Sivistys kuuluu kaikille
Vietämme parhaillaan opetus- ja kulttuuriministeriön nimeämää Sivistyksen teemavuotta, jota koordinoi 150 vuotta täyttävä Kansanvalistusseura ja suojelijoina toimivat presidentti Tarja Halonen ja Suomen nuorisoalan kattojärjestö Allianssi. Teemavuosi on “kaikille avoin tapahtumien vuosi, jonka aikana sivistyksen päältä pyyhitään pölyt. Tapahtumarikkaan vuoden aikana sivistys tuodaan tähän päivään ja kaikkien arkeen.”
Sivistys on ohittamaton teema kaikille historiasta ja kulttuureista kiinnostuneille tutkijoille, opiskelijoille ja tieteen harrastajille. Jo pelkästään kertomus siitä, miten Suomesta tuli Suomi, on pohjimmiltaan kuvaus siitä, miten esimodernista Ruotsin Itämaasta ja Venäjän keisarikuntaan kuuluneesta autonomisesta Suomen suuriruhtinaskunnasta kehittyi moderni sivistynyt kansakunta. Sivistyksen kohtaa mitä moninaisimmissa tutkimuskohteissa, oli kiinnostuksen kohteena sitten aatteet ja ideologiat, koulutus ja kasvatus, lääketieteen ja terveyden historia, sukupuolentutkimus tai talonpoikainen kansankulttuuri.
Suomalainen sivistyskertomus on alun perin nationalistinen, kansallisromanttinen projekti, jota kansalliset tieteet Suomen historia, arkeologia, kansatiede, folkloristiikka, uskontotiede ja kotimainen kirjallisuuden tutkimus osaltaan tukivat. Niiden tehtävänä oli osoittaa, että suomalaisilla on oma historia ja kansallinen kulttuuri, joiden ansiosta Suomikin voitiin lukea sivistyneiden kansakuntien joukkoon. Nykyajan historian- ja kulttuurien tutkimuksessa aiempi, kansakunnan erityispiirteitä korostanut metodologinen nationalismi on saanut rinnalleen metodologisen globalismin. Tutkijoita kiinnostavat ilmiöiden transnationaaliset vaikutteet ja välittyminen maasta toiseen. Suomi ei ole tässä kehityksessä yksin, vaan alati altis uusille vaikutteille.
Historian- ja kulttuurien tutkijat voivat tarkastella ja esittää sivistyksen perinnön tärkeimpiä piirteitä nykyajalle, kriittisyyttä unohtamatta. Tärkeitä tutkimusaiheita ovat muun muassa sivistyksen sisältö, tavoitteet ja merkitys eri aikoina siten, kun ne ilmenevät esimerkiksi koulujen opetussuunnitelmissa, eduskunnan lainsäädännössä ja parlamentaarisissa keskusteluissa, kuntien kulttuuripalvelujen saatavuudessa, sukupuolten tasa-arvotyössä, kolonialismin historiassa sekä julkisessa keskustelussa eri medioissa. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, ketkä ovat määritelleet ja muokanneet sivistyksen sisältöä, kenen tarpeisiin sekä ketkä ovat jääneet sivistystyön marginaaleihin ja mahdollisesti kaltoin kohdelluksi.
Sivistys 1800-luvun paikalliskirjeissä
Tarkastelin väitöskirjassani talonpoikaisen sivistysmallin syntymistä 1800-luvun puolivälin sanomalehtikeskusteluissa. Post doc -tutkimusprojektissa suuntaan katseeni sivistykseen 1800-1900-luvun taitteen työväenlehdistössä. Tuon tutkimuksillani sivistyshistoriaan maaseudun ja kaupunkien kansan ääntä tarkastelemalla sivistyksen vastaanottoa, vastustusta ja kannatusta paikalliskirjeenvaihtajien kuvaamina.
Sanomalehdet ovat merkittävä tutkimusaineisto sivistys-käsitysten synnyn ja ilmenemismuotojen kartoittamisessa. Sivistyksen suomenkielisen sanan keksijänä pidetty kangasniemeläislähtöinen professori ja kielentutkija Reinhold von Becker oli itsekin Turun Wiikko-Sanomia toimittanut journalisti. Sivistystä levittäneen fennomaaniaatteen useat johtohahmot toimittivat sanomalehtiä. Heihin lukeutuivat J.V. Snellman (Saima), Elias Lönnrot (Oulun Wiikko-Sanomia), Antero Warelius (Suometar), Yrjö Koskinen (Uusi Suometar) ja Wolmar Schildt (Kansan Lehti). Sivistysaate sai tukea myös paikalliskirjeenvaihtajilta kuten maanviljelijä Matti Taipaleelta Saarijärveltä, kirjuri ja konttoristi Staffan Riikoselta Tohmajärveltä, kansakoulunopettaja Johan Rännäriltä Limingasta, torppari Kustaa Braskilta Joroisilta sekä talollisen pojalta, myöhemmin maanviljelyskoulun rehtorina toimineelta Antti Manniselta Mikkelin pitäjästä.
Kirjoittajat kertoivat sivistyshankkeiden etenemisestä paikallisyhteisöissä: kansa- ja maanviljelyskoulujen perustamisesta, niiden oppiaineista ja opetussisällöstä, kirjastojen ja raittiusseurojen toiminnasta sekä luku- ja kirjoitustaidon tilasta. Maaseutukirjeenvaihtajat ottivat osaa kansanvalistustyöhön pohtimalla sivistyksen merkitystä myös tavallisen kansan elämälle. He pyrkivät edistämään kirjoituksillaan luku- ja kirjoitushalua, tiedon etsintää ja koulujen perustamista paikallisyhteisöissään.
Kirjoitusten perusteella sivistys herätti voimakasta vastustusta aikalaisissa. Lukemaan ja kirjoittamaan opetelleita koulun käyneitä talonpoikaistaustaisia ja säätyjen ulkopuolisia itseoppineita henkilöitä pilkattiin “puoliherroiksi” ja “puolisivistyneiksi”. Kirjeenvaihtajat argumentoivat tätä vastaan korostamalla sivistyksen hyötyjä. Ihmisen velvollisuus oli kehittää itseään ottamalla selvää maailman asioista ja oppimalla uusia kansalaistaitoja. Kirjoittajat korostivat, ettei koulutus saanut koskea ainoastaan ylempiä säätyjä eikä yksilön sosiaalinen tausta saanut rajoittaa oppimista, vaan kansakunnan jäsenillä tuli olla kykyjensä ja kouluttautumisen myötä mahdollisuus sosiaaliseen nousuun. Näin uusi sivistysihanne oli myötävaikuttamassa Suomen muutoksessa sääty-yhteiskunnasta kohti demokraattisempaa kansalaisyhteiskuntaa.
Mangus Enckell: Lukusali (1899). Lähde: Wikipedia Commons
Sivistys. Nyt.
Voimme säilyttää fennomaanisen liikkeen ajatuksen sivistyksestä koko elämän kestävänä oppimisprosessina. Se ilmenee uteliaisuutena ja avomielisyytenä eri ilmiöitä ja ihmisiä kohtaan. Se on halukkuutta etsiä tietoa erilaisista lähteistä ja hyväksyä maailman moninaisuus ja maailmankuvien erilaisuus. Luonnontieteet, humanistiset aineet, matematiikka, kielet, taiteet ja käsityöt auttavat kehittämään elämässä tarvittavia yleissivistäviä tietoja ja taitoja, joiden omaksumiseen koulut, kirjastot ja kansalaisopistot tarjoavat erinomaiset välineet. Tästä perinnöstä, jos mistä, kannattaa pitää kiinni.
Sivistys ei saa olla etuoikeus eikä luksustuote. Oppineisuus kiistatta parantaa mahdollisuuksia valtaan, vaurauteen ja korkeaan sosiaalisen asemaan. Sivistys ei kuitenkaan saa olla pelkästään koulutustasoon sidoksissa oleva ominaisuus eikä sitä saa valjastaa eri yhteiskuntaryhmien erottelun ja vallan välineeksi. Aivan kuten 1800-luvun paikalliskirjeenvaihtajat varoittivat, sivistys ei saa jäädä ulkoiseksi, muodolliseksi oppineisuudeksi ja pröystäilyksi, vaan opin on muututtava sisäiseksi “sydämen” sivistykseksi. Sivistynyt ihminen haluaa paitsi jakaa tietoa muiden kanssa myös kohdata rohkeasti erilaisia ihmisiä ja oppia heidän kanssa keskustelemalla jotain uutta.
Mikä tärkeintä, sivistys voi opettaa myötätuntoa muita ihmisiä ja olentoja kohtaan. Tätä taitoa tarvitaan etenkin nyt kun ihmiskunnalla on ratkaistavanaan globaaleja haasteita. Tieteistä ja taiteista on mahdollista oppia erilaisia ajattelutapoja, asettautua toisen asemaan, pohtia omaa paikkaansa osana yhteiskuntaa, luontoa ja maailmankaikkeutta, ja toimia sen mukaan, että maailma säilyisi elämisen arvoisena myös jälkipolville. Siten sivistys on ihmiskunnan yhteinen henkinen voimavara, jota tarvitsemme oppiaksemme lisää itsestämme, toisistamme ja meitä ympäröivästä maailmasta. Se on entistä tärkeämpää moniarvoisessa yhteiskunnassa, jonka puolesta kannattaa taistella. Sivistys kuuluu kaikille.
Kirjallisuutta
Ahonen, Sirkka 2020. Metodologinen nationalismi historiatietoisuuden näkökulmasta tarkasteltuna. Historiallinen Aikakauskirja 118(1), 76-83.
Fingerroos, Outi & Kajander, Konsta 2022. Etnografia, paradigmat ja agendahypyt. Outi Fingerroos, Konsta Kajander & Tiina-Riitta Lappi (toim.) Kulttuurien tutkimuksen menetelmät. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 25-44.
Kajander, Konsta 2020. Talonpoika, herra, puoliherra. Etnologinen tutkimus puoliherra-kategorioista ja talonpoikaisuuden kulttuurisista malleista suomalaisissa sanomalehdissä 1847-1870. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/72851 [29.4.2024]
Kokko, Heikki 2016. Kuviteltu minuus. Ihmiskäsitysten murros suomenkielisen kansanosan kulttuurissa 1800-luvun puolivälissä. Tampere: Tampereen yliopisto. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/100097 [29.4.2024]
Markkola, Pirjo, Snellman, Hanna & Östman, Ann-Catrin (toim.) 2014. Kotiseutu ja kansakunta. Miten suomalaista historiaa on rakennettu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Sivistyksen teemavuosi 2024. https://sivistys.fi/ [29.4.2024]
