Tiedettä peliin -blogi: Kalvosulkeisista kohti mentorointia – valmentajakoulutusten uusi suunta

Valmentajakoulutukset ovat saaneet ympäri maailmaa kritiikkiä siitä, että niiden vaikutukset jäävät vähäisiksi. Oppimisen sijaan päärooliin on noussut koulutuksesta saatava diplomi. Palloliitto on viime vuosikymmenen vaihteen jälkeen uudistanut valmentajakoulutuksia merkittävästi, joten siksi niiden arvontuoton ja koetun vaikuttavuuden tutkiminen on tärkeää.

Kysymystä “Miten ihmiset oppivat?” on pohdittu antiikin Kreikan ajoista lähtien. Tällä hetkellä UEFA:n sertifioimissa koulutuksissa on valtavirtana kaksi eri näkemystä ihmisten oppimisesta; sosiokonstruktiivinen oppimiskäsitys sekä aikuispedagogiikka (andragogiikka). Näiden näkemyksien pohjalta ihminen oppii sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa, joka käytännön toimintana näkyy yhdessä tekemisenä ja oppimisena erilaisten tehtävien parissa. Jotta motivaatio ja oppiminen olisi parhaimmillaan, tehtävien tulisi olla johdettuja yksilön omasta senhetkisestä tilanteesta. Palloliiton koulutuksissa tämä käsitys esiintyy hyvin vahvana erilaisten pienryhmätehtävien sekä valmentajan omaan ympäristöön liittyen tehtävien kautta. Kyseisillä toimilla pyritään mahdollisimman vahvaan siirtovaikutukseen koulutuksesta valmentajan omaan toimintaympäristöön.

Edellä mainittujen käsitysten kautta myös valmentajakouluttajien rooli koulutuksissa on muuttunut. Perinteinen opettaja, joka jakaa tietoa kalvosulkeisten kautta on muuttunut fasilitoijaksi, jonka päätehtävä on luoda erilaisia ympäristöjä, jotka tukevat valmentajien osaamisen kehittymistä koulutustilaisuuksissa. Entisestä edestäpäin kertojasta onkin muodostumassa vierellä kulkeva mentori, jonka tehtävänä ei ole antaa valmiita vastauksia vaan auttaa valmentajia kehittämään omaa ajattelua, jotta valmentajan oma toimintaympäristö toimisi jokapäiväisenä kehitysmahdollisuutena.

Muutoksessa on myös omat vaaransa. Perinteisissä käsityksissä opetustilanteessa opettaja on aktiivinen toimija ja oppilas passiivinen kuuntelija. Pedagogian ja pedagogisten käsitysten kehittyessä unelmatilanne olisi, jossa opettaja on aktiivinen mentori ja oppilas aktiivinen toimija, joka johtaa omaa oppimisprosessiaan. Suunnittelemattomasti tilanne voi kuitenkin ajautua siihen, että opettaja on passiivinen kuuntelija ja oppilas passiivinen tekijä, jolloin toiminta jää minimaaliseksi hidastaen oppimisista. Tästä syystä valmentajakoulutusten pedagogiikkaan tulisi myös jatkossa kiinnittää huomiota, jotta tavoittelisimme unelmatilanteen siirtämistä kaikille suomalaisille jalkapallokentille, jossa olisi kehitystä tukevia valmentajia ja aktiivisesti oppivia pelaajia.

Miten suunnittelemattomuudesta voisi edetä kohti unelmatilannetta? Pedagogisia menetelmiä tulisi avata koulutuksissa eli perustella miksi koulutuksen aikana toimitaan näin. Menetelmistä voisi myös käydä dialogia osallistujien kanssa, jolloin yhteisymmärrys sekä osapuolien välinen yhteistoiminta voisi kehittyä ja kasvaa koulutuksen alusta lähtien. Dialogin avulla voitaisiin myös saada koulutuksen ja osallistujien omat tavoitteet/tarpeet mahdollisimman yhteneviksi, jotta osallistujat kokisivat mahdollisimman suuren osa toiminnasta merkitykselliseksi. Kouluttajien merkitystä ja osaamista ei kuitenkaan tule unohtaa muutoksessa. Heillä on edelleen suuri rooli osallistujien osaamisen kehittymisessä, koska he toimivat mentoreina sekä perinteiseltä vaikuttavien luentotilanteiden vetäjinä. He ovat omassa prosessissaan samanlaisessa muutoksessa kuin koulutukset ja niiden pedagogia.

Palloliitto on asettanut oman strategiansa kriittiseksi menestystekijäksi nro 1, osaavat valmentajat. Vaikuttavilla valmentajakoulutuksilla on tavoitteen saavuttamisessa merkittävä rooli. Lisäksi jalkapallon suosio lajina mahdollistaa sen, että kuka tahansa voi käydä katsomassa lähikentillä minkälaista toimintaa lasten, nuorten ja jopa ammattilaisten harjoitustoiminnassa tapahtuu. Näin ollen valmentajakoulutusten pedagogia näkyy ja kuuluu ympäri Suomea lähestulkoon vuoden jokaisena päivänä.