Holkeri: - Onko nyt YK:n reformin aika?
Harri Holkeri, Jyväskylä 8.11.2001 Martti Ahtisaari-luento.
- Kuinka suuri tulee kriisin olla, jotta todellisia uudistuksia syntyy?
Uskaltaudun tässä esityksessäni alueelle, jonka asiantuntija presidentti Martti Ahtisaari itse mitä suurimmassa määrin on. Hakiessani vastausta kysymykseen, miten turvallisuutta ja hyvinvointia maailmassa voitaisiin edistää on tarkoituksenani pohtia, olisiko kansainvälisen yhteisön syytä harkita toimintamenetelmiään. Kysyn sen perään, ovatko maailman maat tänä päivänä entistä valmiimpia tiivistämään yhteistyötään. Onko erityisesti Yhdistyneiden kansakuntien rakenteiden uudistamiseen ja toimintatapojen tehostamiseen nyt aikaisempaa parempia mahdollisuuksia?
YK on jäsenvaltioittensa hallitusten yhteinen järjestö. Sen tehokkuus tai tehottomuus riippuu viime kädessä siitä, mitkä ovat eri maiden intressit ja miten ne voidaan yhdistää. Yhdistyneet kansakunnat syntyi maailmansodan seurauksena jatkamaan työtä, jota edellisen maailmansodan synnyttämä Kansainliitto ei kyennyt suorittamaan. Mutta onko sitten aina niin, että tarvitaan yhteinen suuri koettelemus, jotta uusia tärkeitä ratkaisuja saadaan aikaan. Ja kuinka suuri tulee kriisin olla, että todellisia uudistuksia syntyy?
Kun ymmärryksemme ulkopuolelle menneet terrori-iskut kohta kaksi kuukautta sitten vavisuttivat Yhdysvaltoja, sanottiin yleisesti, että uudessa tilanteessa maailman kaikki maat tarvitsevat toinen toisiaan enemmän kuin koskaan ennen. Maailman rikkain ja voimakkain kansakunta totesi välittömästi, ettei se pysty yksin huolehtimaan omasta turvallisuudestaan. Amerikkalaisessa keskustelussa toisinaan esitetty ajatus, että maassa oltaisiin turvallisuuden suhteen omavaraisia haihtui nopeasti. Pidättyväisesti kansainväliseen yhteistyöhön suhtautunut USA kääntyi paitsi Nato-liittolaistensa myös YK:n puoleen.
Naton puolella maailmanpoliisiksi usein luonnehdittu Yhdysvallat vetosi järjestön huippukokouksessa toissavuoden huhtikuussa määriteltyyn uuteen strategiseen konseptiin eli ns. Washingtonin sopimuksen 5. artiklaan. Oli tietysti täysin ennalta arvaamatonta, että artikla ensi kerran aktivoitiin nimenomaan liittokunnan sotilaallisesti vahvimman valtion kohdalla.
YK:sta USA sai pyytämänsä ymmärtäjän. Niin turvallisuusneuvostossa kuin yleiskokouksessakin ilmaistiin heti seuraavana eli syyskuun 12. päivänä yksimielinen ja voimakas tuki Yhdysvaltojen terrorismin vastaisille toimille. Turvallisuusneuvoston kanta legitimoi sotilaallisen voiman käytön YK:n peruskirjan 51 artiklan mukaisesti.
Nyt kysytään: muuttuiko unilateraaliseksi eli yksipuoliseksi kuvattu USA:n ulkopolitiikka siinä yhteydessä multilateraaliseksi? Vai jääkö kaikesta jäljelle se, että syntyneessä tilanteessa, niin kuin kyynikot ovat rientäneet sanomaan, kansainvälinen monenkeskeisyys on tarpeellinen, mutta sittenkin vain väliaikainen toimintatapa välttämättömien kansallisten intressien turvaamiseksi? Toteuttaako Yhdysvallat unilateralismia nyt vain multilateraalisin keinoin?
Mitä sitten merkitsee se, että kaikkialla maailmassa ihmiset ovat alttiimpia biologiselle sodankäynnille kuin kohdennetuille terrori-iskuja? Vaikka pernaruttobakteerin levittäminen on vaatinut toistaiseksi vain melko rajoitetun määrän uhreja, kokevat varmasti kaikkien maailman maiden kansalaiset tämän kavaluuden kohdalla toisenlaista, kenties suurempaa omakohtaista pelkoa ja ahdistusta, kuin jos olisi kyse suoran fyysisen hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta.
Nämä kysymykset ovat keskeisiä, kun pohditaan kansainvälisen yhteisön työtapojen tulevaisuutta yleensä ja Yhdistyneiden kansakuntien roolia erityisesti. Eivätkä kysymykset kosketa yksin Yhdysvaltoja vaan kaikkia jäsenmaita. Erityisen keskeisessä asemassa ovat YK:n turvallisuusneuvoston muutkin pysyvät jäsenet, Kiina, Venäjä, Britannia ja Ranska.
Toistaiseksi ei mitään uutta maailmanjärjestystä ole voinut syntyä. Yhdysvaltojen jasen sotilaallisen liittolaisen Ison-Britannian Afganistan-operaatiot, joihin viime päivinä myös muita Nato-maita on ilmoittautunut, eivät ole ehtineet tuottaa ratkaisua. Vaikka toiminta täyttää kaikki sodan tunnusmerkit, jotain ennen kokematonta kuitenkin tapahtuu. Vihollisen tarkkaa olinpaikkaa ei tiedetä, vain hänen tukijoikseen todettuja ja tunnustautuneita on kyetty tuhoamaan.
Kaiken aikaisemmin käytettävissä olleen tiedon valossa ei voi olla yllätys, että massiivisellakaan voiman käytöllä ei Keski-Aasian vuoristo-olosuhteissa, joissa on sodittu tuhansia vuosia, ei edes nykyaikaisen teknologian keinoin, voida saavuttaa nopeita pysyviä ratkaisuja.
Maailma on seurannut paitsi sotilaallisen voiman käyttöä myös mediasotaa, jossa on näyttävästi tuotu esille kaikelle sodankäynnille aina tunnusomaiset täysin ulkopuolisten kärsimykset. Kun tv-kanavat suoltavat kuvaa vain sieltä, mihin kuvausryhmien sallitaan mennä tai mihin heidät varta vasten kutsutaan, syntyy mielikuvia, jotka järkyttävät meitä kaikkia. Silti sille voiman käytölle, johon liittyy myös harhaiskuja ei kuitenkaan ole loogista vaihtoehtoa.
Todelliset tulokset Afganistan-operaatioista antavat odottaa itseään kenties pitkäänkin. Kuitenkin jo muutama viikko on käyty keskustelua siitä, mikä olisi YK:n rooli, jos ja kun nykyinen Taleban-hallinto on tuhottu ja Afganistanin jälleenrakentaminen pääsee alkamaan. Yhdysvallat on selvin ja suorin sanoin tarjonnut YK:lle keskeistä asemaa uuden hallinnon rakentamisessa. Toisaalta pääsihteerin uudelleen Afganistanin erityisedustajakseen nimittämä Lakhdar Brahimi on torjunut ajatuksen, että YK asettaisi Afganistaniin hallituksen. Itse asiassa YK:lla on jo käytännössä toimintakykynsä osoittanut malli. Kokemukset Itä-Timorista ja Kosovosta saattavat olla hyödynnettävissä.
Toisin sanoen YK:n on annettava monipuolista tukea, kun tuhoutuneen maan kansalaiset alkavat rakentaa yhteiskuntaansa käytännöllisesti katsoen tyhjästä. Siinä tarvitaan YK:n lippua tarpeelliselle määrälle rauhanturvaajia - Afganistanin kohdalla oletettavasti islamilaisista maista - mutta myös ns. rauhanrakentajilla tulee olemaan mittava työmaa kaikkinaisen taloudellis-sosiaalisen infrastruktuurin pystyttämiseksi. Korostettakoon kuitenkin, että mittakaava ja kustannukset - riskeistä puhumattakaan - Afganistanin kohdalla tulevat olemaan moninkertaiset Itä-Timoriin tai Kosovoon verrattuna. YK:lla tuleekin olla jäsenmaiden ja
ennen kaikkea Afganistanin uuden hallituksen osapuolten ehdoton tuki takanaan, mikäli se haluaa välttää katastrofaalisen epäonnistumisen olosuhteissa, joihin verrattuna Kosovo on lähinnä huviretki.
Yhdistyneet Kansakunnat syntyi maailmaan, joka oli paikoitellen pahasti raunioina toisen maailmansodan johdosta. Tärkein tavoite oli se, missä Kansainliitto oli epäonnistunut eli sodan välttäminen. Perustajina olivat sodan voittajat. Hävinneitä tai niihin rinnastettuja ei ollut mukana niiden viidenkymmenenyhden maan joukossa, jotka 56 vuotta sitten allekirjoittivat YK:n peruskirjan.
Tuolloin syntyneet maailmanjärjestön rakenteet ovat monin osin vielä sellaisenaan lähes muuttamattomina olemassa, vaikka maailma on tänään paljolti toisenlainen. Selvimpiä muutoksia ovat olleet maahan lyötyjen Saksan ja Japanin nousu taloudellisiksi suurvalloiksi, siirtomaiden itsenäistyminen, Neuvostoliiton hajoaminen ja siihen liittyneiden kylmän sodan asetelmien väistyminen. Tänään on Yhdistyneissä kansakunnissa 189 jäsenmaata.
Olisi väärin sanoa, ettei YK organisaationa olisi vuosien saatossa pystynyt lainkaan uudistumaan. Monissa asioissa on kehitetty uusia työmenetelmiä ja luotu ohjelmia, jotka entisiä paremmin vastaavat alati lisääntyviä vaatimuksia. Eräs aloitetuista oleellisen tärkeistä reformiohjelmista liittyy rauhanturvatoiminnan edellytysten vahvistamiseen ns. Brahimin raportin pohjalta. Ensimmäiset uudistuspäätökset on tehty ja jatkoa odotetaan.
Erityisesti pääsihteeri Kofi Annan on virkakautenaan pyrkinyt ponnella ajamaan reformeja. Organisaatiokulttuuri on hänen ansiostaan parantunut viime vuosina huomattavasti. Pääsihteerin vastuulla on mm. sihteeristön työn modernisointi. Monista uudistuksista huolimatta monikansallinen ja -kulttuurinen byrokratia kaipaa silti yhä perkaamista. YK on lähes poikkeuksetta hidas toimija. Sen organisaatiorakenne on turhan moniportainen ja päätösvallan delegointia vierastava. Sihteeristön joissakin osissa on vielä vallalla perinteisiä läänityksiä, jotka tuovat mukaan pyrkimystä turvata oma selusta ja välttää kaikkia riskejä.
Puheenjohtajuusaikainen "oikea käteni" ja kabinettipäällikköni Jarmo Sareva totesikin, että "suomalaisella yltiöprotestanttisella asenteella YK:ssa joutuu väkisinkin pettymään. Siksi pitääkin kysyä, että mikäli YK:ssa turhautuu, onko ongelmana YK vai oma asenne. Omaksi kuvaksemme emme YK:ta voi muuttaa."
Jännitteet järjestön sisällä ovat olleet viime vuosina pikemminkin kasvamaan päin. Niissäkin on monia ulottuvuuksia. Jäsenmaiden ehdoton enemmistö eli nykyisin 133 maata kuuluu ns. kehitysmaaryhmään G-77:ään (jossa aikanaan oli 77 valtiota). Se painottaa YK:n yleiskokouksen tärkeyttä ja pyrkii korostamaan sen toimivaltaa mm. suhteessa turvallisuusneuvostoon.
Yleiskokoukseen osallistuvat kaikki jäsenmaat. Mutta sen ratkaisuista vain harvat todella sitovat kaikkia valtioita. Sen päätöslauselmat ovat suosituksia jäsenmaille, joiden omasta tahdosta jää riippumaan niiden toteuttaminen.
Sen sijaan turvallisuusneuvostolla ja sen päätöksillä on kansainvälisessä oikeudessa merkittävämpi asema. Neuvostossa on vain viisitoista jäsentä, viisi pysyvää ja kymmenen vaihtuvaa, mutta sen päätökset sitovat kaikkia YK:n jäsenmaita juridisesti.
Yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston suhteisiin on vaikuttanut myös se, että neuvosto on viimeisimmän kymmenen vuoden aikana huomattavasti aktivoitunut työssään. Sen kokouksia saattoi 90-luvun alkupuolella olla ehkä vain kerran viikossa. Nykyään kokousten viikkolista on täynnä jokaisen arkipäivän kohdalta. Samalla turvallisuusneuvosto on ottanut käsiteltäväkseen asioita, joiden yhteys neuvoston perustehtävään eli rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen on, jos kohta selvä, kuitenkin välillinen. Esimerkiksi kelvannee vaikkapa HIV/aids.
Turvallisuusneuvoston asema, koostumus ja päätöksentekotavat ovat jo vuosikymmeniä olleet keskeisiä asioita YK:n roolia koskevassa keskustelussa. Ehdottomasti vaikein kohta on yhäti samojen, toisen maailmansodan viiden voittajasuurvallan erikoisasema neuvoston pysyvinä jäseninä veto-oikeuksineen. Kysytään, että jos kerran maailman vaikutusvaltaisimmille maille on haluttu antaa turvaneuvostossa erityisasema, missä ovat Saksa ja Japani? Miksi maailman toiseksi väkirikkain maa, Intia ei ole neuvoston jäsen? Missä ovat Afrikan mantereen tai Latinalaisen Amerikan pysyvät edustajat? Neuvostoa ei pidetä
myöskään vaihtuvien jäsenten osalta maantieteellisesti riittävän tasapainoisena.
Yksikään maa ei ole ilmoittanut vastustavansa jonkinasteista turvaneuvostoreformia. Näkökulmat vain vaihtelevat kansallisten intressien mukaan. Niinpä esimerkiksi pysyvien jäsenmaiden lisäämistä vastustavilla mailla on tunnettu epävirallinen "kahviklubinsa", jonka tapaamisiin osallistuvat erityisesti ne maat, joiden mielestä jonkin naapurimaan valintaa ei tule hyväksyä.
Vuodesta 1979 lähtien on yleiskokouksen esityslistalla ollut asiakohta, jossa peräänkuulutetaan turvallisuusneuvoston jäsenmäärän lisäämistä ja tasapuolista edustusta sekä niihin liittyvien muiden kysymysten ratkaisua. Kahdeksan vuotta sitten yleiskokous päätti perustaa erillisen kaikkien jäsenmaiden työryhmän. Työryhmältä edellytettiin kaikenkattavaa ehdotusta, mikä käytännössä on merkinnyt, ettei osaratkaisuja ole voitu käsitellä.
Lisäksi sovittiin, että työryhmän tehtävä olisi kaksitahoinen: yhtäältä selvitettäisiin turvallisuusneuvoston päätöksentekomenetelmät veto-oikeus mukaan luettuna ja neuvoston jäsenmäärän mahdollinen laajentaminen ja toisaalta selvitettäisiin neuvoston työn menetelmät ja avoimuus. Vuonna 1998 päätettiin vielä, että minkä tahansa TN-reformia koskevan päätöksen tekemiseen tarvittaisiin jäsenistön 2/3 osan enemmistö.
Kahdeksan vuoden aikana ei kuitenkaan ole syntynyt ainoatakaan todellista ratkaisua. Yleiskokous on vuodesta toiseen vain päättänyt jatkaa työryhmän
työtä vuodeksi eteenpäin ja valinnut työtä johtamaan yleiskokouksen itsensä puheenjohtajan.
Olin osaltani viime yleiskokouskauden tuossa tehtävässä. Vaikka tulin yleiskokouksen johtoon Suomen hallituksen ehdottamana, ovat havaintoni ja johtopäätökseni tässä yhteydessä pelkästään henkilökohtaisia eivätkä ne välttämättä lainkaan vastaa Suomen valtiollisen johdon tai YK-diplomatian
kantoja.
Oikeastaan ainoat plussapuolelle sijoittuvat asiat koskevat niitä pohdintoja, joita vuosien mittaan on käyty turvallisuusneuvoston työmenetelmistä. Niistäkään ei ole tehty mitään muodollisia päätöksiä. Kun kuitenkin keskusteluissa jäsenmaiden valtaenemmistö on voimallisesti kritisoinut neuvostoa sulkeutuneisuudesta, on se itse omaehtoisesti ilman säännösten muodollista muuttamista lisännyt työnsä julkisuutta ja kaikille jäsenmaille suuntautuvaa avoimuutta. Silti neuvosto yhä edelleen tekee tärkeimmät ratkaisunsa tiukasti omaan piiriinsä sulkeutuneena. On jopa sanottu, että avoimuuden lisääminen yhtäällä on johtanut eneneviin salaisiin neuvonpitoihin toisaalla.
Kun johtamani työryhmän raporttia käsiteltiin YK:n yleiskokouksessa viime viikolla, kävi jälleen ilmi, ettei kiistojen tärkeimmässä asiaosiossa eli turvaneuvoston kokoonpanosssa ja päätöksentekomenettelyssä veto-oikeuksineen ole tapahtunut viime aikojen maailmantapahtumista huolimatta mitään oleellisesti uutta.
Vuosi sitten yleiskokouskeskusteluun osallistui peräti 110 puhujaa, joista osa puhui maaryhmien puolesta. Silloin kävi täysin selväksi, että laaja enemmistö jäsenmaista olisi halunnut lisätä sekä pysyvien että vaihtuvien maiden määrää. Varsin yleisesti oltiin sitä mieltä, että mikäli uusia pysyviä jäseniä valitaan, tulee niillä olla samat oikeudet kuin tähänastisillakin.
Onko sitten veto-oikeus ylipäänsä perusteltu? Sen säilyttämistä - ainakin nykyisessä rajoittamattomassa muodossaan - vastustetaan laajalti. Yhtä peräänantamattomasti 5 pysyvää jäsentä haluaa sen säilyttää. Näkökulmasta riippuen voidaan sanoa, että veto-oikeus joko lisää tasa-painoa tai vääristää ja halvaannuttaa tilanteita. Tilastot veto-oikeuden käytöstä eri kriisien yhteydessä eivät suinkaan kerro kaikkea. Veton käytöllä uhkaaminen on sekin osa järjestelmää.
Puolustaessaan oikeutensa säilyttämistä pysyvät jäsenet viittaavat mm. siihen, että näin pakotetaan turvallisuusneuvosto kannanmuodostukseen, joka vähiten loukkaa kulloinkin kysymyksessä olevaa kansallista itsemääräämisoikeutta. Vastapuoli kysyy kuitenkin mm. Ruandan ja Srebrenican kauheuksiin viitaten, eikö juuri veto-oikeuden olemassaolo estänyt YK:ta toimimasta perustehtävässään rauhan ylläpitämisessä ja ihmisoikeuksien turvaamisessa.
Vaikka jäsenmaiden joukossa saattaa olla niitäkin, jotka omien resurssiensa riittämättömyydestä johtuen ovat halukkaat pysyttämään päävastuun yksinomaan suurvalloilla, on kuitenkin ilmeistä, että YK:n yleiskokoussalista löytyisi tarvittava 2/3 enemmistö ainakin osittaisille peruskirjan uudistuksille. Nykynäkymin se ei kuitenkaan johtaisi mihinkään, sillä niiden voimaansaattamiseen tarvitaan ratifiointi 2/3 jäsenmaista ja niiden joukossa tulee olla kaikkien turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden. Tätä takalukkoa ei toistaiseksi ole pystytty avaamaan.
Turvaneuvostoreformiin on esitetty yksityiskohtia inhimillisen mielikuvituksen koko kirjon leveydeltä. Pohtimatta niitä tässä yhteydessä pidempään, joutuu aprikoimaan, olisiko perusteltua siirtää koko kysymys pohdittavaksi jossain muualla kuin tähänastisessa työryhmässä, jossa eri maiden edustajien poliittinen painoarvo riittää hyvin keskustelujen käymiseen mutta ei asioista neuvottelemiseen ja niistä sopimiseen. Esitin itse lähes viimeisiksi töikseni yleiskokouksen puheenjohtajana, että asia otettaisiin esille esimerkiksi ulkoministeritasolla järjestettävässä hallitusten välisessä kokouksessa. Olen havainnut, että viimeviikkoisessa yleiskokouskeskustelussa ajatus on saanut jossain määrin jopa vastakaikua. Hyvin valmisteltuna se ehdittäisiin pitää jopa ennen kuin työryhmä viettää saavutustensa tuloksettomuuden kymmenvuotisjuhlia kahden vuoden päästä!
YK järjestönä ja sen toimintatavat ovat mitä lukemattomimpien toinen toistensa päälle tehtyjen kompromissien tulosta . Niistä löytyy ihmettelemisen ja kritiikin aiheita varmuudella kaikille. Tarkkailija näkee myös byrokraattista muutosvastarintaa ja koordinaation puutetta.Yleiskokouksen työskentely on yksi alue, joka tulisi ajanmukaistaa. Sen esityslista on esimerkki siitä, mitä tapahtuu, jos asioita ei pystytä panemaan tärkeysjärjestykseen. Kun yleiskokoukselle on peruskirjassa annettu oikeus keskustella ja esittää suosituksia miltei kaikista taivaankannen alle mahtuvista asioista, on sen edessä nykyisin kaiken kaikkiaan parisataa asiakohtaa, joista suurin osa toistuu vuodesta toiseen. Lisäksi on käynyt niin, että kun uusia hyväksytään, vanhoja ei pureta alta pois. Mikä tahansa jo esityslistalla oleva asia on jonkin jäsenmaan tai -maiden ehdottama eikä siitä konsensus-periaatetta vahingoittamatta päästä helpolla eroon.
Suomen puheenjohtajakaudella päästiin asialistan keventämisessä vähäisessä määrin alkuun. Nähtäväksi nyt sitten jää, jatkuuko tämä työ.
Yksi omalaatuisimmista kokemuksistani puheenjohtajakaudeltani liittyy yleiskokouksen puheenjohtajan omien toimintamahdollisuuksien lisäämiseen. Toimikauteni loppupuolella yritin esittää omiin kokemuksiini perustuen puheenjohtajan toimiston eli ns. kabinetin vahvistamista. Suoraan sanoen olin shokeerattu siitä,k miten pienin voimavaroin vähäinen joukkomme joutui päivittäin kohtaamaan järjestön mittavan byrokraattisen koneiston asettamat haasteet.
Kukaan ei voinut kuvitella, että hahmottelemani vaatimattomat esitykset olisivat olleet omiin tai oman maani tarpeisiin ajateltuja. Kaikille oli selvää, että Suomella olisi näillä näkymin tilaisuutensa YK:n yleiskokouksen puheenjohtajuuteen seuraavan kerran noin kahdensadan vuoden päästä.
Yleiskokouksen työn sujuvuuden parantaminen ei kuitenkaan ole kaikkien mielestä suotavaa eikä varsinkaan puheenjohtajan kabinettia vahvistamalla. Minulle sanottiin melko suoraan, että jos niin meneteltäisiin, syntyisi kenties uusi, varsinkin sihteeristön kannalta harmillinen valtakeskittymä.
Yleiskokouksen esityslistaa olisi siten karsittava, että asioista siirrettäisiin huomattava määrä kuuteen pääkomiteaan. Niissä kaikki jäsenmaat ovat edustettuina ja voivat ratkoa kaikki enemmän tai vähemmän toistuvaan arkirutiiniin kuuluvat, vaikka sinänsä isotkin asiat. Tällöin taas voisi itse yleisistunto keskittyä nykyistä paremmin juuri niihin polttaviin kysymyksiin, joita nyt yritetään käsitellä muualla.
Nykyisin yleiskokouksen yleisistunnon asiarunsaudesta johtuu osin se, että parin viime vuosikymmenen aikana on ryhdytty järjestämään joidenkin teemojen pohjalle rakennettuja erillisistuntoja tai suuria maailmankokouksia. Useissa tapauksissa ne järjestetään riittävän huomion varmistamiseksi kyseessä olevalle asialle.
Puhtaasti rahanäkökulmasta näiden muotiin tulleiden erilliskokousten välttäminen olisi järkevää. Varsinkin mittavat maailmankokoukset milloin missäkin maapallon kolkassa ovat suuri taloudellinen rasite niin järjestölle kuin jäsenmaillekin. Sen sijaan, että haluttu asia tai ongelma puitaisiin YK:n omissa suojissa, siirretään kokouksen pitämiseen tarvittava kallis koneisto väliaikaisesti paikasta toiseen. Varsinkin pienimmille jäsenmaille syntyy vaikeuksia, kun niiden vähäiset henkilöresurssit asettavat rajoituksia suurelle määrälle matkustamista. Jatkuva erilliskokousten järjestäminen on myös omiaan nakertamaan
yleiskokouksen asemaa ja arvovaltaa. Ainoaksi erityiskokouksia puoltavaksi argumentiksi laskisin niissä kulloinkin käsiteltävän teeman saaman erityishuomion tiedotusvälineissä.
YK:n oma talous ja sen saneeraus on reformikeskustelun kestoaihe. Juuri tällä hetkellä suorastaan poikkeuksellisesti ei järjestöllä ole kassakriisiä, kun Yhdysvallat syyskuussa maksoi huomattavan osan rästeistään. Saattaa olla, että jopa Suomelle maksetaan nyt pitkään odotettuja kustannusosuuksia rauhanturvaoperaatioista. Silti mistään pysyvästä vakautumisesta ei voi puhua. Jouluaaton aattona viime vuonna öytyi tosin ratkaisu jäsenmaksuasteikkoihin kolmeksi vuodeksi, mutta merkittäviä uudistuksia on pystyttävä aikaansaamaan, jotta rahoituskysymyksistä ei tule YK:n toiminnan kompastuskiveä. On mitä
ilmeisintä, ettei nyt jo useamman vuoden jatkunutta budjetin nollakasvua enää voida ilman vakavia toiminnallisia vaurioita jatkaa.
Vastoin varsinkin Amerikassa levitettyjä populistisia väitteitä YK:n varsinainen vuosibudjetti, ilman rauhanturvakustannuksia, ei ole suhteellisesti ottaen suuri.
Viimeisin kaksivuotiskaudeksi hyväksytty talousarvio on puolitettuna Helsingin kaupungin budjetin luokkaa.
Yhdistyneiden Kansakuntien tehtäväluettelo alkaa rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisellä. Mutta myös muita tehtäviä on runsaasti. Miltei kaikki niistä ovat tavalla tai toisella keskenään sidoksissa. Ihmisoikeuksien turvaaminen, sosiaalisten, taloudellisten ja sivistyksellisten olosuhteiden parantaminen sekä ehtävät terveydenhuollon tai koulutuksen kehittämiseksi ovat itse asiassa kaikki saman asian eri ulottuvuuksia.
Aivan liian usein YK:n tehtäväksi on tullut konfliktien jälkihoito sen sijaan, että olisi ollut mahdollisuuksia niiden ennaltaehkäisyyn. Kun käydään keskustelua rauhanturvatoiminnasta ja mm. sen kustannuksista, tulisi muistaa, että kriisien torjunta etukäteen tulee aina halvemmaksi kuin raunioiden raivaaminen jälkikäteen.
Kehitysyhteistyö nousee tällöin keskeiseen asemaan. On mielestäni valitettavaa, että monilla tahoilla ja myös täällä meillä Suomessa siihen suhtaudutaan kuin välttämättömään pahaan, josta on syytä selvitä mahdollisimman vähällä. Tällainen asenne ei kuitenkaan pidemmän päälle auta. Kansainvälisen yhteisön on tähänastista paremmin pystyttävä lunastamaan maailman poliittisten johtajien eri yhteyksissä antamat lupaukset. Vuosi sitten pidettiin YK:n yleiskokouksen yhteydessä tähän asti mittavin huippukokous. Siinä 147 valtion tai hallituksen päämiestä antoi yhteisen vuosituhannen julistuksen. Sen monista kunnianhimoisista tavoitteista, mm. maailman köyhyyden puolittamisesta vuoteen 2015 mennessä, ovat kuitenkin juuri kehitysyhteistyökysymykset saaneet
saatteekseen jäsenmaissa poliittisia käytännön toteutuspäätöksiä vain vähän, jos lainkaan.
Ensi vuoden maaliskuussa pidetään Meksikossa kehitysrahoitusta koskeva YK:n, sen kaikkien jäsenmaiden sekä maailmanpankin, kansainvälisen valuuttarahaston ja maailman kauppajärjestön yhteinen kokous. Siihen valmistautuminen on ollut jo pari vuotta menossa. Kokouksessa on tarkoitus puhua paitsi itse rahasta myös koordinoida tähänastista selkeämmin sen käyttöä. Merkkejä siitä, että jonkinlaista uudistumista ainakin vähäisessä määrin tapahtuisi, on ollut olemassa.
Suomen kaltaisten maiden tulee mielestäni ottaa edessä oleva kokous vakavasti. Monen muun maan lailla meitäkin vaivaa oma kansallisen koordinoinnin ongelma. Kun ulkoministeri tai kehitysyhteistyöministeri osallistuvat esimerkiksi YK:n kokouksiin, he tuovat esille Suomen hallituksen kannan. Ja kun sitten valtiovarainministeri matkustaa maailmanpankin kokoukseen on hänenkin esityksensä Suomen hallituksen kanta. Nuo julkiset kannat eivät välttämättä aina ole keskenään ristiriidassa, mutta niiden painotukset ovat usein erilaisia. Jotta kaikinpuolinen uskottavuus lisääntyisi, olisi toivottavaa, että tulevaan
Meksikon kokoukseen matkustettaisiin eri maista ministeritasolla sekä ulko- että valtiovarainministeriöistä.
Yllättäen syntyneessä uudessa maailmantilanteessa on vakuutettu, että YK:n rooli on nyt entistä merkittävämpi. Muuta yhtenäistä järjestelmäähän ei ole. Silti on syytä muistuttaa, ettei maailmanjärjestö pysty mihinkään yksin. Jäsenmaiden teot ja tekemättä jättämiset ovat keskeisiä. Mutta ei sekään vielä riitä. Mukaan tarvitaan myös kansalaisyhteisöt ja yksityissektori. Uudistusta eivät tässä suhteessa kaipaa vain vallitsevat rakenteet vaan ajattelutapa. Meille tuttu tapa hyväksyä esim. kansalaisjärjestötoiminta osaksi yhteiskunnallista perusprosessia ei suinkaan ole läpikäyvä suhtautumistapa kaikkialla maailmassa. Ja jotta globalisaation myönteiset vaikutukset saataisiin jaetuksi nykyistä tasaisemmin eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten kesken, tarvitaan myös kumppanuutta yritysmaailman kanssa.
Rämpiessään vielä aikaisempien ongelmien ja uudistamistarpeiden viidakossa on kansainvälinen yhteisö tänä syksynä joutunut suunnattomien uusien uhkakuvien eteen. Toivoa paremmasta ei kuitenkaan pidä heittää menemään. Kaikki rohkaisu on nyt paikallaan. Siksi on todella merkittävää se, että
Nobelin sadas rauhanpalkinto on myönnetty YK:lle ja sen pääsihteeri Kofi Annanille.
