Jari Eilola
Tutkimuksellinen kiinnostukseni kohdistuu varhaismoderniin magiaan ja maailmankuviin, sekä perheen, väkivallan, terveyden ja hyvinvoinnin historioihin. Olen väitellyt tohtoriksi vuonna 2003. Sen jälkeen seurasi useita lyhytaikaisia sijaisuuksia ja työsuhteita yliopistolla; ja oli joukossa muutama tilaustutkimuskin. Vuosina 2013–2018 olin akatemiatutkijana. Olen myös johtanut useita tutkimushankkeita, joita muun muassa Suomen Akatemia ja Koneen Säätiö ovat rahoittaneet. Nykyisessä tehtävässäni olen toiminut vuodesta 2015 lähtien.
Varhaismoderni aika tai noituus eivät minua mitenkään erityisesti kiinnostaneet, kun tulin opiskelemaan historiaa, vaan niiden pariin päätyminen oli monen sattuman summa. Praktikumissa luettu Brian P. Levackin noitaoikeudenkäyntejä käsittelevä kirja antoi siihen kimmokkeen. Suomen historian piirissä taas käynnisteltiin uudelleen hiipumaan päässyttä varhaismodernin ajan tutkimusta. Niinpä jo proseminaarissa tutkimuskohteeksi valikoituivat aikaisempien noituustutkimusten sivuuttamat kaupungit, aluksi Vaasa, sittemmin myös Uusikaarlepyy ja Gävle. Kolmea kohtalaisen rajattua ja tiivistä yhteisöä koskeva aineisto antoi mahdollisuuden selvitellä niitä jännitteitä ja mekanismeja, jotka yhtäältä johtivat ja toisaalta toimivat noituusoikeudenkäynneissä. Lähdin liikkeelle myös siitä, että noituus oli osa aikalaisten maailmankuvaa ja realiteetti, joten noituusoikeudenkäynteihin osallistuneiden ihmisten täytyi ainakin jollakin tasolla uskoa noituuteen. Niinpä näiden käsitysten ja uskomusten selvittämisestä tuli tutkimuksen olennainen osa. Vuonna 2005 myönnetyn dosentuurin erikoisalueeksi määriteltiin näiden ansioiden perusteella mentaliteettien historia.
Koska noituus ja taikuustapauksissa oli usein kysymys terveydestä ja sairaudesta, siirtyminen niitä koskevan tutkimuksen suuntaan oli tietyssä mielessä luontevaa. Lisäksi Eino Jutikkalan kirja Kuolemalla on aina syynsä, jonka olin lukenut lukiossa tuoreeltaan, oli sytyttänyt kiinnostuksen nimenomaan tartuntatautien moninaisiin vaikutuksiin. Käytännössä oma tutkimus ja ohjaamani opinnäytteet ovat suuntautuneet kuitenkin toisenlaisiin ilmiöihin. Kysymykset asiantuntijuudesta ja vallasta erityisesti lääkäreiden toiminnassa ovat olleet aika hallitsevassa asemassa, samoin mielenterveyden ja psykiatrian historiaa koskevat kysymykset. Viime vuosina tutkimukseni on liittynyt yhä voimakkaammin terveyttä laajempaan hyvinvointiin. Tämä käsite ja siihen liittyvä monitieteinen tutkimus on alusta alkaen ollut hallitsevampi osa Hyvinvoinnin ja terveyden tutkimusverkoston (HYTTI) toimintaa, jota olen johtanut ryhmän perustamisesta lähtien. Tämänhetkiset hankesuunnitelmani liittyvätkin suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen ja asiantuntijavaltaan.
Kolmas ja uusin tutkimuksellinen kiinnostuksenkohde on väkivallan historia, erityisesti perhe- ja lähisuhdeväkivallan historia. Johtamani tutkimushankkeet ja akatemiatutkijakausi ovat koskeneet tätä aihetta. Olen ollut mukana rakentamassa monitieteistä Väkivaltatutkimus-ryhmää, joka yhtäältä järjestänyt kansainvälistä Interpersonal Violence Interventions (IPVI) -konferenssia ja organisoinut monitieteisen väkivaltatutkimuksen opintomoduulin. Tämä yhteistyö ja sen mukanaan tulleet tavat katsoa ja selittää väkivaltaa ja yhteiskunnissa vallitsevia rakenteita on vaikuttanut minuun itseeni enemmän kuin mikään muu urallani.
Valitsemiani tutkimusaiheita yhdistää se, että niiden kohteena on useimmiten ollut vääränlaisia tai väärissä paikoissa olleita henkilöitä. He eivät ole vastanneet heihin asetettuihin odotuksiin eivätkä he ole läheskään aina saaneet tukea ja turvaa toisilta ihmisiltä, olipa sitten kyse perheestä tai laajemmista yhteisöistä. Kertomalla heidän tarinansa olen halunnut antaa heille mahdollisuuden tulla kuulluiksi ja ehkä jopa ymmärretyiksi. Vaikka nykyään painotetaan suurilla aineistoilla tehtävää rakennehistoriaa, katson, että ihmisten arjen ja siihen kuuluvien ongelmien valaiseminen on olennainen osa historiantutkimusta, etenkin siihen kuuluvaa pyrkimystä ymmärtää ihmistä ja hänen elämäänsä. Se rakentaa yhteyttä menneen ja nykyisen välille tuomalla yhteen kokemuksia ihmisenä olemisesta. Kuten Bo Carpelan kirjoittaa,
oli kovia katuja, oli lohtua ihmisille /
ja valoisia lauluja kumpusi pimeistä mielistä /
ja pimeät laulut toivat oman lohtunsa, /
kaikesta huolimatta, raskaan yhteisyyden
