Eino Heikkilä

Turun yliopiston yliopistonlehtori Elina Valovirta kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä Kulttuurintutkimus-lehden numerossa (42:3, 56) siitä, miten akateemisessa maailmassa “on radikaalia olla hidas tai kiireetön, koska se asettaa näkyväksi yliopistoissa vakiintuneen, kestämättömän kiirepuheen ja performatiivisen nopeiden voittojen tavoittelun”. Uusliberalismin aikakaudella yliopistoissa on olemassa todellinen riski sille, että nopeiden voittojen ja tehokkuuden tavoittelu lyö laudalta huolellisen tutkimisen ja hitaan ajattelun kypsät hedelmät.

Olen apurahatutkija Jyväskylän yliopiston KUMU:n koulutusohjelmassa vielä tämän vuoden. Olen tehnyt tutkimustani ja asunut Helsingissä koko ajan, minkä takia suhteeni Jyväskylän yliopistoon on toistaiseksi jäänyt ohueksi. Olen tänä vuonna hakemassa yliopistopedagogisiin opintoihin, joiden myötä saisin syyn viettää enemmän aikaa yliopiston hienolla kampuksella. Tässä kirjoituksessa pohdin omaa tutkijantaipalettani suhteessa Valovirran ajatuksiin hitaan tutkimustyön arvosta.

Väitöskirjassani ja sen jälkeisessä postdoc-tutkimushankeessani olen keskittynyt etnografiseen tutkimustapaan teoriassa ja käytännössä. Etnografia on hidas, osaltaan haastava mutta myös hyvin palkitseva tutkimusmenetelmä ja tutkimuksellinen orientaatio, jonka tarkoituksena on ymmärtää ja tulkita kulttuurisia ilmiöitä ja ihmistä osana kulttuuria.

Etnografia alkoi kiinnostaa minua oikeastaan jo kandivaiheessa Helsingin yliopistossa. Päädyin tekemään kanditutkielman kirjansitojien työstä, tuosta perinteisestä käsityötaidosta, jolla edelleen on tekijöitä digitalisaatiosta huolimatta. Haastattelin ja havainnoin tutkielmaa varten kirjansitojia työssään. Se opetti minulle paljon paitsi kyseisestä käsityöammatista myös tutkimuksen tekemisestä ja tieteellisestä ajattelusta. Graduni tein puolestaan taidemallien kehollisuudesta, mikä oli hyppy minulle tärkeään piirtämisen maailmaan ja auttoi ymmärtämään kehollisuuden merkitystä tutkimustyössä.

Sekä kandityö että pro gradu johdattivat minut miettimään etnografiaa laajemminkin, ei ainoastaan käytännön toimintana, vaan tutkimuksen episteemisenä lähtökohtana ja metodologiana. Sen myötä päätin väitöskirjassani keskittyä etnografiseen tietoteoriaan, tutkijan rooliin tutkimusprosessissa ja siihen, miten etnografista tietoa tuotetaan kirjoittamalla hyödyntäen narratiivisia keinoja. Teoreettinen antini etnografiselle tutkimusperinteelle julkaistiin väitöskirjana vuonna 2023.

Neljän vuoden väitöskirjaprosessin jälkeen halusin uutta tuulta alkavalle tutkijanuralleni ja päätin siirtyä Helsingistä Jyväskylän yliopistoon saatuani Koneen Säätiöltä rahoituksen postdoc-hankkeelleni, jonka työotsikkona on “Hyvinvoinnin ja huolenpidon verkostot yhteisöllisessä senioriasumisessa.” Hankkeen myötä minulla on ollut etuoikeus perehtyä ajankohtaiseen yhteisöasumisen malliin ja ikääntyvien hyvinvoinnin kysymyksiin. Vaikka tutkimushankkeelle asetettu aika alkaa olla käytetty, minusta tuntuu, että olen vasta suhteellisen alussa aiheen käsittelyssä.

Minulla on melkein valmiina pari artikkelikäsikirjoitusta, mutta varsinaisesti olen julkaissut vasta yhden katsauksellisen esseen sekä pitänyt muutaman esitelmän aiheesta. Se tuottaa minulle paineita, sillä tiedostan hyvin akateemisen maailman sanomattoman säännön “julkaise tai tuhoudu”, joka ohjaa tutkijoita jatkuvaan kilpailuun aikaa vastaan. Jos et julkaise säännöllisesti artikkeleita mielellään korkeatasoisissa tieteellisissä journaaleissa, olet vaarassa unohtua ja menettää statuksesi rahoituksista ja akateemisista työtehtävistä päätettäessä. Olet vaarassa jäädä jälkeen.

Akateemisen maailman vaatimus julkaisuista on omiaan aiheuttamaan paineen ja kiireen tuntua tutkimukseen, mikä puolestaan käy huonosti yksiin etnografisen, hidasta ja huolellista ajattelua ja kehollista herkkyyttä edellyttävän tutkimustyön kanssa. Apurahatutkijana joudun myös jatkuvasti miettimään, mistä saan mahdollisen uuden rahoituksen vai jäänkö niin sanotusti tyhjän päälle.

Näistä mietteistä huolimatta koen olevani hyvin etuoikeutettu saadessani viettää aikaani tutkimuksen ja kirjoittamisen parissa. Olen myös Jyväskylän yliopistolle ja Helalle kiitollinen siitä, että kaltaiseni “freelance”-tutkijat pyritään aktiivisesti tuomaan mukaan yliopistoyhteisön toimintaan.

En tiedä miten akateemiselle uralleni tulee lopulta käymään. En ole ollut asiassa kovinkaan suunnitelmallinen, enkä tykkää myöskään stressata asiasta liikaa. Voihan olla, että päädyn lyhyen tutkijanuran jälkeen ihan muihin hommiin. Olen tässä välissä opiskellut hierojaksi, joten se on yksi mahdollisuus jos rahoitushanat osoittavat hyytymisen merkkejä. Omalla tavallaan hierojan työ olisi paluuta perusasioiden ääreen, käsillä tekemisen, kehollisuuden ja hyvinvoinnin edistämisen teemoihin, jotka ovat kiinnostaneet minua myös tutkijana.