Erasmus-vaihto lienee useimmille tuttu kansainvälistymisen muoto kandi- tai maisterivaiheesta. Omien havaintojeni mukaan monelle tulee yllätyksenä, että ei-työsuhteisen väitöskirjatutkijan on myös mahdollista hakea vaihto-opiskelijaksi Erasmuksen kautta. Helasta on tällä hetkellä mahdollista lähteä tätä väylää pitkin viiteen yliopistoon, joista itse päädyin Edinburghiin kevääksi 2026. Avaan tässä blogitekstissä vaihtoon hakemista ja kokemuksiani kuluneelta keväältä väitöskirjatutkijan näkökulmasta.
Vaihtokohteen ja -tavan valinta
Jyväskylän yliopisto tarjoaa useita reittejä väliaikaiseen opiskeluun ulkomailla. Päädyin valitsemaan Erasmuksen aikaisemman myönteisen kokemukseni pohjalta: olin jo maisterivaiheessa suorittanut pedagogiikan opintoja Prahassa Erasmus-vaihdossa.
Edinburgh valikoitui kohteekseni sekä akateemisista että henkilökohtaisista syistä. Olin pyrkinyt Edinburghiin vaihtoon jo aiemmin, mutta silloin koronapandemia esti suunnitelman toteutumisen. Lisäksi Edinburgh oli luonteva kohde tutkimukseni kannalta, sillä Edinburghin yliopiston historian laitoksella on vahvaa sukupuolihistorian ja seksuaalisuuden historian osaamista. Nämä painopisteet ovat keskeisiä myös sinkkuuden historiaa käsittelevässä tutkimuksessani.
Edinburghiin lähtöäni kannustivat molemmat väitöskirjaohjaajani sekä tutkimukseni taustalla oleva hanke Lehtimiehet Oy, arjen politiikka ja median sukupuolittuneisuus Suomessa 1950-luvulta 1980-luvulle.Hanke tuki vaihtoni toteutumista myös taloudellisesti. Pystyin lähtemään viideksi kuukaudeksi ulkomaille hankkeen myöntämän 2,5-vuotisen työskentelyapurahan (2024–2026) ja 1500 euron matka-apurahan turvin. Näiden lisäksi olin Erasmus-vaihto-opiskelijana oikeutettu Erasmus-apurahaan, joka Isossa-Britanniassa oli noin 20 euroa päivässä.
Vaihtoon hakeminen
Vaihtoprosessini käynnistyi helmikuussa 2025 Mobility-Online-hakemuksella. Kevään aikana sain tietää Jyväskylän yliopiston puoltavan lähtöäni. Syksyllä lähetin vielä erikseen Edinburghin yliopistoon muun muassa motivaatiokirjeen, tutkimussuunnitelmani ja ohjaajani suosituskirjeen. Lisäksi vastuullani oli etsiä itselleni paikallinen väitöskirjaohjaaja.
Etsimme minulle paikallista ohjaajaa yhdessä väitöskirjaohjaajani Hannah Yokenin kanssa. Tiedustelimme sähköpostitse Edinburghin yliopistossa työskenteleviltä sukupuolihistorian tutkijoilta mahdollisuutta kevään mittaiseen ohjaussuhteeseen, ja ohjaajakseni lupautui historian professori Louise Jackson. Ohjaussuhteella ja siihen liittyvillä käytännöillä ei ole valmista kaavaa, vaan ne muotoutuvat yhdessä sovitusti ja tarpeiden mukaan.
Marraskuussa 2025 sain virallisen hyväksynnän Edinburghin yliopistolta ja h-hetkeen olikin enää hieman reilu kuukausi.
Työskentelyä Edinburghissa
Tammikuun 2026 alussa pääsin aloittamaan vaihtojaksoni, tukikohtanani School of History, Classics & Archaeology (jatkossa HCA). Virallisesti olin Postgraduate Research -statuksella, eli toisin sanoen vaihto-ohjelmani tarkoituksena oli keskittyä oman tutkimukseni edistämiseen.
Vaihto tuli tutkimukseni kannalta mainioon ajankohtaan. Olin juuri aloittamassa kolmatta vuottani väitöskirjatutkijana, ja läppärini oli täynnä koluttavaa tutkimusaineistoa sekä muistiinpanoja. Tavoitteenani oli työstää niitä väitöskirjan luvuiksi ja hakea lisää inspiraatiota Edinburghin yliopiston kirjaston valikoimasta.
Tapasimme professori Louise Jacksonin kanssa säännöllisesti. Ensimmäisessä ohjaustapaamisessamme sovimme keväälle työsuunnitelman. Raportoin tapaamisissamme työni edistymisestä, koostin yhteen kulloinkin keskeisimpiä havaintojani ja nostin esiin kysymyksiä tutkimukseni epävarmoista kohdista.
Sain tapaamisissamme tärkeitä ja tutkimukselleni ajankohtaisia näkökulmia esimerkiksi aineistohavaintojen tulkintaan ja tutkimuksen jäsentämiseen. Oman työni lisäksi puhuimme myös laajemmin historiantutkimuksesta ja akateemisesta maailmasta. Koen, ettei ollut sellaista asiaa, josta en olisi uskaltanut kysyä. Näistä antoisista keskusteluista sekä saamastani ajasta esitän lämpimimmän kiitokseni!
Yritin parhaani mukaan osallistua myös HCA:n järjestämiin tapahtumiin ja tutustua paikalliseen yliopistokulttuuriin. Saakoon kevään tapahtumista erikoismaininnan työpaja, jossa opeteltiin langan kehräämistä värttinällä. Kokemuksesta voinee hyvällä omallatunnolla rakentaa sillan omaan tutkimusaiheeseen – onhan tutkimukselleni olennainen käsite spinster (vanhapiika) juontanut nimensä kehräämisestä.
Tammikuussa osallistuin Hufton Postgraduate History Network:n järjestämälle vierailulle Glasgow Women's Libraryyn, joka on naisten elämään, historiaan ja saavutuksiin keskittyvä museo, kirjasto ja arkisto. Kuva: Aino Ollila.
Eroja Jyväskylän ja Edinburghin välillä
Suurempien erojen etsiminen Helan ja HCA:n väliltä on oikeastaan yllättävän vaikeaa. Kuten meilläkin, vallitsee HCA:n väitöskirjatutkijoiden keskuudessa kannustava yhteishenki ja henkilökuntaan on lämpimät välit. Päänvaivatkin ovat samansuuntaisia: tiukentuvat ulkoiset ja sisäiset rahoitusmahdollisuudet sekä samalla toiveet tutkintojen suorittamisesta tiiviissä tahdissa.
Jos kevään havaintojen perusteella pitäisi kuitenkin nimetä eroavaisuuksien Top 3, niin se kuuluisi jotakuinkin näin:
1. Iso-Britanniassa tohtorintutkinto on maksullinen (HCA:ssa noin 5 000 puntaa vuodessa kotimaan opiskelijoille ja 27 600 puntaa kansainvälisille opiskelijoille), joten työskentelyapurahojen lisäksi kilpaillaan myös lukukausimaksuja kattavista rahoituksista.
2. HCA:lla väitöskirjatutkijat eivät suorita opintopisteitä, mutta aloittaville väitöskirjatutkijoille järjestetään kymmenen kertaa kokoontuva Professional Skills for Historians -kurssi.
3. Tutkijaseminaarien jälkeen on sosiaalista ohjelmaa.
Kaksi ensimmäistä tuskin kaipaavat tarkempaa avaamista, joten pureudutaan hetkeksi kolmanteen kohtaan. Tutkimuskeskittymät järjestivät HCA:lla seminaareja viikoittain. Vierailin lukukauden aikana muun muassa Amerikan, Skotlannin, kansainvälisen historian sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden historian seminaareissa.
Seminaarien toteutustavat vaihtelivat, mutta tyypillisesti seminaari tarkoitti noin kolmesta vartista tuntiin kestävää esitelmää, jota seurasi vapaa keskustelu. Esitelmät pohjautuivat yleensä eri vaiheissa oleviin tutkimuspapereihin tai vastajulkaistuihin kirjoihin. Talon oman väen eli henkilökunnan ja väitöskirjatutkijoiden lisäksi seminaareissa kävi varsin usein vierailevia puhujia muista yliopistoista. Tilaisuudet järjestettiin pääsääntöisesti alkuillasta ja ne olivat yleisölle avoimia.
Paikalliset väitöskirjatutkijat kokivat seminaarit sosiaalisia suhteita ylläpitävänä voimana. Osallistuminen niihin oli vapaaehtoista, eikä osallistumisaktiivisuutta varmasti vähentänyt se, että seminaarien jälkeen järjestettiin lähes poikkeuksetta juomatarjoilu, johon saattoi kuulua myös pientä syötävää. Vaihtoehtoisesti keskusteluja jatkettiin esimerkiksi pubissa.
Allekirjoitan paikallisten huomion siitä, että seminaarien jälkeiset yhteiset hetket olivat – ja ovat – juuri niitä paikkoja, joissa hiotaan suhteita toisiin väitöskirjatutkijoihin, oman talon henkilökuntaan sekä vieraileviin tutkijoihin.
Tutkijavaihdosta voi muotoilla mieleisensä. Samaisesta syystä vaihdon suurin vaaranpaikka (potentiaaliset oikeat vaarat unohtaen) on ähky kaikesta valinnanmahdollisuudesta. Kuva: Ira Lehtinen
Lopuksi
Kenties tyypillisin kysymys, joka minulta on kysytty niin Suomessa kuin Edinburghissa, on se, miksi ihminen, joka kirjoittaa suomeksi, käyttää suomenkielistä aineistoa ja tutkii Suomen historiaa, tulee Skotlantiin tekemään tutkimusta.
Vastausta voidaan hakea siitä havainnosta, etteivät kaikki väitöskirjatutkijalle hyödylliset opit tule suoraan tutkimuksen sisällöllisestä osaamisesta. Arjen ja sosiaalisen elämän aloittaminen puhtaalta pöydältä vie opettavalla tavalla oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Yliopisto kannustaakin kansainvälistymiseen jatko-opintojen aikana varsin ihmisluontoa kasvattavista syistä: kielitaito kehittyy, vuorovaikutustaidot paranevat ja tohtoriopiskelijan kypsyys kasvaa.
Jos palataan takaisin hieman akateemisempiin perusteluihin, saa tutkijavaihdossa eittämättä pohtia omaa tutkimusasetelmaansa uudesta näkökulmasta, kun sitä esittelee erilaisista tutkimusperinteistä tuleville tutkijoille. Lisäksi vaihdossa näkee konkreettisesti, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja eri yliopistojen väitöskirjaprosesseissa voi olla, vaikka loppuviimeksi työskentelemme kohti samaa tavoitetta.
Kaikki tämä tekee terää omalle ajattelulle ja tutkijaidentiteetille. Vaikkei siis oma tutkimus suoraan linkittyisikään kohdemaahan – ja joskus jopa juuri siitä syystä – suosittelen lämpimästi tutkijavaihtoa kaikille siitä kiinnostuneille.
Kiitos haastatteluista:
Aisha Tahir
EK McAlpine
Mark Slater
Professori Louise Jackson
Erityiskiitos Hannah Yokenille kaikesta avusta vaihtojärjestelyihin liittyen!
