerkiksi kotihoidon aikataulut voivat olla niin jäykkiä, että ne häiritsevät arjen rytmiä tai jättävät asiakkaalle tunteen, ettei työntekijällä ole hänelle lainkaan aikaa, vaikka lääkehoito sinänsä toteutuu. 

Hoiva ei ole vain suorite, vaan kokonaisuus, jossa on sovitettava yhteen monenlaisia näkemyksiä ja tekijöitä. Hyvä hoiva ei pääty siihen, että tietty palvelu on “toimitettu”, vaan jatkuu kysymyksellä: tuntuiko tämä oikealta ja riittävältä? Kyse ei ole pelkästä teknisestä palauteprosessista, vaan laajemmasta eettisestä kysymyksestä, joka kytkeytyy kokemukseen osallisuudesta, luottamuksesta ja oikeudenmukaisuudesta. Kyse on pysähtymistä arvioimaan, vastasiko tarjottu apu asianmukaisesti ja oikea-aikaisesti siihen tarpeeseen, joka yhteisesti on tunnistettu ja tunnustettu.

Entä sitten – miten tästä eteenpäin?

Etsivä vanhustyö tekee näkyväksi sitä, että hyvä hoiva ei ole vain yksittäisiä tekoja, vaan kokonaisuus, jossa tarvitaan joustavuutta, näkemysten yhteensovittamista ja avointa keskustelua siitä, mikä siinä hetkessä tuntuu tarpeelliselta, sopivalta ja oikea-aikaiselta. Hyvä hoiva on kohtaamista, kuulemista ja välittämistä. Etsivä vanhustyö osoittaa, että muutos voi alkaa pienistä asioista – mutta hyvien käytäntöjen löytäminen ja juurruttaminen eivät tapahdu itsestään eivätkä ilman vaivannäköä ja välittämistä.

Hoivaaminen on välttämätön osa inhimillistä elämää ja arvokasta itsessään; hyvä hoiva on jokaisen perusoikeus, ei vain onnekkaiden etuoikeus. Kun seuraavan kerran keskustelemme kustannustehokkuudesta ja hyvinvointialueiden palvelujärjestelmien yhdenmukaistamisesta, on syytä pysähtyä pohtimaan, miten varmistamme, että ihminen ei katoa viimeisen päälle viritetyn palvelujärjestelmän katveisiin.

Teksti pohjautuu neljään etsivää vanhustyötä käsittelevään artikkeliin, jotka on laadittu osana Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön tutkimusta.

Vasara, P. (2025, hyväksytty julkaistavaksi) Addressing Human Needs: Narrative Accounts of Care Encounters in Outreach Work with Older Adults. International Journal of Care and Caring.

Vasara, P., Van Aerschot, L. & Sihto, T. (2025) Osallisuus etsivässä vanhustyössä. Teoksessa H. Pirskanen, M. Tammelin, O. Alakärppä & M. Mänttäri-van der Kuip (toim.) Osallisuus sosiaalityössä. Tampere University Press, 21–42. https://doi.org/10.61201/5gjs1y68

Van Aerschot, L., Vasara, P. & Sihto, T. (2025) Outreach work with older adults in three Finnish cities: Bridging the way to services. Nordic Journal of Social Research, 16(1), 1–15. https://doi.org/10.18261/njsr.16.1.3

Vasara, P. (2023) Paikoillaan vanhenemisen varjopuolella. Teoksessa T. Sihto & P. Vasara (toim.) Hoivan pimeä puoli. Helsinki: Gaudeamus, 81–104