Historia
Kirjoittanut Sonja Kärkkäinen
Joulukuu 2008
Kansanlääkintä oli Suomessa ainoa lääkintämuoto 1200-luvulle. Tietoja lääkinnästä sitä ennen on säilynyt ainoastaan loitsuissa ja kansanrunoudessa, joiden
avulla ne siirtyivät sukupolvelta toiselle. Vasta 1800-luvulla tietoa alettiin kirjoittaa niistä ylös. Ensimmäisenä tietoa suomalaisista parannustavoista
sekä lääkinnästä keräsi Elias Lönnrot. Lääkkeinä käytetyt kasvit ovat ajan saatossa muuttuneet
ja niitä käytettiin lähinnä Etelä- ja Keski-Suomessa. Pohjois-Suomessa turvauduttiin etupäässä loitsuihin.
Suomalaiset eivät luottaneet 1200-luvulla pelkästään rohtokasveihin vaan niiden vaikutusten tehostamiseksi tarvittiin loitsuja, taikoja sekä manauksia.
Karjalaisille ja saamelaisille loitsut, henkiparannus, manaukset sekä taiat olivat tärkeitä.
Tietämys luonnosta saatavista lääkekasveista lisääntyi Karjalassakin vasta 1800-luvulla.
Suomalaiset käyttivät kansanparannusta, joka pohjautui esimerkiksi luonnon lääkintään, terveydenhoidon rinnalla 1900-luvun alkuun asti.
Luonnonkasveista saatavien rohtojen kerta-annokset olivat suuria, vaikka osa kasveista oli myrkyllisiäkin. Kasvit, jotka nautittiin sisäisesti, keitettiin usein vedessä tai annettiin viinan mukana.
Niitä käytettiin paljon myös ulkoisesti esimerkiksi kääreinä. Miehille ja naisille voitiin myös antaa erilaisia lääkkeitä samaan sairauteen. Venäjän vallan aikana (1809–1917) Suomeen alettiin tuoda kasveja ulkomailta.
Samaan aikaan apteekkien määrä lisääntyi ja lääkekasveja alettiin pitää hyvin vanhanaikaisina.
Niihin ei myöskään enää uskottu samalla tavalla kuin aikaisemmin, minkä johdosta niiden käyttö väheni.
Sulo Canvell totesi vuonna 1937 suomalaisten tietävän hyvin vähän erilaisista lääkekasveista ja alkoi tämän vuoksi kerätä niistä tietoa.
Toivo Rautavaara, joka oli maa- ja metsätaloustieteiden professori, kirjoitti luonnosta saatavista luonnonyrteistä kirjoja sekä esitelmöi niistä radiossa ja oli mukana järjestämässä rohdoskasvien viljelykokeita.
Sota-aikoina luonnonyrttien käyttö lisääntyi, mutta 1960-luvulla niiden käyttö jäi jälleen hyvin vähäiseksi.
Suomalaiset löysivät jälleen luonnonyrtit 1970-luvulla ja niiden käyttö lisääntyi huomattavasti. Nykyään niitä käyttävät paljon koulutetut kaupunkilaiset ja miehet, jotka ovat eläkkeellä.
Säännöllisesti luonnonyrtteihin turvautuu suomalaisista noin 20–25% ja satunnaisesti noin 30–70% väestöstä.