Rehtori Jari Ojalan juhlapuhe itsenäisyyspäivänä 6.12.2023

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, lotat, hyvät juhlavieraat, pyydän teitä hetkeksi laittamaan silmänne kiinni ja lähtemään aikamatkalle. 

Kuvitelkaa itsenne sadan vuoden taakse, juuri itsenäistyneeseen ja sisällissodan käyneeseen Suomeen. Pieneen pirttiin Keski-Suomeen. Pirttiin, jossa on tupa ja yksi huone. Isä, äiti ja viisi lasta. Kaikilla vanhat, kuluneet vaatteet. Ruokaa on niukalti. Perheen isä tekee raskaan metsätyön jälkeen luutia puhdetöinään. Emäntä alustaa taikinaa pettujauhoista.

Kaikesta näkyy äärimmäinen köyhyys. Mutta perhe on kaikessa kurjuudessaan onnellinen, leikkisä ja naurava – vaikka kuukausi aiemmin on saatettu hautaan jälleen yksi pienokainen, joka ei selvinnyt ensimmäisen elinvuotensa loppuun. 

Ajatuskuva sadan vuoden takaisesta Suomesta pysäyttää. Kuva kertoo äärimmäisestä köyhyydestä, mutta myös onnellisuudesta, rakkaudesta.

Suomen itsenäisyyden alussa Suomi oli eriarvoinen maa. Moni eli niin maaseudulla kuin kaupungeissakin tämän päivän mittapuulla käsittämättömän vaatimattomissa olosuhteissa. Valtaosalle suomalaisista elämä oli kaukana kaupunkien kivitalojen perheiden vauraudesta, joka sekin toki oli vaatimatonta tähän päivään verrattuna.

Pettu ja muut luonnon korvikeravinnot olivat suomalaisten ruokavaliossa arkipäivää 1800-luvulla, ja paikoin vielä sata vuotta sitten. Leipäviljan saatavuuspulmat 1917 olivat keskeinen syy levottomuuksiin, jotka lopulta johtivat sisällissotaan niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Sata vuotta sitten koettiin viimeinen nälänhätä Suomessa.

Tulo- ja varallisuuserot olivat Suomessa suurimmillaan 1800–1900-luvun vaihteessa, itsenäisyyden aattona. 

Eriarvoisuuden väheneminen ja tietoinen vähentäminen ja kaikkien suomalaisten vaurastuminen on suomalaisen yhteiskunnan suurin menestystarina. Tähän menestykseen tarvittiin sekä sisäisen että ulkoisen turvallisuuden takaaminen – kuten tiedämme, äärimmäisin keinoin ja uhrauksin. 

Eriarvoisuus ja osattomuuden tunne lisää yhteiskunnassa jännitteitä; tämä purkautui reilu sata vuotta sitten vapaussodasta ja kapinasta alkunsa saaneeksi  sisällissodaksi, jonka taustalla toki olivat myös ulkoiset vaikutukset, Venäjän levottomuus ensimmäisen maailmansodan lopussa sekä kiristyneet poliittiset jännitteet.

Hyvinvoinnin kasvu oli pitkään sidoksissa jatkuviin kriiseihin: sotiin, katoihin, nälänhätiin, pandemioihin. Kriisit yksinkertaisesti estivät hyvinvoinnin ja talouden kasvun. Kriisien väheneminen ja vähentäminen on hyvinvoinnin ja talouden kasvun tärkein edellytys pitkällä aikavälillä.

Kriisejä toki on yhä, mutta niiden vaikutus ei ole yhtä musertava kuin menneillä vuosisadoilla. 

Vielä noin 160 vuotta sitten, 1860-luvun lopulla, kun Jyväskylässä käynnisteltiin opettajaseminaaria, Suomi kärsi nälkävuosista; tuolloin kuoli ennenaikaisesti viisi prosenttia väestöstä – tänä päivänä se tarkoittaisi lähes 280 000 suomalaisen ennenaikaista kuolemaa. 

Vielä julmemmin kriisit kohtelivat Suomea tunnetun historiamme pisimmän, yli 60 vuotta kestäneen taantuman aikana 1600–1700-luvun vaihteessa: tuolloin 1690-luvun nälkävuosina kuoli yli viidesosa väestöstä – tänään se tarkoittaisi yli miljoonaa suomalaista. Tuhoa täydensi vain reilu kymmenen vuotta myöhemmin Suuren pohjan sodan myötä alkanut isoviha, jonka kauhut vastaavat käsittämättömyydessään Ukrainan Butshan kuvastoa – mutta suuremmassa ja jopa julmemmassa mittakaavassa.

Kriisien väheneminen on siis keskeinen edellytys yhteiskuntien ja hyvinvoinnin kehittymiselle. Niin Suomessa kuin muuallakin. Niin on yhä tänä päivänä.

Nykypäivän kriisien – niin ihmisten kuin luonnonkin aiheuttamien – ratkaiseminen on meidän kaikkien kannalta tärkeää, sillä globaalissa maailmassa yhden kriisi on kaikkien kriisi. Euroopassa Ukrainan kriisi on myös Suomen kriisi.

Edesmennyt presidentti, rauhannobelisti Martti Ahtisaari ymmärsi tämän ja toimi sen mukaisesti. 

Suomen itsenäisyys on vain muutamien sukupolvien mittainen – se on silmänräpäys ihmiskunnan historiassa. Oma isoisänikin oli jo 18-vuotias Suomen itsenäistyessä.

Silti muutaman sukupolven aikana on rakennettu huikea menestystarina nimeltä Suomi. 

Vaatimattomasta ja dramaattisista, poliittisesti jakautuneesta lähtötilanteesta on rakennettu yksi maailman vauraimmista yhteiskunnista, vahva, tasa-arvoinen demokratia, joka on selvinnyt niin sodan kauhuista kuin ajoittaisista talouden taantumista.

Suomi lähti takamatkalta: olimme yksi Euroopan köyhimmistä kansakunnista vuonna 1918. Tämä takamatka on nyt kurottu umpeen.

Jos käännetään aikaa vielä kauemmas, 200 vuoden päähän, niin kehitys on ollut vielä dramaattisempaa. 

1820-luvulla suomalaisten keski-ikä oli 35 vuotta, kun tänään eliniän odote niin naisilla kuin miehilläkin on 80 vuoden tietämillä. Eliniän odote on yli kaksinkertaistunut 200 vuodessa. Parisataa vuotta sitten elinajan odotetta laskivat lapsi- ja imeväiskuolleisuus – toki vanhaksikin elettiin, jos jäi lapsena ja nuorena henkiin.

Eliniän kasvu kertoo inhimillisen hyvinvoinnin kasvusta.

Mutta emme ainoastaan elä pidempään. Olemme myös terveempiä, kiitos paremman ruokavalion sekä terveyden- ja sairaanhoidon. 

Yksilötasolla parempi ravinto näkyy siinä, että olemme pidempiä ja painavampia kuin esi-äitimme ja esi-isämme: kehomme koko on 50 % suurempi kuin esivanhemmillamme 200 vuotta sitten. Suomalaismiesten keskipituus on kasvanut noin 15 senttimetriä 1820-luvulta tähän päivään.

Itsenäisyyden aikana Suomi ja suomalaiset vaurastuivat. Keskeisin syy vaurastumiseen oli lopulta vapaus – se, että suomalaisilla, meillä kaikilla, on ollut vapaus tehdä ja valita työmme ja toimeentulomme lähteet, toisin kuin satojen vuosien takaisilla esivanhemmillamme sääty-yhteiskunnan puristuksissa. Samanaikainen teknologinen ja taloudellinen kehitys saattoi näin jakaa hedelmiään yhä laajemmalle joukolle. 

Demokraattinen yhteiskunta on tasoittanut hyvinvointieroja ihmisten välillä tulonsiirtojen ja koulutuksen avulla. Omille esivanhemmilleni eteneminen koulutuksen kautta olisi ollut mahdotonta; siksi tunnen suurta kiitollisuutta ja nöyryyttä siitä, että peruskoulu ja lukio mahdollistivat minulle monen muun ikäiseni suomalaisen tavoin opinnot yliopistossa.

Talouskasvun ja hyvinvoinnin myötä absoluuttinen köyhyys on vähentynyt niin Suomessa kuin ennen kaikkea maailmassa. Silti yhä tänä päivänä lähes miljardi ihmistä elää köyhyydessä. Olosuhteissa, joissa valtaosa suomalaisista eli parisataa vuotta sitten.

Talouskasvu korreloi vahvasti useiden muiden hyvinvoinnin mittareiden kanssa: talouskasvu mahdollisti elintason nousun, reaalipalkkojen kohoamisen, eliniän pidentymisen, keskipituuden kasvun, ihmisten painon nousun, paremmat asuinolot, terveyden, koulutuksen. Yksinkertaistaen: talouskasvu on ollut hyvä ihmisille. 

Näin onkin, kun katsomme keskiarvoja. 

Mutta, kasvu on ollut hyvä vain osalle ihmisistä.

 Kasvun ohessa on ollut aina eriarvoisuutta – tulot ja varallisuus eivät ole koskaan jakautuneet tasan, eivätkä voikaan jakautua – jos ja kun pidämme kiinni demokraattisen yhteiskunnan perustasta, vapaudesta. 

Suomessa korkeimman yhden prosentin osuus tuloista on laskenut koko 1900-luvun, tosin vuosituhannen vaihteessa osuus kääntyi kasvuun – joskaan ei niin jyrkästi kuin monissa muissa länsimaissa.

Tänään meillä on parempi olla kuin esivanhemmillamme vain reilu sata, saati kaksisataa vuotta sitten. Siitä meidän kaikkien on syytä kiittää edeltäneitä sukupolvia, jotka ovat tämän maan meille rakentaneet.

Talouden kasvun resurssit on otettu luonnosta, jonka rajat ovat jo tulleet vastaan. 

Hyvät kuulijat, jokapäiväisessä uutisoinnissa ja meillä tutkijoillakin on taipumus kaivaa tästä päivästä esiin pulmia. 

Ja hyvä niin, niin pitääkin. 

Mutta aina välillä on syytä pysähtyä pohtimaan myös sitä, kuinka paljon asiat ovat myös paremmin nyt kuin mitä ne olivat joskus aiemmin. Tilastoista näemme – kuten edellä osoitin – usean inhimillisen kehityksen mittarin kertovan kiistatta siitä, että nyt on paremmin kuin ennen. 

Tilastot voivat kuitenkin olla ristiriidassa sen kanssa, miten ihmiset kokevat elämänsä ja hyvinvointinsa juuri nyt. Ja moni myös haikailee menneeseen, nostalgiseen parempaan aikaan – jota välttämättä ei ollut. Meillä jokaisella on tietenkin oikeus tähän kokemukseen, menneiden vuosien ikuisesti lämpimiin kesiin ja ojanpientareiden mansikkapaikkoihin.

Suomen itsenäisyyden historiasta on syytä ottaa oppia. 

Siitä, kuinka on rakennettu demokratiaa, hyvinvointia ja vähennetty eriarvoisuutta. Kuinka on selvitty kriiseistä, yhdessä ponnistellen. Rakennettu yksi maailman vauraimmista ja kilpailukykyisimmistä maista, jonka menestys perustuu tasa-arvoon ja koulutukseen. Koulutus on myös Suomen tulevaisuuden voimavara, siksi ei ole syytä kyynistyä Pisa-uutisten varjossa.

Mutta Suomen itsenäisyyden historian kanssa on syytä oppia myös tulevaisuutta varten, jotta osaisimme paremmin ottaa vastuun jokapäiväisistä pienistä ja suurista päätöksistä, joilla rakennamme tulevaisuuden Suomea.

Toivottavasti osaamme tehdä tänään sellaisia päätöksiä, että meidän jälkeemme tulevat sukupolvet voivat kokoontua Jyväskylässä sadan vuoden päästä kiittämään meitä siitä, että olemme pitäneet yllä ja vahvistaneet meitä edeltäneiden sukupolvien rakentaman demokratian, hyvinvoinnin ja turvallisuuden. 

Jotta he voivat kiittää meitä siitä, että olemme jaksaneet menneiden sukupolvien tavoin aktiivisesti vahvistaa myös kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää, joka on pienen Suomen turvallisuuden ja hyvinvoinnin elinehto – muutoin isot maat sanelevat sen mitä ja miten saamme tehdä ja toimia. 

Ja toivottavasti tulevat sukupolvet kiittävät meitä sadan vuoden kuluttua sukupolvena, joka pysäytti ilmastonmuutoksen ja luontokadon ja mahdollisti näin tuleville sukupolville turvallisen ja elinkelpoisen maan ja maailman asua ja menestyä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!