Rajojen yli

Kirjoittaja Pauliina Puranen

Rajojen yli -tutkimushankkeen Languages of Belonging -teatterityöpajat järjestettiin syksyllä 2020 huipentuen saman vuoden joulukuussa Jyväskylän taidemuseossa kuvattuihin, pienryhmissä rakennettuihin esityksiin. Kokonaisuudessaan syksyn kokemus oli projektitutkijan näkökulmasta antoisa ja onnistunut – kukin kohtauksista kertoi omanlaistaan tarinaa siitä, miten kieli ja kuuluminen kietoutuvat toisiinsa. Tuohon tilanteeseen pääsy oli kuitenkin näin järjestäjän näkökulmasta aikamoinen seikkailu, joka alkoi omalta osaltani tammikuussa 2020 aloitettuani työt hankkeen projektitutkijana.

Tammikuussa 2020 suunnittelimme mainioiden työtovereideni Saara Jäntin ja Sari Pöyhösen kanssa innolla huhtikuun teatterityöpajoja sekä seuraavana syksynä horisontissa siintäneitä kansainvälisiä vierailuja. Kuten kaikki varmasti nyt jo tietävät, mikään suunnitelmistamme ei sujunut aivan niin kuin olimme kaavailleet. Pandemian myötä työpajat siirtyivät ensin kesälle, sitten syksylle. Saatuamme osallistujat rekrytoitua ja aikataulut natsaamaan laittoivat terveysturvallisuusseikat vaihtoon vielä työpajojemme ohjaajankin. Yhteensä näiden kolmen aikataulumuutoksen sekä yhden henkilövaihdoksen jälkeen työpajat kuitenkin järjestyivät ja pääsimme Saaran, Sarin sekä lopullisen ohjaajamme Annu Sankilammen kanssa hommiin.

Työpajat järjestettiin yhteistyössä Monikulttuurikeskus Glorian sekä Jyväskylän taidemuseon kanssa. Kokoonnuimme joka keskiviikkoilta harjoittelemaan yhdessä – ensin Nuorten taidetyöpajan tiloissa Matarassa ja myöhemmin Teatterikoneen tiloissa Juomatehtaalla (kiitos teille!). Välissä pääsimme tutustumaan Jyväskylän taidemuseossa esillä olleeseen Matkalla maan keskipisteeseen -näyttelyynkin.

Osallistujamme edustivat moninaisesti eri kieliryhmiä. Oli hienoa nähdä, kuinka yhteyksiä luotiin hankkeen nimen mukaisesti erilaisten rajojen yli – välillä osattujen kielten samankaltaisuuden avulla, toisinaan jaetun jalkapallofanituksen myötä. Osallistujat opettivat osaamiaan kieliä niin meille kuin toisilleenkin – itse opin muun muassa, kuinka ”Pauliina” kirjoitettaisiin persiaksi tai arabiaksi. Osa osallistujista pysyi työpajoissa alusta loppuun saakka, toiset kulkivat mukana osan matkaa. Yhteistä kaikille osallistujille osallistumiskertojen lukumäärästä huolimatta oli kuitenkin vilpitön halu ja innostus kokeilla uutta ja luoda sitä yhdessä. Teatterin ilo tarttui myös meihin tutkijoihin: oli hienoa päästä oppimaan uutta paitsi tutkimuksen teosta myös teatterin tekemisestä, sillä yhteisötaiteen ollessa aina jokseenkin ennakoimatonta mahdollistaa se kaikille uuden oppimisen.

Koska ryhmä oli pieni, pystyimme onneksemme harjoittelemaan läpi syksyn. Pelisäännöt yhteisen terveysturvallisuuden varmistamiseksi olivat kuitenkin selvät: harjoituksiin ei tultu oireisina ja kokoontuessamme käytössä olivat maskit tai visiirit sekä käsidesi. Kuin ihmeen kaupalla kukaan ryhmästämme ei syksyn aikana sairastunut ja saimme viedä työpajat maaliin saakka, välillä tosin harjoitusaikoja portaistaen ryhmäkoon pienilukuisuuden takaamiseksi.

Teatterityöpajat toivat valoa eristäytyneeseen syksyyn, mitä painottivat monet osallistujamme. Viikoittaisesta teatterihetkestä tuli myös itselleni tärkeä osa muutoin pitkälti kotitoimistossa vietettyä lukukautta. Vaikka olimme Sarin kanssa työpajoissa enemmän havainnoitsijoiden roolissa, pääsimme mukaan alku- ja loppupiireihin sekä joihinkin harjoitteisiin, mikä toi osaltaan mukavaa vaihtelua tutkimuksenteon arkeen ja auttoi meitä pääsemään osaksi ryhmää. Oli hienoa nähdä, kuinka toisilleen ennalta tuntemattomat, erilaisista taustoista ja arkisista maailmoistaan tulevat ihmiset työskentelivät yhdessä ja loivat ryhmään sen turvallisen tunnelman ja yhteishengen. Kuten useampi osallistujammekin mainitsi: puhuttu kieli tai kielellinen taitotaso merkitsee lopulta kovin vähän, kun ihmisillä vain on halu puhaltaa yhteen hiileen ja ymmärtää toinen toistaan.

Kirjoittaja Pauliina Puranen

Muokkaus: esitykset perutaan terveysviranomaisten suositusten noudattamiseksi. Videotallenne esityksestä lähetetään ensi vuoden puolella yleisöön ilmoittautuneille.

Rajojen yli -hankkeen teatterityöpajassa syntynyt ”Languages of Belonging” -esitys nähdään Jyväskylän taidemuseolla perjantaina 18.12. ja lauantaina 19.12. Esitys pohjaa monikielisten työpajaosallistujien luomiin kohtauksiin ja kokemuksiin siitä, miten kieli, kuuluminen ja kuulumattomuus kietoutuvat yhteen.

Esityksen on ohjannut Annu Sankilampi ja siinä näyttelevät Abobaker, Amanuel, Arjane, Arpan, Hamid, Kausani, Saara ja Tiinu. Esitystä seuraa lyhyt keskustelutilaisuus, ja tapahtuman kokonaiskesto on noin tunti. Esitysajat ovat seuraavat:

• pe 18.12. klo 17.00,
• la 19.12. klo 14.00,
• la 19.12. klo 15.30.

Vallitsevan tilanteen vuoksi yleisön määrä on rajattu, ja jokaista esitystä pääsee seuraamaan kymmenen katsojaa. Voit ilmoittautua esitykseen täältä: https://www.lyyti.fi/reg/Language_of_Belonging_1502/fi Käytäthän maskia tullessasi esitykseen.

Esitys jakautuu kolmeen kohtaukseen museon eri tiloissa. Yleisö johdatetaan kohtauksesta toiseen turvavälit huomioiden.

Esitys on osa Jyväskylän yliopiston ja Suomen akatemian Rajojen yli -tutkimushanketta (2017–2021) ja se on toteutettu yhteistyössä Monikulttuurikeskus Glorian ja Jyväskylän taidemuseon kanssa. Lisätietoa esityksestä Jyväskylän taidemuseon sivuilla: https://matkallamaankeskipisteeseen.fi/crossing-borders-teatteriesitykset/

Kirjoittaja Pauliina Puranen

Rajojen yli -hanke on mukana Jyväskylän taidemuseossa järjestettävässä Matkalla maan keskipisteeseen -näyttelyssä. (Klikkaa tästä näyttelyn verkkosivuille.) Näyttely avautui Jyväskylän taidemuseossa 19.9.2020 ja se on nähtävissä 14.3.2021 saakka. Näyttely kokoaa yhteen 29 taiteilijan ja taiteilijaparin teokset, jotka käsittelevät kukin omalla tavallaan kuulumisen ja kuulumattomuuden teemoja. Esillä on installaatioita, videoteoksia, piirustuksia, maalauksia, valokuvia, performansseja ja tanssiteoksia. Moni taiteilijoista on ulkomailla asuvia suomalaislähtöisiä taiteilijoita.

Rajojen yli -hankkeen väki luennoi kuulumisen teemoista näyttelyn yhteydessä torstaina 29.10. klo 16.30–17.30. Luennolla myös esitellään hankkeen tähänastisia tuloksia taide-, sanataide- ja elokuvatyöpajoista. (Klikkaa tästä lukeaksesi lisää luennosta.)

Syksyn 2020 teatterityöpajoissa luotava teatteriesitys on myös nähtävissä näyttelyn yhteydessä taidemuseolla pe 18.12. ja la 19.12.

Tervetuloa!

Kirjoittaja Urho Tulonen

Ali Alawad is an Iraqi musician and Alpo Aaltokoski a Finnish choreographer and dancer. They met in Finland during Ali’s asylum application, but were never able to perform together. To avoid forced deportation, Ali had to flee Finland two weeks before the first night in Helsinki. The performance is still taking place, and Ali is singing and playing oud via video projection. The following blogpost is written by Mike Baynham, who saw Ali and Alpo in the international Fringe Festival in Edinburgh (https://tickets.edfringe.com/whats-on/ali-and-alpo , watch a video clip http://www.aaltokoskicompany.fi/ohjelmisto-item/ali-alpo-2/of the performance).

 

لا ينظرون وراءهم ليودعوا منفى،
فان أمامهم منفى  
[محمود درويش]

They don’t look back to say goodbye to exile, since they are heading towards exile,

[Mahmoud Darwish]

 

STAGE DIRECTIONS  

Edinburgh. Summerhall. Afternoon. The stage dark and rectangular, walls hung with curtains of black fabric, as if the afternoon, quenched, is mourning daylight, the air slightly smoky from an earlier performance. A space that feels tired, used, like an unmade bed. A space of repetition. A gauze curtain covers half the stage. The mood: desolate. Vacant. Empty.  

THE DANCER  

Twisting. Discordance. Discomfort. The dancer struggling backwards, step by painful step, as if a cipher blown backward by a powerful wind, an unimaginable force which contorts his body like a face in agony. His body a contorted face. Doing the work of a face. Blown back, distorted into unexpected shapes, in a wind tunnel of feeling. Sometimes on the ground, legs splayed out and upwards like a stricken insect, body twisted, holding an unbearable tension, a tension that sometimes breaks out into moans and grunts, uncharacteristic of a dancer. The introductory music, atonal, evoking this tension, this pain, this struggle forward which is also a struggle back.   Beauty erupts. Alpo aspiring upwards his arms like the branches of a tree painfully growing, reaching out to hold onto the air, to fold the air in his arms, to grasp what escapes him. Dancing that absence. The muscles of his back curved and rippling like the bark of a tree trunk. Cthonic. Rooted. In the topmost branches his hands flutter like birds released.   A story untold, perhaps untellable, held in the muscles, the nerves. On the skin. Bone deep. Visceral.  

THE MUSICIAN/SINGER  

علي Ali all lightness and depth, both presence and absence. His image makes him present, appearing and disappearing, simultaneously projected twice, once on the translucent gauze screen, again on the back wall of the stage. The plucked notes of the oud emerge from the void, willed yet unexpected, unbearably plangent and precise, to gather in the darkness, the air, the tension, weaving it into a melody which the voice joins, taking us deep. Its richness, range and timbre a pulling together. His voice, a darkness of feeling floats through the music, in the agonised concentration of the singer, as the words ripple, his breath making each one of us aware of the air we are breathing. Each breath. The breath we share. The tension, agony, sweetness of his voice made visible in his face. His face dancing pain. His voice, the music carry us forward, giving that pain and feeling a shape, a sense, a comfort. We are held. His voice, the music both holding us and taking us towards a limit. A limit within which they fleetingly connect, in which the dancer and the singer swim.  

DANCER/MUSICIAN/AUDIENCE

Here modes collide like planets and in collision shape each other, both digging deeper, well beyond intention, beyond the intention to collaborate. Call it a collision of modes if you like, both a means and a meaning of holding, feeling and speaking pain. Out of collision some bruise, deep held, breaks out, erupts, some contagion of grief on the skin, something speaks.   As the credits roll, the unspoken story, the absence of Ali the oud player and singer is made palpable. Briefly Ali and Alpo are together again in the same timespace, the same medium. We see them on screen smiling, exchanging a hug. An ordinary hug. Happy days. Here we feel cheated by the forces of distortion that shape lives. Forces that Alpo struggles with through his body, that Ali shapes and gives form to in his music. Both taking us to the very edge of pain and back again. What is sweeter for the artist who has taken themself and their audience to the edge and back than to return, like a diver breaking the surface and taking welcome gulps of air, to stand sweating and acknowledge the cheers and plaudits of those who have gone deep with them. The cruelty of the asylum process cheats Ali of this and cheats us of his presence. Cheats Alpo of Ali. Ali of Alpo. Cheats us of Ali and Alpo together. We feel cheated. Cheated.  

Kirjoittajat Tuija Saresma ja Urho Tulonen

Tutkimushankkeen puitteissa Galleria Ratamossa 7.2.–3.3.2019 järjestetyssä Rajojen yli – Crossing Borders -näyttelyssä (linkki: https://jyunity.fi/ajassa/kannanottoja-kuulumiseen-rajojen-yli-nayttelyssa/) kävi yli 700 vierasta. Kävijöillä oli mahdollisuus täyttää kirjallinen palautelomake, jossa kysyttiin näyttelyn herättämistä ajatuksista ja tunteista ja siitä, mitä pohdintoja kuulumisen käsite kirvoittaa.

Lomakkeessa kysyttiin, koskettiko jokin näyttelyn teoksista erityisesti. Haluttiin myös tietää, puuttuiko näyttelystä jokin vierailijan mielestä keskeinen kuulumiseen liittyvä teema – jäivätkö kävijät kaipaamaan jotakin? Vielä kysyttiin, kenelle katsojat suosittelisivat näyttelyä.

Palautelomakkeiden perusteella vastaanotto oli lähes poikkeuksetta innostunutta. Näyttelyä kehuttiin voimakkaaksi, puhuttelevaksi, vakuuttavaksi ja vaikuttavaksi, hyväksi ja mieleenpainuvaksi kokonaisuudeksi.

Koskettava näyttely

Näyttelyä kiiteltiin mielenkiintoiseksi, ajatuksia herättäväksi, moniääniseksi, yllättäväksi ja kiinnostavasti kootuksi ja toivottiin ”hienolle, arvokkaalle työlle” jatkoa. Se kosketti lähes kaikkia vastaajia, vaikka kaikkea ei välttämättä ymmärretty eikä jokainen teos avautunut.

Näyttely herätti useimmissa vastaajissa voimakkaita tunteita: myönteisiä ja kielteisiä, ristiriitaisiakin. Se koettiin sekä rajuna että lohdullisena. Se sai tuntemaan surua ja iloa, samastumista, liikuttumista, ihastumista. Yhdelle se oli häiritsevä, toiselle ei-uhkaava, kolmannelle innostava – kokemukset kattoivat koko tunteiden kirjon.

Vastaajat miettivät näyttelyn herätteleminä sekä omaa elämäänsä että etäisempiä muiden kokemuksia sekä kuulumisen kokemusten subjektiivisuutta. Se sai miettimään myös taiteen laajempaa merkitystä.

Moni näyttelyvieras pohti näyttelyn inspiroimana omaa kuulumistaan tai kuulumattomuutta, kuulumisen moniulotteisuutta ja haurautta. Kuulumista pidettiin yhtenä elämän tärkeimmistä tuntemuksista. Se oli yhtä aikaa arkista ja olemassaolon perusta.

Kuulumisen monta puolta

Kuulumisen monitulkintaisuus korostui: samalla kun kuuluminen oli kiitollisuutta läheisistä ja yhteisöllisyyttä, se herätti ristiriitaisia kokemuksia, yksinäisyyttä ja uhkaakin. Kuuluminen oli yhtä aikaa tärkeää ja vaikeaa.

Kuuluminen ei ollut itsestään selvää, vaan jotakin jonka eteen täytyy työskennellä. Toisaalta se herätti negatiivisia mielleyhtymiä ja kysymyksiä: Onko pakko kuulua johonkin? Entä jos kokee kuulumisen sijaan irrallisuutta? Kuulumisen abstraktius ja määrittelemättömyys aiheuttivat surua ja kysymyksiä siitä, kuuluuko vai ei.

Monet mainitsivat, että asioita jäi hautumaan, että näyttely jätti paljon työstettävää.

Kysyimme, herättikö jokin teos erityisesti ajatuksia tai tunteita. Moni vastaaja korosti, että juuri näyttelyn kokonaisuus kosketti. Siitä huolimatta monet myös vastasivat kysymykseen mainiten yhden tietyn erityisesti mieleen jääneen teoksen. Mainintoja saivat näyttelyn kaikki työt: maalaukset, installaatiot, veistokset, videoteokset ja ääniteokset.

Kaikkea ei voi kattaa

Suuri osa kyselypalautteen täyttäjistä ei vastannut mitään kysymykseen, jäivätkö he kaipaamaan jotakin tiettyä kuulumiseen liittyvää teemaa. Useiden vastaajien mielestä mitään olennaista ei puuttunut, vaan näyttelyssä lähestyttiin aihetta monipuolisesti, hyvin, rikkaasti. Olipa useammankin mielestä teemoja valtavasti ristikkäin.

Kuulumisen lukuisia eri ulottuvuuksia ei toki voi yhdessä näyttelyssä kattaa, eikä siihen pyrittykään. Tutkimuksen kannalta on kiinnostavaa, mitä harvat kysymykseen vastanneet kokivat puuttuvan.

Jotkut huomauttivat, että historiallinen ja hengellinen lähestymistapa olivat poissa. Useampikin kaipasi kaikista haavoittuneimmassa asemassa olevien tai vähemmistöihin kuuluvien tarinoita tai näkökulmia ja sitä, miten he voivat löytää paikkansa. Samoin mainittiin puuttuviksi sukupolvi-teema ja kuuluminen perheeseen ja sukuun. Kritiikkiä sai myös korkeakoulutettujen äänen ylikorostuminen ja toivottiin enemmän teoksia ”eri kulttuureista”.

Näyttely onnistui monin tavoin

Kaiken kaikkiaan vastaanotto oli erittäin positiivinen. Moni suositteli näyttelyä kaikille, ihan jokaiselle, mutta erityisesti heille, jotka ottavat kuulumisen johonkin itsestäänselvyytenä.

Myös Jyväskylän taidemuseon näkökulmasta näyttely oli onnistunut. Yli 700 näyttelyvierasta on Ratamon näyttelyhistorian toiseksi suurin kävijämäärä. Näyttely oli taiteellisesti korkeatasoinen. Lisäksi se houkutteli Ratamoon aivan uusia kävijöitä.

(Katso myös näyttelyn teaser: https://www.youtube.com/watch?v=KCcIsqCYn18 ja sanomalehti Keskisuomalaisen uutinen aiheesta: https://www.ksml.fi/kulttuuri/Rajojen-yli-n%C3%A4yttely-pohtii-mik%C3%A4-saa-ihmisen-tuntemaan-kuuluvansa-tiettyyn-paikkaan-%E2%80%93-20-taiteilijan-n%C3%A4kemyksi%C3%A4-galleria-Ratamossa/1325608)

Kirjoittaja Jessica Bradley, University of Sheffield

Jessica is Lecturer in Literacies in the School of Education at the University of Sheffield. Her current research focuses on creative inquiry and linguistic landscapes in collaborative research with young people. She co-convenes the AILA ReN in Creative Inquiry and Applied Linguistics.

What does it mean to belong? And how do we understand belonging? I was invited to see the exhibition developed as part of the Crossing Borders project, led by Sari Pöyhönen, Professor in the Centre for Applied Language Studies at the University of Jyväskylä, working with a multidisciplinary team of researchers in social sciences, film, cultural memory and visual cultures. The exhibition was guided by the research questions. How do people belong in physical, social and virtual spaces? And, furthermore, how do they talk about belonging and non-belonging? And why might this matter? What role might artistic practice play in facilitating the expression and performance of belonging?

The exhibition took place in the Galleria Ratamo in the centre of Jyväskylä, close to the station. I visit with Sari and with my 6-year old daughter who has come with me to Finland. We’ve spent a couple of days at the Ethnotwist conference at which I have presented a paper about ethnography in the context of arts production and performance. We’ve been fortunate to visit at a time of year when the snow is deep and we walk over a frozen lake, as if walking over the moon. The temperature has just started to rise from what – to us – have seemed extreme and almost otherworldly minuses and at times we sink into the softening snow, sink in over our boots. This sinking feeling is intense and I remember the warnings from my childhood to never walk on frozen lakes. Of course, the ice is so far down, thick and frozen solid. But sinking into snow – the sensation of sinking into snow – is something very particular and alien. As we walk through the city to the gallery Sari warns us to stay away from the sides of the buildings in case a sudden block of snow falls. I watch a drift fall from a block of flats, from a distance, safely far away. There are tall piles of snow, greying with dirt, stacked up by the path leading to the gallery. Two days ago these piles were solid – if we had climbed on them, it would have been like climbing a mountain. We had taken photos just the day before in front of the church of my daughter climbing the snow mountains. Today we would probably sink. We don’t try it. I imagine my daughter sinking into a snowdrift – ‘don’t climb these ones’.

In Spring 2018 the Crossing Borders research team held a series of community workshops across three areas: in film, visual arts and writing. A number of the pieces created through these three strands of workshops form the core of the exhibition and those participating in the workshops are therefore co-collaborators, or co-constructors of the exhibition. Named in the guide. Each has a page with an introduction to themselves and their artworks and each has the space to explain their rationale in their own way. This ethos of co-collaboration is central to the project’s aims and objectives. Here there are blurred lines between disciplines and approaches, between researcher and participant, between artist and participant. Co-production (e.g. Facer & Enright, 2016; Facer & Pahl, 2017) can – at times – seem to be something of a buzzword, perhaps a ‘turn’ (Bell & Pahl, 2018:105), in current research practice. We can ask, what exactly does co-production mean? To co-produce research meaningfully requires time, commitment and acceptance of what might not go to plan. Co-production is not safe or secure. It requires an epistemological shift and for researchers to accept what is described as a state of unknowing (e.g. Vasudevan, 2011; Hackett et al., 2017). We don’t know what belonging feels like for others. We may not be able to articulate it for ourselves. Co-production in the context of Crossing Borders opens a dialogue in which we can also ask why we want to know what belonging is and what belonging might be. What this is like in practice is often left unsaid, unwritten. An exhibition of this kind shows the co-productive processes, with the art-works working to perform them. The project itself highlights the complexity of these collaborative and co-productive relationships. It is developed in partnership with the Jyväskylä arts museum and the multicultural centre Gloria. These relationships represent the stable, structural, more ‘macro’ level co-production for research of this kind. The workshops themselves, delivered by artists and researchers, with participants who are – initially – public audiences, including recently arrived migrants and longer-term residents. These emergent collaborations are more temporally-defined, fluid, and open to interpretation and re-interpretation. In this sense Crossing Borders – and the project exhibition – exemplify and make visible the levels of collaboration involved in co-productive research.

What is evident from the exhibition is the diverse range of interpretations of the theme. Exhibits include documentary films about living and working in Finland, a personal film about a PhD defence, visual arts installations of movement, of moving, of being in a new place. A story about a bike and an accident. The exhibition is set out in two gallery spaces, each adjoining. You can move fluidly between spaces, there is no prescribed route. As an exhibition visitor there is the sense that this is work in progress – not in the sense that the exhibits are not finished – they are complete artworks. But work in progress in that they serve to punctuate the collaborative exploration of belonging embedded in the project. In developing spaces for these artworks to be created and curating the exhibition, the artworks, the objects, occupy a position that is both and between: both artworks and data and between artworks and data (this is something that Louise Atkinson is focusing on in the context of our research together in creative inquiry in linguistic landscapes).

Belonging is never complete, never finished. It changes. In this way it is slippery, and ever-changing. In our research in the North of England, we have seen a process of unbelonging, as people previously settled are made to feel unsettled through political changes and uncertainty. Perhaps what the artworks shown in the Crossing Borders exhibition teach us is that belonging is always in a state of becoming, always moving and fluid, understood in multiple, diverse ways. A dialogue. But the artworks also demonstrate the complexity of belonging. Anna Ruth, one of the exhibiting artists, states ‘I see belonging as a relationship which requires affirmative reciprocity’. To belong we must speak and feel that we are heard. We must develop what Dell Hymes described as the ‘freedom to have one’s voice heard’ and ‘a freedom to develop a voice worth hearing’ (1996:64). Belonging is implicated in both these. Is to belong to be heard? And how do we make ourselves heard? And what role do we play as researchers here? Whose voices get heard and whose voices are considered worth hearing? Why are some considered more worthy than others? To finish I will quote again from David Bell and Kate Pahl who describe a utopian co-productive approach as ‘within, against and beyond our present’ (2018:105):

We should fight for academia as a space in which to coproduce. Not to preserve an ideal form that never existed, but to transform it such that the utopian potentials immanent to co-production might be realised (p.114).

The Crossing Borders exhibition hints to us what these utopian potentials might be and different ways in which they might be realised. There is a contribution which can be made as the artworks are taken down from the exhibition and analysed – how can these collaborative relationships and the co-productive ethos be embedded in analytical processes? And how can belonging also continue to underpin the research as it moves towards analysis?

References

Bell, D. & Pahl, K. 2018. Co-production: towards a utopian approach, International Journal of Research Methodology, 21(1), pp.105-117. 

Facer, K. & Enright, B. 2016. Creating Living Knowledge: The connected communities programme, community-university partnersships and the participatory turn in the production of knowledge. Bristol: University of Bristol/AHRC Connected Communities Programme.

Facer, K. & Pahl, K. 2017. Valuing Interdisciplinary Collaborative Research: Beyond Impact. Bristol: Policy Press.

Hackett, A., Pahl., K. & Pool, S. 2017. In amongst the glitter and the squashed blueberries: crafting a collaborative lens for children’s literacy pedagogy in a community setting. Pedagogies: An International Journal, (12)1, pp.58-73.

Hymes, D. 1996. Ethnography, Linguistics, Narrative Inequality: Towards an Understanding of Voice. London: Taylor and Francis.

Vasudevan, L. 2011. An invitation to unknowing. Teachers College Record, 113(6), pp.1154–1174.

Kirjoittajat Kaisa Hiltunen, Nina Sääskilahti ja Antti Vallius

Participatory Development through Art (PAD) -konferenssi Lapin yliopistossa 15.-17.8.2018

Rovaniemellä Lapin yliopistolla järjestetty konferenssi houkutteli tutkijoita, eri alojen ammattilaisia, taiteilijoita sekä alkuperäisväestöistä kiinnostuneita toimijoita keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia ja kokemuksia taiteen avulla tapahtuvasta osallistavasta kehittämisestä (participatory development). Meitä, osallistavaan tutkimukseen vasta hiljattain suuntautuneita, kiinnosti konferenssissa erityisesti sen tarjoamat mahdollisuudet lisätä ymmärrystä juuri osallistavista menetelmistä ja niiden kytköksistä taiteeseen ja taiteen tekemiseen.

Konferenssin aloitustapahtuma oli Kalahari Highway -näyttelyn avajaiset Arktikumin Galleria Valossa. Näyttävät teokset yhdessä tyylikkään ripustuksen kanssa tarjosivat hyvät puitteet konferenssin ydinteeman tarkastelulle. Tosin tähän mahdollisuuteen ei syystä tai toisesta tartuttu. Teosten ja osallistavan taidelähtöisen tutkimuksen (Participatory Development with the Youth) yhteyksistä kerrottiin lyhyesti konferenssin esittelytekstissä, mutta itse näyttelyssä tai avajaistilaisuudessa kyseisiä kytköksiä ei juuri avattu. Meille näyttelyn koonnutta hanketta entuudestaan tuntemattomille kävijöille syntyi hieman hämmentävä vaikutelma ja jäimme keskenämme pohtimaan mihin näyttely oikein liittyy. Osallisuuden teeman äärellä paradoksaalisesti syntynyt ulkopuolisuuden tunne oli kuitenkin vain väliaikainen, sillä itse konferenssi osoittautui keskustelevaksi ja lämminhenkiseksi.

Esitelmistä jäi päällimmäisenä mieleen ensimmäisen keynoten, arktisen alkuperäiskansatutkimuksen professorin Rauna Kuokkasen, puheenvuoro, joka oli otsikoitu: Participation, Partnerships and Development: Reflections from Indigenous Communities in the Arctic. Esitelmässään Kuokkanen toi esiin, että osallistumisen käsite on moniulotteinen ja se avautuu eri tavoin eri ihmisille. Konferenssin toinen ydinkäsite, kehittäminen, on hänen mukaansa vieläkin monimerkityksisempi. Vähemmistökontekstissa osallistava kehitystyö kiinnittyy Kuokkasen mukaan erityisesti yhteisöjen voimaannuttamiseen. Näissä prosesseissa naiset ovat jääneet usein ulkopuolisiksi ja pikemminkin avun kohteiksi kuin aktiivisiksi osallistujiksi. Kuokkanen totesi, että valtasuhteilla on taipumus toistua entisen kaltaisina osallistavissa hankkeissa, ellei asiaan kiinnitetä tietoisesti huomiota.

Konferenssissa toistuivat kysymykset siitä, olisiko osallistavuuden (participatory) sijaan tärkeämpää tavoitella kumppanuutta (partnership) ja vallan jakamista? Tämän ajatuksen esitti muun muassa palvelumuotoilun professori Satu Miettinen omassa keynote-esitelmässään. Kertoessaan Participatory Development with the Youth -hankkeesta, jossa työskenneltiin etelä-afrikkalaisten ja namibialaisten nuorten kanssa, Miettinen totesi, että improvisaatio mahdollistaa vallan jakamisen eri osapuolten kesken taideperustaisia menetelmiä käytettäessä. Improvisaatio edellyttää jatkuvaa neuvottelua ja toisten kuuntelemista.

Niin paljon kuin termiä osallistava käytettiinkin, niin käsitteenä sitä ei Kuokkasen puheenvuoroa lukuun ottamatta juuri määritelty, haastettu tai problematisoitu. Kuten uusien medioiden hyötyjä muotoilutyössä käsitelleen esitelmän jälkeisessä keskustelussa nostettiin esille, osallistumisen halumme seurauksena voi olla yksityisyyden tai tietosuojan menetys, mikä toimii hyvänä esimerkkinä osallistumisen kääntöpuolesta.

Monet konferenssin esitelmistä, myös omamme, keskittyi tutkimushankkeiden ja niissä toteutettujen työpajojen (workshop) esittelyyn. Enni Mikkosen esitelmä, jossa hän esitteli paikallisille nuorille ja nuorille maahanmuuttajille ja turvapaikanhakijoille suunnattua osallistavaa teatterityöpajaa sosiaalityön ja toiseuttamisen vastustamisen kontekstissa, tuli lähimmäksi oman hankkeemme teemoja ja oli muutoinkin mielenkiintoinen. Mikkonen totesi muun muassa, että yhdistämällä taidetta sosiaalityöhön on mahdollista päästä käsiksi sanojen takaiseen kanssakäymiseen ja ns. hiljaiseen tietoon.

Monista esitelmistä kävi ilmi tutkimuksia hallinneet ongelmakeskeiset lähestymistavat. Hyvä esimerkki tällaisesta toimintatutkimuksellisesta otteesta, jossa pyritään tutkimuksen avulla luomaan jokin konkreettinen ratkaisu ennalta määriteltyyn ongelmaan, oli Lukenge Kamya Richardin esitelmä, jossa käsiteltiin moskiittoverkon kehittämistä ja yhteisön osallistumista kehittämistyöhön.

Jäimme pohtimaan, että olisiko tämän kokoinen (melko pieni) ja tällaisen aihepiirin ympärille rakennettu konferenssi voinut toimia vielä paremmin, jos se olisi toteutettu edes osittain ns. pyöreänpöydän keskusteluina. Toisin sanoen tietynlainen esitelmien ja käytännön workshopien välinen malli olisi ehkä tarjonnut mahdollisuuden tutustua toisten tutkijoiden kokemuksiin lähemmin. Pyöreän pöydän ääressä olisi kenties ollut mahdollisuus esittää yksityiskohtaisempia kysymyksiä esimerkiksi työpajojen toteutuksesta ja siitä, miten toiset ovat ymmärtäneet osallistavuuden.

Kaisa Hiltunen, Nina Sääskilahti ja Antti Vallius

Kirjoittajat Nina Sääskilahti, Roxana Sadvo ja Sari Pöyhönen 

Words of Belonging-kirjoittamistyöpaja järjesti 14.3. monikulttuurikeskus Gloriassa monikielisen kirjallisuusillan. Omia tekstejään omilla kirjoituskielillään lukivat ja niistä runoilija Olli-Pekka Tennilän ja yleisön kanssa keskustelivat Aya Chalabee ja Hamdam Zakirov. Illan päätteeksi Roxana Crisólogo Correa esitteli vetämäänsä monikielistä kirjallisuushanketta Sivuvalo. Julkaisemme muutamia katkelmia lämminhenkisen ja antoisan yhteisen iltamme hetkistä:

***

For the first half of Aya Chalabee’s reading I was squinting my eyes trying to read English translation projected onto a screen behind Aya’s back. After a while, with no perspective of getting her translated texts on paper, I abandoned my futile attempts to read the text from the screen and let myself enjoy Arabic language sensually.  The moment I let go brainy attempts to “make sense” of the language I got wrapped into warm sensation of soft brown felt touching my skin and translucent streams of airy silks, turquoise and cerulean…and then someone kind handed me the paper with English translations.

With Hamdam Zakirov reading in my mother tongue I had no chance to miss the meaning of his poems’ words. The way he handles the language feels like with every other line of his poems he opens a box of puzzles and throws them onto the carpet with languishing smile for me to assemble.  As I read I assemble a series of cinematic images flash – hard shadows on sunflowers, monoblue sky and strict, almost bulging horizon line between the monoblue sky and yellow-green field stretching away. Half way through his poem, perhaps earlier, I have assembled the given puzzle. I look at it and see a world separated from the one we live in by a thin translucent membrane reciprocal to warm human breath. That world is almost like ours, except there, the shadows on sunflowers are stricter and the air you breath in is sodden in melancholy, beautiful in its mundane sadness.

If I had to (not that I have to, but I want to) summarize the Glori(a)ous evening of March 14^th numerically (not that I’m good with math, but I wish I were), the members of sum would be:

• 3 poets (Olli-Pekka Tennilä aka moderator, Aya Chalabee and Hamdam Zakirov)
• 4 languages (Finnish, Arabic, Russian and English)
• 30 something audience members (you don’t expect me to write names of everyone present there, do you?)
• 2 Roxanas (one from Kazakhstan, one from Peru)
• 1 big everlasting cake (if placed high up in the sky, its shadow could cover Mattilaniemi campus)

It was a good evening.

Roxana Sadvo

***

Siinä he istuvat. Kolme kirjailijaa ja runoilijaa. He keskustelevat kirjoittamisesta, kielestä, kustantamisesta, kääntämisestä, yleisöistä. Olli-Pekka Tennilä kutsuu pohtimaan, mitä mahtuu kirjallisuuden kääntämisen mahdottomuuden ja vieraana kielenä opitun ”barbaarienglannin” väliin. ”Kieli on minulle turvapaikka”, nuori novellisti ja runoilija Aya Chalabee sanoo, ja pohtii arabiankielisen kirjallisuuden sukupolvia ja uuden sukupolven tarvetta muuttaa kirjoittamisen tyyliä ja teemoja. Maaginen realismi, ja vanhojen tabujen rikkominen – niistä on Aya Chalabeen kuvasto tehty. ”Kieli on tekninen väline – kuin punainen tai vihreä kynä. Maapallo on kaikille sama ja kirjallisuuden kieli universaali. Kielirajat ovat purettavissa.” Näin maalailee Hamdam Zakirov, jonka runous nojaa pitkään venäjänkieliseen perinteeseen. ”Vaikka äidinkieleni on uzbekki, en pidä itseäni uzbekistanilaisena runoilijana.”

 Kuuntelijana huomaan, kuinka hyvältä tuntuu kuljeskella kielten labyrintissa. Nautin Zakirovin oivaltavista kielikuvista, proosamaisesta runoudesta. Keskityn Ayan novellin englanninkieliseen käännökseen. Muutamat tutut arabiankieliset sanat auttavat kääntämään sivua. Kunpa arabiaa voisi kuunnella useamminkin tällä tavalla: ilman viitteitä uutisissa viljeltyyn allahuakbariin, pelkoon ja epätoivoon. Entäpä suomi? Siitä tuli tilaisuuden metakieli, kirjallisuudesta puhumisen väline. Kirjailijoille yhteinen, jokaiselle omanlainen.

Sari Pöyhönen

Kirjoittaja Antti Vallius

Historiansa kymmenennet Kansatieteen päivät järjestettiin tällä kertaa Porissa (15.–16.3.2018) otsikolla: Järki ja tunteet – Affektiivinen etnologia. Konferenssi kutsui tutkijoita pohtimaan erityisesti kehollisuuteen, tunteisiin ja emootioihin liittyviä kysymyksiä. Näkökulma ankkuroitui viime aikaiseen niin kutsuttuun ”affektiiviseen käänteeseen”, jonka myötä etenkin humanistisessa tutkimuksessa ja sosiaalitieteissä on tarkasteltu paljon mm. aistillisuutta, kehollisia tuntemuksia, liikkuvuutta ja asioiden tuntumaa.

Etnografisin menetelmin työskentelevälle ja ihmisten kuulumisen tunteista kiinnostuneelle Crossing Borders -hankkeelle Kansatieteen päivien ensimmäinen päivä, johon itse pääsin osallistumaan, oli sangen kiintoisa. Tutkimuspäivien teemaan kytkeytyvien erilaisten esitelmien lisäksi keskustelua käytiin mm. affektiivisen etnologian sisällöistä ja sovellettavuudesta sekä tutkijoiden omista tunteista. Useammassakin yhteydessä keskeisenä kiinnostuksen kohteena oli löytää keinoja tutkia tunteita, jotka niin usein pakenevat määrittelyjä tai menettävät jotain niille ominaista niiden kääntyessä kieleksi ja kirjoitukseksi.

Ensimmäinen keynote, Taina Kinnunen Itä-Suomen yliopistosta, johdatti kuulijat tutkimuspäivien aiheeseen esitelmällään: Touch and Affect: ’Touch biographies’ as a part of communal affective history in Finland. Hänen mukaansa kosketus on jokapäiväinen affektiivisen kommunikaation väline, mutta aiheena varsin vähän tutkittu. Esitelmässään Kinnunen avasi kosketukseen liittyviä ulottuvuuksia ja sisältöjä sekä tutkimuksiaan, joissa aihetta on lähestytty ’kosketusbiografioiden’ avulla. Näissä Suomessa 2010-luvulla kirjoitetuissa biografioissa kirjoittajat ovat kertoneet elämistään erilaisten kosketuksiin liittyvien merkitysten ja muistojen kautta. Puheenvuoro toimi oivana väylänä pohtia erityisesti affektiivisen etnologian olemusta.

Avauspäivän toisena keynotena oli Malmön yliopiston etnologian professori Maja Povrzanovic Frykman, joka puhui otsikolla Following the senses: Affect in ethnological studies of war and migration. Esitelmä vaikutti ainakin abstraktin tasolla hyvin kiinnostavalta, mutta itse en ehtinyt sitä kuulemaan, sillä omassa työryhmässäni käyty keskustelu venyi tämän puheenvuoron päälle.

Kyseinen työryhmä kulki otsikolla Maisema, tunne, affekti, ja siinä syvennyttiin tarkastelemaan maisemien tunneluokituksia, niiden suosiota ja kytkeytymistä sekä yksilöllisiin tunnekokemuksiin että yliyksilöllisiin affekteihin. Lisäksi työryhmässä pohdittiin tapoja tutkia kyseisiä tunneluokituksia sekä myös sitä, miten kuvastot ja niiden vastaanottaminen vaikuttavat maisemien arvottumiseen ja esimerkiksi kulttuuriperinnön määrittymiseen.

Sessio alkoi allekirjoittaneen yhdessä maantieteilijä Hannu Linkolan kanssa laatimalla esitelmällä Maaseutukuvaston ongelmallinen todellisuus. Puheenvuorossamme tarkastelimme maiseman tuotanto- ja suojelukäytännöissä usein vastakkain asettuvien Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton (MTK) sekä Ympäristöministeriön tuottamia maaseutukuvastoja, ja analysoimme niitä pastoraalin, romantiikan pittoreskin ja realismin perinteistä kumpuavien tunneluokitusten avulla. Kuvastoja vertailemalla havainnollistui mm. se, miten Ympäristöministeriön kuvastossa on painotettu pittoreskia lähestymistapaa MTK:n korostaessa realismin traditioon lukeutuvaa toiminnallista työnkuvausta. Pyrkimys pastoraalin perinteen mukaiseen idealisoituun käsitykseen suomalaisesta maaseudusta sen sijaan näkyy molemmissa kuvastoissa.

Tulkitsimme asetelmaa alustavasti niin, että Ympäristöministeriön kuvastossa toiminnallisuus muodostuu ongelmaksi, jonka pelätään hävittävän maaseutumaisemasta viimeisetkin menneisyyteen viittaavat ja tunteita herättävät pittoreskit piirteet. MTK:lle ajalliseen patinaan ja loppujen lopuksi katovaisuuteen viittaavat pittoreskit elementit taas muodostuvat vastakohdaksi sen toiminnallisuutta, elinvoimaisuutta ja rationaalisuutta korostaville tavoitteille. MTK:n rummuttamille puhtauden ja alkuperäisyyden mielikuville tarvitaan kuitenkin kaikupohjaa. Tämä näyttäisi löytyvän pastoraalin luonnonmukaisuutta ja idyllistä harmoniaa huokuvista pienimuotoisen ja perinteisen maaseutukulttuurin kuvauksista, jotka resonoivat myös Ympäristöministeriön tavoitteiden kanssa. Tämänkaltaisen kuvastotutkimuksen kautta on näkemyksemme mukaan mahdollista hahmottaa erilaisten toimijoiden maisemakäsityksiä ja arvoja sekä nähdä politisoinnin ja vastakkainasettelun taakse.

Seuraavana työryhmässä oli vuorossa Helsingin yliopiston kansatieteen yliopistolehtori Jenni Rinne, jonka esitelmä Affektiivinen maisema käsitteli virolaisen kansanuskon (Maausk) perinteistä ammennettuja elettyyn maisemaan liittyviä affektiivisia kokemuksia. Tutkimuksen taustalla vaikutti voimakkaasti sosiaalipsykologi Margareth Wetherellin ajatukset siitä, miten tunteet ja affektiiviset kokemukset ohjaavat tulkintojamme maailmasta ja ovat osana kulttuuristen merkitysten kehittymistä.

Itse en ollut aikaisemmin törmännyt Wetherellin tutkimuksiin, mutta Rinteen esitelmän inspiroimana kirjoitin nimen muistiin. Erityisen kiehtovalta vaikutti Wetherellin tapa määritellä affektiivisten kokemusten lähtökohdat monimutkaiseksi prosessiksi, jossa vaikuttavat erilaiset yhteiskunnalliset käytännöt, hegemoniset diskurssit, kulttuuriset tekijät, henkilökohtainen historia ja psykologiset sekä somaattiset toiminnot. Määritelmässä on omat yhtymäkohtansa esimerkiksi maantieteilijä Marco Antonsichin näkökulmiin kuulumisesta, jonka analyysissa tulee hänen mukaansa ottaa huomioon sekä henkilökohtaiset kuulumisen tunteet että eri tavoin manifestoituvat diskurssiiviset tasot. Täytynee siis tutustua lähemmin Wetherellin tutkimuksiin, ja tarkastella voisiko niistä löytyä keinoja pohtia pidemmälle kuulumiseen liittyviä ja esimerkiksi kehollisesti ilmeneviä affektiivisia ulottuvuuksia. Ainakin Rinteen tutkimus löysi näyttöä siitä, että monien tutkimukseen osallistuvien kehot reagoivat konkreettisesti historiallisen tiedon ja perinteen vaikutuksesta.

Lisäksi työryhmässä esiintyivät myös taidehistorioitsija Hilja Roivainen Turun yliopistosta ja Laura Seesmeri Turun yliopiston Porin maisematutkimuksen yksiköstä. Roivaisen abstraktissaan esittämä otsikko Digitaalisen maisemakuvaston tutkimusmenetelmät oli kokenut hienoisen muodonmuutoksen ja hän puhui nyt pääasiassa utooppisista maisemista. Roivaisen näkemyksen mukaan on olemassa tietty utooppisten maisemien jatkumo, jonka yhtenä alkupisteenä toimii esimerkiksi pastoraalin perinteessä suuressa roolissa ollut ja tietynlaiseksi onnen maaksi mielletty Arkadian kuvaaminen. Aiheessa häntä kiehtoo erityisesti se, miten utooppisten maisemien kaltaiset modukset, eli kuva-aiheen tunnelmia luovat perussävyt, ilmenevät nykytaiteessa ja esimerkiksi erilaisissa internetin digitaalisissa maisemakuvastoissa. Oli mielenkiintoista seurata Roivaisen teosesimerkkejä ja pohtia kuva-aiheiden ikonografisia ulottuvuuksia sekä niiden luomia merkitysten rihmastoja, jotka eivät välttämättä pysähtyneet pelkkään utooppisen maiseman luentaan, vaan muuttuivat monimerkityksellisemmiksi, jos maisemissa esitettyjä vuoria, laivoja, vesistöjä jne. tulkitsi vaikkapa kristillisen ikonografian valossa.

Laura Seesmeri tarkasteli esitelmässään Maiseman tuntu erityisesti sitä, miten tavoittaa maisemaan liittyviä affekteja. Tutkimusaineistonaan hänellä oli saunaan liittyvää mainoskuvastoa ja muistitiedollista kirjallista aineistoa saunomiskokemuksista. Affektien jäljille Seesmeri pyrki Walter Benjaminin auraattisen kokemuksen avulla. Esitelmän kirjallisissa muisteluissa esiintyneiden ”kiukaan sihahdusten” yms. tunnelmien kuvailujen yhdistyessä mainoskuvien maisemiin syntyi vahvoja ja moniaistillisia mielikuvia suomalaisesta saunasta. Pienessä seminaarihuoneessa pystyi miltei kokemaan saunan lämmön, haistamaan puisten lauteiden ja kiukaan tulispesässä palavien klapien tuoksun, maistamaan suussaan otsalta vierähtäneen hikipisaran suolan ja kuulemaan kiukaan sihahduksen sekä kolahtaen aukeavan saunan oven takaa kuuluvan haavan lehtien havinan ja järven laineiden liplatuksen rantakalliota vasten.

Esitelmien jälkeen, kellon käydessä jo uhkaavasti yliaikaa, Turun yliopiston maisematutkimuksen professori Maunu Häyrynen veti pikaisesti yhteen ryhmän annin. Hänen mukaansa esitykset vahvistivat ennestään näkemystä siitä, että maisema toimii voimakkaana esittämisen kategoriana. Affektiivisia ulottuvuuksia löytyi kaikista esitelmistä, mutta tämän suhteen aihetta tulisi penkoa enemmän. On myös jokseenkin hämmästyttävää huomata, miten taiteen tutkimuksessa vanhakantaiset ja jo tietyssä mielessä kuopatut tunnemodukset toimivat yhä maisemakuvastojen koodistoina, joilla katsojia ja heidän tunnereaktioitaan pyritään ohjailemaan. Häyrysen mukaan taidehistorian perinteisten modusten yhdistäminen esimerkiksi Margareth Wetherellin esittämiin näkökulmiin voisi tuottaa uudenlaista ja mielenkiintoista maisematutkimusta. Kenties tätä kautta olisi mahdollista päästä konkreettisemmin käsiksi siihen, miten affektit ja tunteet ilmenevät ja kiinnittyvät maisemiin sekä niiden representaatioihin. Tämä puolestaan mahdollistaisi mm. sen tutkimisen, miten erilaiset tilat, paikat ja maisemat vaikuttavat esimerkiksi kehollisella tasolla niiden tarkastelijoihin ja kokijoihin, joiden joukkoon sisältyvät luonnollisesti myös tutkijat.

Kirjoittajat Kaisa Hiltunen & Nina Sääskilahti

The interdisciplinary network Narrative & Memory – Ethics – Aesthetics – Politics organized a three-day symposium Fiction and Facts in Narratives of Political Conflict in Kristiansand, Norway. The symposium gathered approximately 40 researchers from fields such as literary studies, media studies and social sciences. The papers ranged from traditional textual analyses to broader analyses of culture and media and to presentations of empirical projects.

Although the range of topics was wide, the discussions kept returning to certain core issues. One of those was the researchers’ and artists’ role in today’s conflictual world. There seemed to be general agreement that we need to adopt a more active role in the society and to intervene through research in situations where we detect injustice and inequality, and that to do that we need courage. Moreover, the institutions where we work should find ways to recognize such less traditional ways of working that many researchers nowadays adopt: for example the practical and co-creative projects conducted with e.g. marginalized groups, children or refugees. It was also pointed out that many researchers do not want to adopt the role of a public commentator and that the researchers who are engaged in more traditional academic work, continue to have an important role, because from a more distanced perspective it may be easier to make insightful perceptions. However, from our perspective, these two stands need not to be separate as for example arts-based research offers many possibilities for combining participatory, engaged, critical, traditional and theoretically oriented insights.

In the discussion following the presentations, many referred to the perils of post-factuality. It seemed that in addition to the relationship of fact and fiction the relationship of truth and lies was equally often addressed. Both keynote lectures touched on this theme. Alison Landsberg analysed Jordan Peele’s film Get Out (2017) in the political context of “post post-racial” America, arguing that the film can be seen as a wake-up call that enables the viewer to see the reality in a different light and to see the truth through its narrative disruptions. She described the film as “horror vérité”, but it was not entirely clear what she meant by the term. She probably referred by vérité to the fictional world of the film where the characters were made to face the ugly truth: that behind the civilized facade racism is still alive and well.

The title of Timotheus Vermeulen’s keynote lecture was The Second Society: Fiction and a Method for Truth Telling. He used as examples the seemingly never-ending search for truth in certain television series and works of art; search for truth that only produces an endless number of new twists and leads. The cinematic devices in cases such as The Keepers are used to enhance the effect of suspense: the camera zooms in and out in search of details, thus creating an impression that there is always something new to be revealed that potentially challenges established truths.

We participated in the symposium with our paper “Remembering and Imagining the Past in Two WWII films”, in which we deal with the blurring of boundaries between fictional and factual elements in the documentary film Auf Wiedersehen Finnland and the feature film The Midwife. Both films deal with the romantic relationships of Finnish women and German soldiers during the Lapland War in 1944. In practice, we ended up discussing more our current project, Crossing Borders – Artistic Practices in Performing and Narrating Belonging. It was a pleasant surprise to find that several other projects had similar methods and aspirations to our Crossing Borders project.

Cigdem Esin and Aura Lounasmaa from the University of East London presented refugee stories that have emerged from a project conducted in the Calais “Jungle” camp and from Open Learning Initiative for Refugees and Asylum Seekers at the University of East London. One of the aims of these projects is to allow the refugees to tell their own truths through the stories, poetry and images they themselves have produced and chosen to be shown, resulting in a form of resistance.

Per Roar Thorsnes who comes from the field of artistic research described the dramaturgical narrative of the dance performance While They are Floating (choreographed by Hooman Sharifi and Carte Blanche) at the Norwegian National Company of Contemporary Dance. The performance takes as its starting point the personal narratives of refugees and it tries to express embodied experiences, that is to say, something that cannot be documented factually. In doing that, it enables the transformation of micro/individual level experience into macro/public level experience.

Another paper, by Michaela Marková titled “Addressing diversity and inclusion in contemporary Northern Irish/British Literature for children and young adults”, we did not hear, but later on found that we have overlapping interests with Marková, who is interested in exploring what role storytelling can have in creating reconciliation and understanding in the context of the “troubles” in Northern Ireland.

In the symposium it was not only the researcher’s relationship to activism and the pressing issues of contemporary world that emerged as a shared topic. Some of the presentations concentrated on engaged forms of artistic expression. Louise Mønster’s presentation dealt with science fiction poetry as a critical reflection of topical and pressing issues such as the climate change and the sustainability of our modern life style. This inspiring speech was followed by a similarly interesting analysis of other examples of engaged poetry. Hans Kristian S. Rustad talked about the upsurge of social responsibility, taking up Marie Silkeberg’s video poem as his example of artistic responses to today’s conflictual world.

We were not prepared that there would be so many papers discussing engaged research and art, in other words the role of artistic practice in creating understanding and challenging othering practices and more generally questioning the prevailing representations in various contexts, but that certainly was a pleasant surprise. As a whole, the conference was very rewarding. We made many new contacts and came home with our heads bursting with ideas and inspiration. So the mission of the symposium was truly accomplished. A heartfelt thanks to all the organizers and participants from us.

Kirjoittaja Sari Pöyhönen

Opening speech in ETMU-Days, October 26, 2017.

Dear all participants of the ETMU-Days,

We live in turbulent times.

Times,

when Neo-Nazis are walking in the streets of Europe,

when refugees seeking asylum are seen as human cargo, and not as human beings,

when hate speech is becoming a standard,

when young men from Iraq, Afghanistan and Somalia are securitized,

when in the media Allahu Akbar indexes terrorism rather than a peaceful pray,

when social class positioning is bound up with language, place of origin, and skin color,

when some people are more equal than others,

when some people are considered illegal rather than undocumented because of political will,

when history repeats itself.

Times,

when multidisciplinary research is needed in order to re-analyse the societies we live in.

Today we have gathered together to discuss issues dealing with race, power, and mobilities. “Race” is linguistically, culturally, socially and societally loaded concept. By choosing this very topic we aim to critically unpack the meanings of race instead of enforcing presupposed beliefs about it. Thank you all presenters in ETMU-Days, who have taken the initiative and discuss different aspects of racialization.

Vi hoppas, att ni alla har givande ETMU-dagar, inspirerande diskussioner, har möjligheter att lära från varandra. Teman i ETMU-dagarna är viktig i alla Nordiska länderna. Vi forskare har mycket att göra och ge när man tänker om antirasistiskt arbete och hur man bör förändra samhällsinstitutioner så att de inte reproducerar strukturell diskriminering.

On behalf of the organisers, we want to welcome you all to ETMU Days.

Tervetuloa – Välkommen – Welcome!

Finding cinematic forms for belonging in the video workshop

In the video workshop, belonging and non-belonging were explored through short films. The workshop was open to all residents of Jyväskylä, who wanted to discuss belonging and learn filmmaking. We advertised the workshop in various social media groups and on local notice boards. We received ten enrollments and there were a couple of other interested people as well. We had usually about eight participants in the altogether 15 weekly meetings during the four- month period between late January and late May 2018. The participants, all of whom were adults, came from Afghanistan, Finland, Iran, Mexico, Nigeria, Tanzania and Turkey. The meetings took place in the international atmosphere of the Multicultural Centre Gloria, which was already familiar to many of the participants. It was a safe and an encouraging environment for the workshop.

I worked as a co-leader and researcher in the workshop. Video journalist and teacher Ronan Browne worked as my pair. It was Ronan’s practical knowledge of filmmaking and teaching filmmaking that made the workshop possible in the first place. We planned the workshops together. The different phases of filmmaking (pre-production, production and post-production) gave the project a structure, but otherwise we did not have a strict, predetermined plan. Quite soon, we noticed that a good way to start the meetings was a discussion. We picked some themes for the discussions, for example, emotions, sense experiences or important places, but often these themes were just starting points for meandering discussions.

Discussing belonging

In the very first meeting, we made mind maps about belonging, attempting to chart what the term encompasses. Belonging is a huge and broad topic, as we came to notice many times. We asked everyone to bring to the second meeting a meaningful object. The purpose of the object was to inspire discussion about belonging and to get the group members to know each other a little more closely. Many brought practical things like a passport, while others brought personal items full of memories such as a piece of jewelry.

The discussions were also a good moment to hear how people were doing, what everyone was up to and how the film ideas were developing. Everyone was free to say as much as they felt comfortable saying. Some shared personal experiences and some preferred to say less. The idea of the discussions was also to help the participants in their personal film projects.

Planning the films

How to express ideas and experiences of belonging through film? How to find a specific cinematic form for those ideas? The actual film project started from these questions. The first challenge was to define a topic for the film and then gradually give it cinematic form. The participants weighed the pros and cons of fiction and documentary. It turned out that some form of non-fictional film would be the most practical solution because a fiction film would require more time and other resources. Ronan gave tips for ideation, for example how to sum up the idea of the film in one sentence.

At about mid-point of the project, we arranged a get-together, where participants of all the three workshops (Video Workshop, Writing Workshop and Art Workshop) could meet, get to know each other and present their ideas to the other participants. At this moment, most of the participant already had a clear idea of what their films would be about. In the workshop meetings, working in pairs and in dialogue with the others was encouraged. The planning phase also included watching and analyzing short films. One of those films was Ghosts (2009) by Jan Ijäs. Ghosts is an experimental documentary about life in a Finnish reception center and it roused the only heated discussion during the project. Some of the participants had personal experience of living in a refugee center and they viewed the film rather critically. Who has the right to tell about life in a refugee center, was one of the questions asked.

Filming starts

The pre-production phase lasted for five weeks until late March, when filming workshops started. From then on, the participants did various exercises with the camera, for example arranging and filming an interview and filming a short action scene indoors or outdoors. The material for the short film every participant filmed in his or her free time. After filming it was time for editing, the most time consuming phase of the project. It took about a month to edit the films. During editing, we no longer had time for any other activities. However, some of us continued to meet at the editing studio of the University of Applied Sciences. A couple of participants had their own editing equipment at home. Many of the participants had some earlier experience of filmmaking, but there were some, who had no experience at all, so they had to learn editing from the beginning. Luckily, there was always someone to help in the tricky parts. I am sure that most of the participants would have appreciated if they had had a few extra days for editing. During and after the editing I interviewed each of the participants, asking them to reflect on the different aspects of the project.

Six films made it to the film night on May 23, which was the premiere. The seventh film was finished later. The screening was open for everyone and it took place in Gloria. All the filmmakers were present and they answered questions from the audience. It was a successful evening. The films, which are diverse in terms of content and form, demonstrate the broadness of the theme of belonging. Through his or her films, each participant manages to express a particular aspect of belonging. For some it is something very personal and intimate, for others something that can be shared by many. In the final analysis, I think, all the films were in one way or another connected to personal experiences. The seven films are:

• The Defence by Jukka Jouhki
• A Good Friend by Jamal Piruzdelan
• Ikuisesti koti-ikävä by Tina Pienkuukka
• My Cycling Tale by Ombeni Mwanga
• Six Breaths to Belonging by Suvi Mononen
• Smells of Belonging by Hazal Türken
• Tunes of Belonging by Adriana Zamudio

After the workshop

It was a busy and intensive four months, a learning process in many ways. It was fascinating to be a part of this project, which often made me, a researcher, question my own role. Sometimes I took part in the group activities and exercises; sometimes I was more of an observer. In many of the workshop meetings, one or two other members of the Crossing Borders research team were present, took part in the discussions, and brought in topics dealt with in the other workshops. They took care that the discussions were recorded and they made ethnographic field notes, which gave me the freedom to be present and follow everything that was said and done.

Just when I started to get some distance to the project and began to be able to organize my thoughts, preparations for the Crossing Borders exhibition started. At the time of the workshop we did not yet know, whether the exhibition would be possible. When we received extra funding for the exhibition, we knew that it would actually take place and we were very happy and excited. At the time of writing this, the seven films have been exhibited in gallery Ratamo for one month and more than 700 people have seen the exhibition!

Time for analysis

One year ago, the video workshop was in full progress, the participants were writing their synopses and testing their one-sentence summaries. Now that the successful exhibition as well is over, it is finally time to start going through the data and start analyzing what has actually happened. This is an interesting and challenging task because of the multidisciplinary and multi-method nature of the project. If I think about just the video workshop, it was about many things. For me the most fascinating questions right now are: 1) What kind of cinematic expressions of belonging did the participants create? 2) Which forms of participation (and belonging) emerged in the workshop? 3) How sense of belonging was negotiated during the workshop and how the workshop affected the participants’ personal sense of belonging?

***

Kirjoittaja Kaisa Hiltunen

Words of Belonging –sanatyöpajaan haettiin osallistujia eri puolille Jyväskylää jaettujen esitteiden ja sosiaalisessa mediassa levitettyjen ilmoitusten kautta. Työpaja oli avoin kaikille kuulumisen ja kuulumattomuuden teemoista kiinnostuneille kansallisuuteen, kieliryhmään tai sosiaaliseen taustaan katsomatta. Yhteisen työskentelyn kielinä toimivat englanti ja suomi. Työpajaan tuli mukaan seitsemän osallistujaa ja sen vetäjinä toimivat hankkeen tutkija Nina Sääskilahti, väitöskirjatutkija Katri Talaskivi ja runoilija Olli-Pekka Tennilä.

Aikaisempaa kokemusta kirjoittamisesta tai luovasta toiminnasta ei edellytetty. Osallistujissa oli jo pitempään luovaa kirjoittamista harrastaneita ja toisia, joille jokin muu luovan toiminnan alue oli ennestään läheisempi. Ryhmä tapasi parituntisen kokoontumisen merkeissä yhteensä kahdeksan kertaa Jyväskylän taidemuseon Taika-tilassa ja galleria Ratamossa sekä Jyväskylän yliopiston studiotiloissa, joissa äänitettiin tekstiluennat työpajassa toteutettuihin ääni- ja videoteoksiin. 

Kuulumisen ja kuulumattomuuden teemoja työstettiin kirjoittamalla, keskustelemalla ja kuuntelemalla. Kirjoittaminen käsitettiin liikkeelle panevaksi toiminnaksi. Ensimmäiselle tapaamiskerralle pyysimme tuomaan mukaan jonkin esineen, joka herättää pohtimaan kuulumista tai kuulumattomuutta. Työpajaan osallistunut kuvataiteilija Luciana Mariano toteutti esitysillan julisteen mukanamme tuomien esineiden pohjalta.

Näistä esineistä keskustelemisen ja kirjoittamisen kautta käynnistyi sekä tutustuminen toisiimme että yhteinen, keväänmittainen työskentelymme. Työpajan muillakin kokoontumiskerroilla pohdimme kuulumista ja kuulumattomuutta keskustelemalla kirjoituksistamme ja jakamalla omia kokemuksiamme, käsityksiämme ja ajatuksiamme. Puhuimme esimerkiksi liikkeelläolosta, pakotetusta ja vapaaehtoisesta ulkopuolisuudesta, tarkoituksellisesta kielimuurin taakse jättämisestä, vapaudesta, erilaisuudesta, ihmisen ensimmäisistä kuulumisen kokemuksista, perhesiteistä ja yleisemmin siteistä joita haluamme katkaista tai ylläpitää, muistojen kahleista ja voimasta, yhteyden luomisesta toiseen ihmiseen tai paikkaan, lähtemisestä ja jäämisestä, kuulumisen löytämisestä omasta itsestään, kielistä ja kuulumisesta, uuteen ympäristöön kiinnittymisestä. Yhteiset keskustelut ja kirjoitustehtävät käynnistivät eri suuntiin lähteneitä luovia prosesseja.

Vieraile työpajassa ja kuuntele millaista keskustelua kuulumisesta kävimme: 

Kuulumisen ja kuulumattomuuden teemoja lähestyttiin vapaasti omien kiinnostusten ja näkemysten kautta. Annettujen kirjoitustehtävien pohjalta keskusteltiin muun muassa jostakin kunkin valitsemasta hetkestä, jona oli tuntenut kuuluvansa tai vaihtoehtoisesti kokenut kuulumattomuutta. Yhdelle kokoontumiskerralle kukin toi mukanaan kuvan tai teoksen, joka liittyy omaan kokemukseen kuulumisesta tai kuulumattomuudesta.

Työpajan lähtökohtana oli taiteenala- ja genrerajojen ylittäminen. Työpajan nimeäminen sanatyöpajaksi kirjoitustyöpajan sijaan heijastaa monimediaisen työskentelyn ajatusta, jossa tekstilähtöisyyttä ei pidetty ainoana työskentelymuotona. Myös visuaalisten medioiden käyttöön kannustettiin. 

Ääni oli valittu yhdeksi työpajan ilmaisuvälineeksi. Olli-Pekka Tennilän johdattamana työpajassa paneuduttiin äänirunouden ilmaisumuotoihin ja kielen merkkijärjestelmän ja ääänen suhteisiin. Yhtenä työpajan tärkeänä työskentelymuotona oli kuunteleminen: luimme tekstejä ääneen ja kuuntelimme toisiamme ja toistemme kieliä.

Työpajakokoontumisten lähetessä loppuaan keskustelujen lähtökohtina olivat kehitteillä olevat teokset. Ryhmä toimi kollaboratiivisesti ja dialogisesti. Kollaboratiivisuus tarkoitti luomisen muotoa, jossa kaikki osapuolet saivat toisiltaan vaikutteita. Ideoita jaettiin, palautetta annettiin ja toisten teosten tekemiseen osallistuttiin. Yksi lainasi toiselle äänensä, toinen toimi kuvaajana, kolmas auttoi kääntämisessä. Taiteen käytäntöjä kuulumisen rakentamisessa tutkivassa prosessissa kuuluminen sai muodon paitsi teoksissa, myös yhteyksien löytymisenä väliaikaiseksi syntyneessä ryhmässä, jonka jäsenet toimivat vastavuoroisesti tutkiessaan kuulumisen ja kuulumattomuuden ulottuvuuksia taiteen keinoin. 

Työpajan lopputuloksena syntyi monentyyppisiä luovia teoksia, novellikäsikirjoituksia, omaelämäkerrallisia tekstejä, runoja ja visuaalisia tekstejä. Rajojen yli -näyttelyssä esillä oli Shashankin, Denizin ja Jo’n äänirunoja, Denizin veistos, Lucianan videoteos ja maalauksia, Ufukin videoteos ja Roxanan videoteos ja veistos.

Jo aiemmin keväällä 2018 työpajalaiset esiintyivät itse kahdessa eri tilaisuudessa, joissa koettiin live-esityksiä ja video- ja ääniteosten ensi-illat. Yleisöllä oli mahdollisuus keskustella teosten tekijöiden kanssa, antaa palautetta ja nostaa esiin itselle merkityksellisiä kuulumisen ja kuulumattomuuden kysymyksiä. Luennat ja esitystilaisuudet olivat itsessään aikaan ja paikkaan sitoutuvia ja kohtaamisia synnyttäneitä performatiivisia kuulumisen ja kuulumattomuuden tutkimuksia. 

Järjestimme myös maaliskuussa 2018 monikulttuurikeskus Gloriassa kaikille avoimen kirjallisuusillan, johon saimme vieraaksi kaksi Suomessa asuvaa runoilijaa, Aya Chalabeen ja Hamdam Zakirovin sekä Sivuvalo-projektin vetäjän kirjailija Roxana Crisologo Correan. 

***

Kirjoittaja Nina Sääskilahti

Suunnitelmista ryhmäksi

Taidetyöpajan sisältöjä ja käytänteitä suunniteltiin yhteistyönä. Taidemuseosta suunnittelutyössä oli mukana museolehtori Sirpa Turpeinen ja hankkeesta Antti Vallius ja Sari Pöyhönen.

Työpajan tavoitteena oli keskittyä laaja-alaisesti kuvataiteisiin, ja sen oli tarkoitus koostua ammattimaisesti työskentelevistä taiteilijoista, jotka hallitsivat jo omat taiteelliset ilmaisukeinonsa. Rajaamisen taustalla oli ajatus siitä, ettei työpajoissa tarvitsisi käyttää aikaa työskentelymenetelmien opettelemiseen, vaan pääsisimme heti kiinni varsinaiseen työskentelyyn. Osittain tästä syystä työpajaan varattiin vain kolme yhteistä tapaamiskertaa, jotka pidettiin Jyväskylän taidemuseolla kerran kuukaudessa talvella 2018. Päätyminen ammattitaiteilijoista koostuvaan ryhmään loi myös kontrastia suhteessa muihin hankkeen työpajoihin, jotka olivat avoimia kaikille aihepiiristä kiinnostuneille. Näin haluttiin varmistaa, että koko tutkimukseen osallistujien joukossa olisi luovista ilmaisutavoista kiinnostuneiden harrastajien ohella myös alan ammattilaisia.

Pohtiessamme tutkimuksen taiteilijoita, törmäsimme heti ensimmäisiin rajoihin liittyviin kysymyksiin: keitä kutsutaan mukaan, millä perusteilla heidät valitaan ja toimivatko paikalliseen taidemuseoon kytköksissä olevat kutsujen lähettäjät institutionaalisina portinvartijoina? Perusteina kutsuttavien taiteilijoiden kohdalla käytettiin ensinnäkin erilaisia työskentelymenetelmiä ja taiteen tekemisen tekniikoita. Työpajan osallistujista haluttiin ylipäänsä mahdollisimman heterogeeninen porukka, ja tämän myötä kutsua lähetettiin eri-ikäisille ja kulttuurisilta taustoiltaan erilaisille naisille ja miehille. Näin ollen ryhmään saatiin sekä Suomessa että muualla syntyneitä ja kasvaneita taiteilijoita. Kutsuun vastasi lopulta myöntävästi seitsemän taiteilijaa: Olga Malytcheva, Anna Ruth, Leena Häkkinen, Toni Essel, Iana Vulpe, Biagio Rosa ja Johanna Juvonen. Kyseisen taiteilijajoukon repertoaariin lukeutui mm. maalausta, piirtämistä, grafiikkaa, installaatioiden tekemistä, valokuvausta, äänitaidetta ja audiovisuaalista ilmaisua.

Ensimmäinen työpajatapaaminen: henkilökohtainen ulottuvuus

Ensimmäisen työpajatapaamisen tavoitteena oli paitsi ryhmäytyä myös tarkastella tutkimukseen osallistujien omia henkilökohtaisia kuulumisen tunteita. Aihetta lähestyttiin ensin esinekeskustelulla, jota varten kaikkia työpajaan osallistuneita oli etukäteen pyydetty tuomaan mukanaan jokin kuulumiseen liittyvä esine, asia tai muisto. Erilaisiin kuulumisen ulottuvuuksiin kytkeytynyt esineistö koostui korusta, betonilohkareista, lapsen tekemästä tuikkukynttilästä, itse suunnittelemista käyntikorteista, lapsuudenkodin avaimesta, passista ja sanakirjasta, tuulikellosta sekä matkamuistona ostetusta koriste-esineestä. Näiden esinekeskusteluiden kautta taiteilijat kertoivat ennen kaikkea itsestään ja taiteestaan muille työpajan osallistujille.  

Esinekeskustelun jälkeen Sirpa opasti tutkimukseen osallistujat pohtimaan henkilökohtaisia kuulumisen tunteita kollaasimenetelmän avulla. Työskentely perustui alitajuiseen työskentelyyn, jossa selattiin erilaisia aikakauslehtiä ja revittiin talteen kaikki kutakin koskettaneet kuvat. Lopulta irti revityistä sivuista leikattiin talteen puhuttelevimmat kuvat varsinaista kollaasia varten. Lopullista kuvien kokoelmaa oli mahdollista täydentää maalaamalla tai piirtämällä. Osallistujille annettiin mahdollisuus tehdä koko työ myös pelkästään maalaamalla tai piirtämällä. Lopuksi jokainen esitteli kollaasinsa ryhmälle ja teoksista keskusteltiin yhdessä.

Toinen työpajatapaaminen: yhteisöllinen ulottuvuus

Toisen tapaamiskerran teemana oli pohtia kuulumista yhteisön ja yhteiskunnan kannalta. Ennen varsinaiseen toimeen tarttumista käytiin kuitenkin keskustelukierros siitä, mitä ajatuksia ja tuntemuksia ensimmäinen tapaamiskerta herätti ja käynnistikö se esimerkiksi joitakin tiettyjä kuulumisen pohdintaan liittyviä prosesseja. Tämän jälkeen tapaamiskerran varsinaista agendaa lähestyttiin jakamalla osallistujat kahteen ryhmään, ja pyytämällä heitä ideoimaan Jyväskylän taidemuseolla sijaitsevan yhteisöllisen taidetilan – Oravien kodin –  kehittämistä. Tavoitteena oli kiertää tilassa ja kehitellä ideoita siitä, millainen tilan tulisi olla, jotta se kannustaisi erilaisia ihmisiä tarkastelemaan kuulumista ja siihen liittyviä eri ulottuvuuksia. Tilassa tapahtuneen kiertelyn jälkeen ryhmiä pyydettiin toteuttamaan tilasuunnitelmat valitsemillaan välineillä, kuten esimerkiksi piirtämällä, maalaamalla, leikkaamalla ja liimaamalla. Suunnittelun valmistuttua palattiin taidetilaan, jossa Sirpa veti roolileikkiin perustuvan ”tulevaisuuspajan”, jossa oltiin ikään kuin juhlistamassa uudistuneen taidetilan ensimmäistä vuosipäivää. Tässä yhteydessä käydyssä keskustelussa tarkasteltiin yhdessä sitä, miten tilasta oli tullut sellainen kuin se nyt (kuvitelmissa) oli ja miksi? ”Tulevaisuuspaja” -menetelmässä molemmat ryhmät pääsivät kuuntelemaan toistensa ehdotuksia ja tekemään tilan kuvailuun improvisoidusti mahdollisia lisäyksiä, täsmennyksiä ja kompromisseja. Lopuksi palattiin vielä ryhmätyötilaan ja keskusteltiin yhdessä molempien ryhmien ehdotuksista suhteessa ”tulevaisuuspajassa” esiin nousseisiin ajatuksiin.  

Kolmas työpajatapaaminen: oman teoksen ideointi

Kolmas tapaamiskerta alkoi jälleen kerran keskustelulla, jossa juteltiin edellisen tapaamisen herättämistä ajatuksista ja tuntemuksista. Tämän jälkeen lähes koko tapaamisen loppuaika oli varattu joko omien henkilökohtaisten tai yhdessä tehtävien kuulumista tai kuulumattomuutta pohtivien, käsittelevien ja/tai kommentoivien taideteosten suunnitteluun ja luonnosteluun. Aihetta ei sen kummemmin rajattu, vaan sitä sai lähestyä täysin vapaasti. Tapaamisessa mukana olleet Anna ja Iana ryhtyivät suunnittelemaan omia teoksiaan, kun taas Leena, Toni, Johanna ja Biagio alkoivat suunnitella neljän hengen yhteisteosta. Lopuksi jokainen esitteli oman luonnoksensa ja sen muodostumiseen vaikuttaneet ajatukset.

Työpajan lopetuksen yhteydessä vetäjien puolesta esitettiin toive, että jokainen työstäisi teoksensa valmiiksi, dokumentoisi työn etenemistä ja lainaisi sen helmikuussa 2019 järjestettävään hankkeen yhteisnäyttelyyn.

Haastattelut & näyttely

Työpajojen jälkeen, keväällä ja alkukesästä 2018, järjestettiin kullekin taiteilijalle yksilöllinen haastattelu, jossa kysyttiin seuraavia kysymyksiä:

1. Tähän ryhmään kutsuttiin taiteilijoita, mutta osaatko kutsun lisäksi eritellä joitakin tiettyjä syitä miksi halusit osallistua tutkimukseen?
2. Oliko kuulumisen (belonging) -käsite tuttu sinulle entuudestaan?
3. Onko osallistuminen muuttanut ajatuksiasi kuulumisesta?
4. Miten ymmärrät kuulumisen tällä hetkellä? Mikä on kuulumisen filosofiasi/määritelmäsi?
5. Miten kuulumista voi mielestäsi käsitellä taiteen kautta?
6. Voiko taide auttaa ilmaisemaan kuulumista? Jos voi, niin miten ja millä tasolla?
7. Voiko taide tuottaa kuulumista? Jos näin, niin miten tämä tapahtuu?
8. Kuinka oma teoksesi heijastaa/käsittelee kuulumista ja miksi päädyit siihen?
9. Onko tutkimukseen osallistuminen antanut sinulle jotakin?

Kaikki työpajassa olleet taiteilijat osallistuivat Jyväskylän taidemuseon alaisessa galleria Ratamossa pidettyyn näyttelyyn. Vajaan vuoden aikana teoksia koskevat suunnitelmat olivat osittain kuitenkin muuttuneet. Esimerkiksi neljän hengen yhteisteoksen tekeminen muodostui lopulta liian haastavaksi, eikä se koskaan materialisoitunut. Sen sijaan Toni ja Leena päätyivät tekemään omat teoksensa ja Johanna ja Biagio yhteisen tilataideteoksen.

Anna Ruthilta tuli näyttelyyn teos, joka koostui jo viimeisessä työpajatapaamisessa hahmotellusta oksa-veistoksesta ja kahdesta siihen liittyvästä valokuvaprintistä. Iana Vulpe osallistui näyttelyyn viiden akvarellin sarjalla, jonka ihmisten välisiin tervehtimisiin liittyvää teemaa hän pohti jo työpajatapaamisissa. Johannalta ja Biagiolta tuli näyttelyyn lopulta kaksi teosta, jotka he kokivat pariksi. Toinen näistä oli vanhempi, kun taas toinen varta vasten Ratamon tilaan suunniteltu. Molemmissa teoksissa esiintyi samoja kuulumattomuuden teemoja sekä myös pariskunnalle tuttuja materiaalivalintoja, jotka olivat nousseet esiin jo edellistalven työpajoissa. Yhteisteoksen kariuduttua Leena Häkkinen päätyi tekemään ääni-/tilateoksen, jossa 2m x 2m puukehikon sisällä näyttelyvieraille tarjottiin mahdollisuus kuunnella kuulokkein kolme erilaista kuulokulmaa Jyväskylän keskustassa sijaitsevaan tilaan. Olga Malytchevan maalaus ”Tässä ja nyt” valmistui paikan päällä näyttelyn avajaisten aikana. Tämä kahdessa tunnissa avajaisvieraiden silmien edessä maalattu teos myös videoitiin, ja valmistuttuaan sekä maalaus että video asetettiin rinnakkain esille varsinaiseen näyttelytilaan. Toni Essel osallistui näyttelyyn lopulta kokeellisella videoanimaatiolla, jonka tekemisen hän oli aloittanut työpajatapaamisten jälkeen ja joka sivusi myös kuulumiseen liittyviä kysymyksiä.

Kohti analyyseja    

Kaiken kaikkiaan taidetyöpajaa hallitsi erilaisista luovista menetelmistä koostuva työskentely ja intensiivinen keskustelu. Kuulumiseen ja kuulumattomuuteen liittyviä kysymyksiä lähestyttiin laajasti monesta eri näkö- ja kuulokulmasta. Tutkijana oli erittäin mielenkiintoista seurata prosessin kehittymistä ensimmäisistä tapaamisista näyttelyn purkuun. Tässä yhteydessä on ehkä parempi kuitenkin puhua prosessin sijasta monista prosesseista, jotka liittyivät muun muassa taiteilijoiden harjoittamaan kuulumisen käsittelyyn, tämän kuulumisen käsittelyn kääntymiseen taiteen kielelle sekä teosten vastaanottamiseen ja niiden synnyttämiin ajatuksiin ja tunteisiin. Prosesseja seuratessa oli kiinnostavaa myös huomata, kuinka tärkeää oli nimenomaan kuulumattomuuden pohdinta ja tietynlaisen kuulumisen kyseenalaistaminen. Näiden kaikkien eri puolien analysoiminen tulee olemaan erittäin mielenkiintoinen ja antoisa tehtävä. 

***

Kirjoittaja Antti Vallius

Kielten ja kuulumisen suhdetta käsitelleet Languages of Belonging -teatterityöpajat järjestettiin Jyväskylässä syksyllä 2020. Monikielisten työpajojen vetäjinä toimivat teatteritaiteilija Annu Sankilampi ja Saara Jäntti; etnografitutkijoina paikalla olivat Sari Pöyhönen ja Pauliina Puranen. Työpajojen monikieliset osallistujat rekrytoitiin Monikulttuurikeskus Glorian sekä järjestäjien omien kontaktien kautta. Osallistujia työpajoissa oli syksyn aikana yhteensä yksitoista.

Työpajojen kulku

Teatterityöpajat olivat kaikille avoimia eikä valtaosalla osallistujista ollut aiempaa kokemusta näyttelemisestä. Monilla oli kuitenkin jonkinlaista taiteellisen ilmaisun taustaa, kuten tanssi- tai musiikkiharrastus tai kokemusta elokuvan tekemisestä. Työpajat järjestettiin kerran viikossa, keskiviikkoiltaisin – syyskuun ajan Matarassa Nuorten taidetyöpajassa ja lokakuusta joulukuuhun Teatterikoneen tiloissa Juomatehtaalla. Lisäksi teatterityöpajalaiset pääsivät tutustumaan Jyväskylän taidemuseon Matkalla maan keskipisteeseen -näyttelyyn sekä Visual Thinking Strategies -metodiin, johon heidät johdatteli museolehtori Sirpa Turpeinen.

Jokainen työpajakerta aloitettiin alkulämmittelyllä, jonka avulla osallistujat pääsivät kiinni hetkeen ja fyysiseen tekemiseen. Usein nämä lämmittelyharjoitukset vaativat improvisaatiota, heittäytymistä ja yhdessä luomista, mistä siirryttiin kunkin tapaamiskerran varsinaiseen ohjelmaan. Draamaharjoitukset siivittivät ryhmää kohti omien kohtausten luomista joulukuulle suunniteltuja esityksiä varten. Ryhmän käytyä tutustumassa taidemuseon näyttelyyn tuotettiin kohtauksia myös näyttelyn taideteosten pohjalta syntyneistä ajatuksista. Ryhmäläisten tutustuessa toisiinsa alkoivat osallistujat jakaa myös omia tarinoitaan ja omaa kielitaitoaan muun ryhmän kanssa.

Esitystä kohti

Lokakuussa alettiin kerätä yhteen ryhmäläisten ajatuksia siitä, mitä kaikkea työpajojen nimi ”languages of belonging” – ”kuulumisen kielet” – heille voisi tarkoittaa ja millaisia ne voisivat olla. Näin haettiin pohjaa sille, mitä työpajoissa tuotettu esitys voisi sisältää. Tämän jälkeen työpajaryhmä jakaantui 2–3 hengen pienryhmiin, joissa alettiin ideoida ja kehittää kohtauksia Annu Sankilammen ohjauksessa. Lopullisessa esityksessä oli kolme kohtausta: yksi kohtaus kertoi kansainvälisistä kämppiksistä, toinen viitotun kielen ja puhutun kielen rajan ylittäneestä ystävyydestä. Kolmas kohtaus kuvasi sitä, kuinka tärkeää oman kielen käyttäminen yksilölle on.

Pandemian vaikutukset

Oman lisänsä työpajatyöskentelyyn toi syksyn 2020 pandemiatilanne. Kaikissa harjoituksissa käytettiin maskeja, visiirejä ja käsidesiä; ajoittain kokoonnuttiin vain pienryhmissä ihmismäärän vähäisyyden varmistamiseksi. Kohtaukset oli tarkoitus esittää yleisölle kolmiosaisena näytelmänä Jyväskylän taidemuseon eri tiloissa, mutta pandemiatilanteen vuoksi ne päädyttiin kuvaamaan videolle ilman yleisöä. Videotallenne lähetettiin ennakkoilmoittautuneille katsojille sähköpostitse, jotta halukkaat pääsivät näkemään, mitä syksyn ajan oli työstetty.

***

Kirjoittajat Pauliina Puranen, Saara Jäntti ja Sari Pöyhönen

The Communities of Belonging workshop was planned and organised in collaboration at the Multicultural Centre Gloria in fall 2021. The co-leaders of the workshop were Sonya Sahradyan, a project researcher, and Jassin Rezai, youth work and community coordinator. Sari Pöyhönen was involved in the workshop as an ethnographer. The workshop participants were ten, and they were originally from Afghanistan, Armenia, Bangladesh, Finland, Ghana, Pakistan, Poland, Syria and the USA.  

The workshop aimed at discussing belonging and non-belonging to communities with local residents from diverse backgrounds. The workshop was open to everyone interested in sharing and discussing their stories and experiences of community belonging in creative and artistic ways. No prior art experience was required. The languages of the workshop were English and Finnish. The workshop included three sessions, which included different activities and discussions in pairs and/or with a group.

What we have in common

We started the workshop with an icebreaker activity by dividing participants into pairs. During this activity, each pair talked, for example, about hobbies, interests, experiences and found interesting and important things that they had in common, then shared them with the group. What all the participants had in common was moving to Jyväskylä and being a student in Jyväskylä. This icebreaker activity supported participants in getting to know each other and feeling a sense of connectedness to the group.

Meaningful objects

Another activity was related to meaningful objects, which the participants were asked to bring beforehand. Each participant brought a meaningful object and described what special meaning it had for them. The meaningful objects were a letter from a former student, a t-shirt from community groups, a picture of parents, a photo of a favourite pet, a drawing made by close children, a pen and a watch, and a gift from a father which was the only thing the participant could bring to Finland. The participants’ stories about meaningful objects were heartfelt and touching, and they supported understanding and discussing belonging from different perspectives and angles. These stories also facilitated building a close connection among the participants and learning more about each other’s lived experiences.

Gallery walk

Gallery Walk was used as a discussion activity to promote participants’ active engagement and pair/group work in a creative way. For this purpose, we prepared five questions about belonging to communities, wrote each one on a poster, and put them in various places around the room to create five stations. Participants were divided into pairs to start at a different station. Each pair moved from one station to another by discussing a question, writing responses on creative handouts, and attaching them to the poster. After visiting all the stations, the participants came back to the group to discuss together their thoughts and ideas concerning the following five questions displayed at five stations.

• What does belonging to a community mean to you?
• In which communities do you feel a sense of belonging? Why?
• Why do you want to be part of a community?
• Why don’t you want to be part of a community?
• Have you ever experienced being excluded from a community? Which community? Why?

As the participants noted, Gallery Walk enabled them to discuss and share their opinions and concerns about community belonging and their experiences of being included or excluded in different contexts and at different times. In addition, it made it possible to describe how belonging and community are related or unrelated and how they positively or negatively affect each other.

Collages

Making collages was one of the main activities of the workshop. The participants had an opportunity to utilise their artistic skills and to make a vision board – remembering the future. Through their collages, the participants presented how they would like to see communities in future. The participants’ collages focused on either one or several communities, and they were related to nature, sports, education, workplace, social inclusion and human relations, for instance. Some participants were familiar with making a collage with newspapers and magazines, but it was a new experience for the others. In short, collage-making was an enjoyable artistic activity for the participants to reflect on their vision for future changes in communities.

Artworks

With the participants, we also listened to and watched the artworks (a letter and films) produced by the other workshop participants involved in this research project. We had an interesting and insightful discussion with the participants who commented and shared their own stories related to the artworks. These artworks raised the questions on belonging and non-belonging in home and host communities, and what is needed to change or not change to facilitate integration into a new community.

A reflection on the wokshop

In the end, the participants were asked to reflect on the workshop sessions through different cards. Each participant chose one card and described his/her feelings and experiences concerning the workshop sessions. What most of the participants emphasised was related to gaining a better understanding of the concept of belonging, sharing and learning from each other’s experiences about community belonging, expanding social connections and feeling comfortable and included within the group. Overall, these workshop sessions were beneficial not only from the perspective of research but also from the perspective of raising the participants’ awareness about belonging to communities.

***

Kirjoittaja Sonya Sahradyan