Palstaviljelyn hyvinvointivaikutuksista
Haluan tällä kirjoituksella avata käsitystä palstaviljelystä viljelijän henkistä hyvinvointia parantavana harrastuksena. Palstaviljely on hermoja rassaavaa puuhaa. Ensinnäkin on harhaa kuvitella, että palstaviljely on vain kesäaikaan ajoittuva harrastus. Piina alkaa oikeasti jo tammikuussa, kun valo lisääntyy ja erilaiset siemenet pikkupusseissaan kirjahyllyn laatikossa alkavat merkitsevästi ropisemaan. Valmiita taimia saisi kesän korvilla kaupastakin, mutta kunnon palstaviljelijästä on jännittävämpää kylvää ne itse. En kuitenkaan tarkoita samalla tavalla jännittävää kuin puutarhaohjelmissa, joissa uteliaina odotetaan, että mitähän sieltä somasta taimipotista pian kurkistaa. Tarkoitan pikemminkin sillä tavalla, että paljonko multaa leviää lattialle, siemeniä karkaa jonnekin kumisaappaan sisään ja legionella-bakteeria livahtaa nenään, kun palstaviljelijä suorittaa kylvöoperaationsa jossakin eteisen tiimoilla hankalassa asennossa pienen jakkaran päällä ilman hengityssuojaimia tai muita suojavälineitä. Ei puutarhaohjelmassakaan käytetty maskia.
Jos palstaviljelijä onnistuu selviämään siemenkylvöistä jonkinlaisessa zen-tilassa, niin turhautuminen iskee, kun sirkkalehtiset taimet pitää koulia. Ne kun eivät ole vain pieniä heiveröisiä piippoja, joita voi surutta heittää bioroskikseen, jos niitä tupsahtaa mullasta semmoiset sata kappaletta. Ne on kaikki säästettävä ja ruukutettava uudestaan ja tämä tarkoittaa sitä, että kukaan perheessä ei saa enää heittää yhtään jogurttikippoa pois, sillä niistä joka ainoa tarvitaan taimille. Itse asiassa jogurttikin valitaan siitä lähtien kaupasta sillä perusteella, että purkki soveltuu hyvin taimikasvatukseen. Jogurtin syöminen myös maksimoidaan, jotta purkkivarastot eivät pääse ehtymään. Toinen vaihtoehto on se, ettei mullasta nouse yhtään mitään ja sekin on raastavaa ja silloin viljelijä joutuu aloittamaan kaiken alusta, mutta tällä kertaa vielä enemmän kiireessä ja paniikissa.
Orastavaa hulluutta taimipotissa. Kuvaaja: Heidi Kukkonen.
Tässä vaiheessa palstaviljelijä on päässyt vasta huhtikuuhun asti. Palsta itse uinailee vielä lumen alla, mutta viljelijä ramppaa siellä pakkomielteenomaisesti tarkkailemassa lumen sulamistilannetta ja lumien sulettua maan kuivumistilannetta. Mikäli viljelijä juuttuu palstalla lenkkareissaan saveen nilkkoja myöten ja joutuu soittamaan puolisonsa päästämään hänet irti, tarkoittaa se, että on vielä liian aikaista tulla maankääntöhommiin. Sen sijaan viljelijä voi silloin vielä hyvin matkustaa pääsiäisen viettoon Kainuuseen auton takakontti taimipurkkeja täynnä. Jokainen palstaviljelijä ymmärtää, että kuten ei lemmikkiä tai lastakaan voi jättää päiväkausiksi vahtimatta kotiin, ei voi taimiakaan.
Jos alkuvuosi on palstaviljelijälle semmoista kevyen kriisin aikaa, niin toukokuussa alkaa rankista rankin vaihe. Silloin mielenmaiseman täyttää pelkästään viljelyasiat, sillä luonto herää ja viljelijä siinä samalla, eikä enää pysty nukahtamaankaan. Kaikki on tehtävä yhtä aikaa ja heti sillä sekunnilla, kun lämpötila on oikea, kuu kohdillaan ja siemenpussissa sanotaan. Todennäköisesti tässä vaiheessa viljelijä myös muistaa, ettei ole aloittanut taimien karaisua eli päivittäistä kiikutusta ulkoilmaan harjoittelemaan luonnon armoilla olemista ja homma on nyt hoidettava ripeämmällä aikataululla. Viljelijän on pakko jäädä kotiin etätöihin tai sairaslomalle, jotta hän voi pitää silmällä kasvien suhtautumista auringonvaloon, tuuleen ja ilmankosteuteen. Lisäksi viljelijän on hankittava jostakin lantaa ja saattaa käydä niin, että kun hän näkee työpaikan virkistäytymispäivänä hevosen pudottavan kasan sontaa lenkkipolulle, niin hänen tekee mieli kahmia ehtaa tavaraa talteen jonnekin. Vaikka käsilaukkuunsa.
Kesäkuun lähestyessä, alkavat viljelijän taivallukset palstalle polkupyörällä romuläjän kanssa. Viljelijällä olisi autokin käytettävissä, mutta on romanttisempi ajatus saapua palstalle polkupyörällä. Vaikka se tarkoittaa sitä, että viljelijän tarakalla on säkki hevosenkakkaa, pyörän korissa taimia ja hallaharsoa, toisessa ohjaustangon sakarassa kastelukannu ja toisessa muovisankko, selässä repussa siemenet, puutarhahanskat ja eväät ja hän näyttää enemmän kylähullulta kuin palstaviljelijältä. Lisäksi hänen pitää polkea pyörää talikko kädessään ja aina parempi, jos lapionkin saa vielä mukaan.
Palstalla viljelijän on ensin käännettävä maa, koska hänestä on kiva rehkiä hiki hatussa multaisena samaan tahtiin iskias-hermokivun kanssa, vaikka samalla hän tietää aiheuttavansa pieneliöstön rakentamassa valtakunnassa maanjäristyksen. Jos viljelijä tässä kohti selviää vähäisellä savipaakkujen halki hakkaamisella ja mintun juurien maasta nyppimisellä, saattaa luvassa olla ohikiitävä epätodellisen mukava vaihe, kun viljelijä voi vaan istuttaa taimia ja kylvää siemeniä, ravita niitä vedellä ja peitellä hallaharson alle itämään. Mutta saman tien, kun hallaharsot on levitetty, palaa stressi takaisin varsinkin, jos sattuu olemaan lämmintä ja viljelijällä on vaikkapa joku pieni kesälomareissu tiedossa. Hän näkee kauhukuvia harsojen alla janoon nääntyvistä taimista ja on aivan varma, että kun hän palaa takaisin, on palsta karrelle palanut autiomaa ja kaikki tehty työ ollut aivan turhaa. Palattuaan hän yllättyy, kun taimet eivät olekaan kuolleet, vaan iloisessa kasvussa. Tai sitten hän huomaa, että reissun ajan satoi kaatamalla ja kosteudesta villiintyneet pikkuetanat popsivat kaikki taimet suihinsa, mutta ystävällisesti säästivät rikkaruohot.
Juolavehnä juurakkoineen: rikkakasvi vai rikkauskasvi? Kuvaaja: Heidi Kukkonen
Kesä itsessään on palstaviljelijälle ankaran puolustustaistelun aikaa. Taistelua käydään sitä samaa luontoa vastaan, minkä monimuotoisuuden vuoksi viljely on alun perin aloitettu. Yllättäen kaikki lajit eivät olekaan tervetulleita, vaan vain harvat ja valitut saavat kasvaa ja hengailla palstalla. Myyrä on vihollinen aina. Ja kotilo. Se viljelijä, joka ei suostu tappamaan kotiloa, laitetaan mustalle listalle. Villimintusta voi kyllä keittää teetä ja juolavehnän juurakosta valmistaa viinaa, mutta palstaviljelijät eivät ilmeisesti ymmärrä teen ja viinan päälle, koska repivät nämä kasvit pois. Myös aurinko ja sade saattavat olla viljelijän vihollisia. Jos aurinko porottaa viikkotolkulla, tarkoittaa se, että viljelijästä tulee kädet rakoilla vettä kasveille kantava työjuhta. Jos taas taivaan herra päättää antaa vettä, saattaa käydä niin, että viljelijä kantaa tulvan vallassa olevalta palstalta vettä vuorostaan poispäin.
Sadonkorjuuaika muistuttaa pikajuoksua lähikaupan ilta-alessa. Jos viljelijä ei ehdi napata satoa talteen, niin myyrä, rusakot, kotilot ja erilaiset kasvitaudit kyllä ehtivät. Lopputulos voi olla esimerkiksi tällainen: perunaan tulee rutto, porkkanat mätänevät peltoon, pensaspapujen varret katkoo myyrä, herneet syövät etanat, salaatin rusakko, lehtikaalin napostelevat kaalikoit ja limaavat kotilot. Sipuli jää pieneksi, mutta kesäkurpitsaa tulee valtavia pesäpallomailoja, joiden sisuksesta suurin osa on siementä. Viljelijä huokaisee salaa helpotuksesta, koska kuka satoa olisi ehtinyt säilömään ja mihin sitä kerrostalossa säilöisikään. Ja jos säilöisikin, niin ei talvella muistaisi käyttää, vaan hakisi kaupasta pinaattilettuja ja pakastepizzaa, koska on ruuhkavuodet ja nirsot lapset.
Satona mätiä porkkanoita. Kuvaaja: Heidi Kukkonen.
Kun ollaan kutakuinkin syys-lokakuussa, aletaan päästä siihen vaiheeseen, että viljely vihdoin voitelee viljelijän mieltä. Kaikki saa nyt rauhassa palstalla paleltua ja kuolla ja kuivua ja mitä ikinä. Viljelijän ei tarvitse enää välittää mistään muusta kuin siitä, ettei sankkoon jäänyt vesi halkaise sankkoa ensimmäisillä pakkasilla. Hyvä muovisankko. Ei sitä kannata ehdoin tahdoin päästää särkymään. Sillä voi seuraavanakin kesänä kantaa vettä palstalle tai palstalta pois ja tuntea hetkittäin tekevänsä jotakin merkityksellistä tässä maailmassa. Sillä toki viljelijä aikoo jatkaa harrastustaan. Tässä juuri on palstaviljelyn paradoksi: se mikä on silkkaa hulluutta ja tekee hulluksi, se juuri tuottaa onnea ja hyvinvointia.
