Siirtokarjalainen siirtokarjalaisten haastattelijana: sosiologian professori Faina Jyrkilän tutkijanuran alku
Jyväskylän yliopiston sosiologian professorina vuosina 1964–1984 työskennellyt Faina Jyrkilä oli oppialansa merkittävä uranuurtaja. Hän oli ensimmäinen Suomessa sosiologian professorin virkaan nimitetty nainen ja kansainvälisestikin merkittävä gerontologian eli vanhuustutkimuksen asiantuntija. Jyrkilän ura tutkijana sai kuitenkin alkunsa siirtokarjalaisiin liittyvässä tutkimushankkeessa, jota johti Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Waris. Waris oli jo aikaisemmin tuonut Suomeen uusia sosiologisia menetelmiä Yhdysvalloista, mutta etenkin hänen johtamansa siirtoväen sopeutumista tarkastellut tutkimushanke, jota rahoitti muun muassa yhdysvaltalainen Rockefeller-säätiö, juurrutti nämä uudet lähestymistavat osaksi Suomen nuoremman polven sosiologien työkalupakkia.
Siirtoväkeä ja erityisesti siirtokarjalaisia tarkastellut tutkimusprojekti työllisti vuosina 1948–1952 Wariksen lisäksi monia nuoria tutkijoita, jotka koostivat hankkeen kyselyaineistoa ja suorittivat myös laadullisia haastattelututkimuksia. Faina Jyrkilä kuului Wariksen heti hankkeen aloitusvuonna 1948 palkkaamiin tutkijoihin; Jyrkilä oli vasta yhteiskuntatieteiden kandidaatti, mutta hänet valittiin projektin toiseksi assistentiksi. Tutkimushankkeen ensimmäisen assistentin, tohtori Arne Runebergin erottua tehtävästään vuonna 1949 Jyrkilä nousi hänen tilalleen Heikki Wariksen oikeaksi kädeksi ja sai vastuulleen monia tutkimushankkeen keskeisiä tehtäviä.
Yksi näistä oli kattavan haastattelututkimuksen järjestäminen Lapinlahdella vuonna 1949. Lapinlahdelle oli asutettu paljon Raja-Karjalasta lähtöisin olleita, pääosin ortodoksisia ja pitkälti karjalankielisiä maanviljelijöitä, joiden sopeutumista uusiin oloihinsa Pohjois-Savon herännäisalueella oltiin kiinnostuneita tutkimaan. Jyrkilän yhtenä etuna oli hänen oma taustansa siirtokarjalaisena, sillä hän oli itse kotoisin Laatokan pohjoisrannalla sijainneesta Impilahden pitäjästä ja jakoi monet evakkokokemukset muiden kotinsa menettäneiden karjalaisten tapaan.
Haastattelijoiksi yritettiinkin hankkia erityisesti karjalaistaustaisia nuoria tutkijoita, sillä haastateltavien siirtokarjalaisten odotettiin olevan haluttomia kertomaan traumaattisista sota- ja evakkokokemuksista. Tutkimusprojektin keskiössä oli selvittää erityisesti siirtokarjalaisten sosiaalista sopeutumista uusille asuinpaikoilleen, joka monien salmilaisten ja suistamolaisten kohdalla tarkoitti juuri Lapinlahtea.
Pohjois-Savon yksi erityispiirre oli, että valmiiden tilojen sijasta useimmat siirtokarjalaiset saivat korvauksena menetetystä kotitilastaan niin kutsutun ”kylmän tilan”, joka merkitsi yleensä metsään raivattua uudistilaa ilman valmiita rakennuksia tai peltoja. Tutkijoita kiinnostanut sopeutuminen ymmärrettiin niin materiaalisena, eli olivatko siirtoasutetut ihmiset onnistuneet perustamaan uudistiloja ja löytämään elinkeinon, sekä sosiaalisena kysymyksenä, eli olivatko karjalaiset sopeutuneet osaksi paikallisyhteisöä vai ilmenikö ryhmien välillä ristiriitoja.
Ihmisten käyttämä kieli vaikuttaa suoraan heidän identiteettiinsä ja kuuluvat murre-erot olivat yksi tapa, jolla ”paikalliset” ja karjalaiset saattoivat tehdä eroa toisiinsa. Jo pelkkä mie-sie -tyylisten pronominien käyttö riitti pilkan kohteeksi, mutta kovin paikka oli asutetuilla karjalankielisillä, jotka oppivat nopeasti välttämään äidinkielensä puhumista julkisilla paikoilla. Tämän esimerkiksi edellisvuonna Finlandia-ehdokkaana ollut Riko Saatsin romaani Yönistujat toi taidokkaasti esiin. Karjalankielisten asemaa ei sotienjälkeisessä Suomessa parantanut sekään, että karjalan kieltä ei tunnustettu yleisesti omaksi kielekseen, vaan sitä pidettiin yhtenä suomen murteista.
Kuten jo edellä mainittiin, kodin menettäminen, evakkotaival ja uusille asuinpaikkakunnille sopeutuminen tiedettiin monille siirtokarjalaisille hankaliksi ja jopa traumaattisiksi aihepiireiksi, joten Jyrkilän kaltaisten karjalaistaustaisten haastattelijoiden ajateltiin saavan haastateltavat avautumaan vaikeistakin aiheista, kun haastateltavat saattoivat puhua omalla murteellaan tai äidinkielellään.
Esimerkiksi Jyrkilän Impilahti oli kielirajojen murrealuetta siten, että kunnan länsiosissa puhuttiin suomen kielen kaakkoismurteita, keskiosissa karjalan kielen eteläkarjalan murretta ja itäosissa livvinkarjalan murretta. Jyrkilä itse oli lähtöisin Impilahden läntisestä Purovaaran kylästä, joka oli aikaisemmin kuulunut Sortavalan maalaiskuntaan ja kotikylästään kirjoittamassa kirjassa Kotikylä Karjalassa (1992) hän mainitseekin, että kyläläiset hoitivat asiansa edelleen ennemmin läheisessä Sortavalan kaupungissa, kuin uuden asuinkuntansa keskustassa. Jyrkilä ei itse ollut siis karjalankielisestä kodista, mutta oli altistunut lähiympäristön karjalan kielen murteille ja tuli itsekin ortodoksisesta perheestä, kuten useimmat Lapinlahdella haastatellut karjalaiset.
Lapinlahdella haastateltiin lopulta 825 henkilöä, joista siirtoväkeä oli 514 ja paikallisväestöä 311. Jyrkilän organisoima ja toteuttama haastattelurupeama osoittautui hyvin menestykkääksi ja sen aineisto muodosti tärkeän osan tutkimushankkeen tuloksista. Jyrkilä oli myös mukana kirjoittamassa tutkimuksen keskeisimpiä julkaisuja: Unescon julkaisemassa International Social Science Bulletin –tiedejournaalissa ilmestynyttä artikkelia ”The Social Adjustment of Displaced People in Finland” (1951) sekä hankkeen pääjulkaisua Siirtoväen sopeutuminen: Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta (1952). Jyrkilää voi siis syystä kutsua tämän tutkimusprojektin toiseksi keskushenkilöksi Heikki Wariksen lisäksi.
Jyrkilän tutkijaura ja opinnot jatkuivat Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa ja virallisesti Wariksen tutkimushanke toteutettiinkin korkeakoulun yhteyteen perustetussa Yhteiskuntatieteellisessa tutkimustoimistossa, jossa Jyrkilä jatkoi assistenttina vuoteen 1964 asti. Assistentin työn sivussa Jyrkilä valmistui Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta lisensiaatiksi vuonna 1956 ja väitteli sieltä yhteiskuntatieteiden tohtoriksi vuonna 1960, ensimmäisenä naisena oppilaitoksen historiassa. Lisäosaamista hän kävi hakemassa Yhdysvalloista, jonne teki opintomatkoja 1950-luvulla. Jyrkilän assistentin työ loppuikin vasta siihen, kun hänet nimitettiin neljä vuotta tohtoriksi väittelemisen jälkeen professoriksi Jyväskylän Kasvatusopilliseen korkeakouluun, joka sai muutamaa vuotta myöhemmin nykyisen nimensä, Jyväskylän yliopisto.
Professori Faina Jyrkilä väitöstilaisuuden kustoksena yliopiston vanhassa juhlasalissa vuonna 1969. Muut kuvan henkilöt ovat vastaväittelijät Juhani Karvonen (vas.) ja Kalevi Heinilä sekä väittelijä Uuno Tuomola. Kuva: Jyväskylän yliopiston tiedemuseo.
Wariksen ja osittain Jyrkilän johtama tutkimusprojekti loi pohjan kaikille myöhemmille siirtokarjalaisiin liittyville tutkimuksille, mutta se oli myös mukana luomassa suurta kansallista myyttiä siitä, kuinka hyvin karjalaisten evakkojen asuttaminen onnistuttiin toteuttamaan Suomessa. Siirtoväelle toki löydettiin uudet asuintilat, mutta myöhemmin moni näistä osoittautui kannattamattomaksi ja etenkin Pohjois-Savon soille raivatut uudistilat olivat hyvin hallanarkoja ja viljelykseen sopimattomia. Moni muuttikin pian paremman elämän toivossa kasvaviin kaupunkeihin tai Ruotsiin eli he joutuivat luopumaan kodistaan toistamiseen vain parin vuosikymmenen sisällä.
Siirtokarjalaisten mukana heidän tapakulttuurinsa, kuten virvonta ja piirakat, levisivät ympäri Suomea osaksi kansallista kulttuuria. Samalla toiset heidän kulttuurinsa piirteet, kuten karjalan kielen puhuminen, kuitenkin vähenivät ja vasta viime vuosikymmeninä tämän kielen elvyttämistä on alettu tukea systemaattisemmin.
