Piia Einonen

Työskentelen historian yliopistotutkijana sekä historian ja etnologian laitoksen koulutusvarajohtajana, ja vaikka urapolkuni saattaa näin jälkikäteen tarkastellen näyttää johdonmukaiselta sekä määrätietoiselta, se ei suinkaan sellainen ollut. Aloitin työurani jo 14-vuotiaana myymällä farkkuja ja vielä opiskeluaikanakin rahoitin Beaverseilla ja Dallaseilla opiskeluni. Lukion jälkeen pidin välivuoden ja sijaistin kotikuntani lukiossa ja yläasteella kaikkea mahdollista kotitaloudesta laajaan fysiikkaan, josta en tietenkään ymmärtänyt yhtään mitään. Kokemus ei ollut järin voimaannuttava tai opettajan uralle houkutteleva, mutta ainakin siinä pääsi kokemaan opettajuuden arkea. Se myös opetti, että kaikenlaisesta selviää.

Välivuoden aikana kirkastui ajatus historian opinnoista, koska rakastan historiaa – sen sijaan en uhrannut ajatustakaan sille, mihin tulevaisuudessa voisin työllistyä. Nautin opinnoista ja opiskelijaelämästä, ja nautin myös tutkimisesta ja kirjoittamisesta. Missään vaiheessa en kuitenkaan edes osannut ajatella tutkijanuraa vaihtoehtona, kunnes sain ehdotuksen mahdollisuudesta jatko-opintoihin. Toimin kuten tapanani oli (ja on edelleen) eli tartuin tilaisuuteen. Väitöskirjani käsitteli Tukholman poliittista kulttuuria 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa, ja aikana ennen digikameroita sain viettää vuoden Tukholman arkistoissa sekä vierailevana tutkijana Tukholman yliopistossa. Tein jatko-opintoja sekä valtakunnallisella historiatieteiden tutkijakoulun rahoituksella että sijaisuuksilla opetustehtävissä. Väitöskirjani valmistui vuonna 2005.

Olin pitkään akateemisena silpputyöläisenä sijaisuuksissa ja erilaisissa hankkeissa, kuten Jyväskylän yliopiston historia -kirjahankkeessa ja useissa Suomen Akatemian rahoittamissa tutkimushankkeissa. Vähitellen väitöskirjatyön spin-offien hiipuessa tutkimusintressini alkoivat yhä enemmän suuntautua itään ja Viipurin historiaan. Suurelta osin vastaväittäjäni Kimmo Katajalan ansiosta pääsinkin syventymään Viipurin 1800-luvun historiaan erityisesti Itä-Suomen yliopiston Suomen Akatemia -tutkimushankkeissa, joista toisen (Nation Split by the Border. Changes in the Ethnic Identity, Religion and Language of the Karelians from 1809 to 2009, PI Tapio Hämynen) kuluessa sain myös työskennellä Itä-Suomen yliopistossa, vaikkakin etänä. Hanke syvensi kiinnostustani kieleen, kulttuuriin ja uskontoon, joita olen sen jälkeen sivunnut useissa julkaisuissani. Mielenkiintoni on tosin laajentunut myös erityisesti tilallisuutta sivuaviin teemoihin Viipurin historiassa ja olen kirjoittanut liikkuvuudesta useammassakin julkaisussa. Tuoreimmassa tutkimusartikkelissani käsittelen yhdessä Maare Paloheimon kanssa tulipalojen aikaisia varkauksia 1800-luvun alkuvuosikymmeninä useissa eri kaupungeissa, joista keskiössä ovat pahoin palaneet Turku ja Raahe. Kaupunkihistoria on kuitenkin pysynyt tutkimukseni punaisena lankana aina gradusta (joka sekin käsitteli Tukholman historiaa) saakka.

Vuodesta 2012 lähtien olen työskennellyt historian yliopistotutkijana ja vaikka titteli antaa muuta olettaa, työhön kuuluvat olennaisena osana myös opetustehtävät. Laaja-alaisen opettajan pätevyydenkin hankin aikuiskouluttajan pedagogisilla opinnoilla väitöskirjan valmistumisen jälkeen, vaikka ensimmäisten opetuskokemusteni perusteella en olisi ikinä ajatellut pedagogisiin opintoihin päätyväni – uraohjaajaksikin valmistuin 2010-luvun lopulla. Kymmenen vuoden välein on siis tullut pakottava tarve kouluttautua lisää ja haastaa itseään, sekä vahvistaa omaa osaamista. Jännityksellä jo odotan, että vieläkö parin vuoden päästä eteen taas tupsahtaa joku täysin vastustamaton ja mahdottoman työläs koulutus, johon on vaan pakko tarttua. Koulutukset niin yliopiston sisällä kuin muuallakin ovat myös luoneet korvaamattomia verkostoja ja tutustuttaneet uusiin ihmisiin.

Nykyisissä tehtävissäni olen toiminut jo yli kymmenen vuotta, sillä aloitin työt koulutusvarajohtajana vuonna 2014 ja samana vuonna sain kaupunkihistorian dosentuurin. Koulutusvarajohtajana työhöni sisältyy vastuu koko laitoksen koulutuskokonaisuudesta ja paljon hallinnollista työtä, sekä lähijohtajatehtäviä. Tutkimukselle on nykyisin aikaa niukasti, mutta opetuksen ja ohjauksen ohella se on edelleen palkitsevinta tässä työssä – ja arkistossa istuminen sekä aineistoihin uppoutuminen parasta, mitä tiedän.

Vapaa-ajallani teen mielelläni kaikkea sellaista, mikä saa ajatukset pois työstä. Jumppaan, pyöräilen, kahvakuulailen, lenkkeilen ja luen, sekä verestän saksaa Duolingolla (ja liian usein jumitan räjäyttelemään vihaisia lintuja Dream Blast -pelissä). Olen myös lähes kaikkiruokainen penkkiurheilija ja viihdyn mainiosti Hippoksen hornankattilassa hyvässä seurassa. Lisäksi olen palannut teinivuosieni rakkaimpiin harrastuksiin eli discoissa käymiseen ja livemusiikkiin niin Jyväskylän sinfonian konserteissa kuin metallifestareillakin.

En olisi ikinä koskaan kuunapäivänä uskaltanut edes haaveilla työurasta, jonka lopulta olen saanut. Jonkun opiskeluaikaisen, huonosti menneen tentin jälkeen suunnittelimme ystäväni kanssa siirtyvämme opiskelemaan karjakkokeittäjiksi (sellainen koulutus oli oikeasti tuolloin vielä olemassa), mutta emme sitten kuitenkaan vaihtaneet alaa – ja hyvä niin.