Suomenkielinen blogipostaus on käännetty alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta.
Kun koronapandemia pysäytti maailman kuin seinään, käännyin historian puoleen makaaberin lohdun toivossa. Tartuin puhelimeen ja soitin vanhemmille sukulaisilleni kysyäkseni, miten he olivat selvinneet aiemmista maailmanlaajuisen epävarmuuden hetkistä. Mieleenpainuvin kertomus tulikin omasta lähipiiristäni. Äitini muisteli, kuinka Kuuban ohjuskriisi oli tehnyt häneen pelottavan suuren vaikutuksen hänen ollessaan vain kahdeksanvuotias. Äitini muisti kävelleensä Tuomiojärven rantaan lämpimänä kesäpäivänä, taitelleensa vaatteensa siistiin pinoon ja menneensä uimaan. Vakuuttuneena siitä, että maailma päättyisi minä hetkenä hyvänsä totaaliseen ydintuhoon, hänelle oli ensiarvoisen tärkeää, että hänen tavaransa olisivat lopun hetkellä moitteettomassa järjestyksessä.
Maailma ei päättynyt ydinsotaan vuonna 1962 eikä se rapistunut maailmanlaajuisen pandemian tuhoamana vuonna 2020. Perheenjäsenteni kanssa käydyt merkitykselliset keskustelut johdattivat minut kuitenkin seuraavan tutkimusaiheeni pariin: halusin perehtyä siihen, miten ydinsotien ja -onnettomuuksien luomat uhkakuvat olivat muokanneet tapojamme ajatella ja toimia. Olin erityisesti kiinnostunut ydinaseiden ja -voiman vastustamisen historiasta ruohonjuuritasolla. Vuonna 2022 sain Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoituksen hankkeelleni "Jäähyväiset aseille": ydinvastainen protesti, tunteet ja sukupuoli Suomessa, 1979–1987. Vietin seuraavat kolme vuotta käyden läpi lukuisten suomalaisten rauhan- ja ympäristöliikkeiden arkistoja sekä haastatellen ydinsotaa ja/tai -voimaa vastaan 1980-luvulla kampanjoineita aktivisteja. Tämä kylmän sodan viimeinen vuosikymmen tarjosi hedelmällistä tutkimusaineistoa, sillä sitä varjostivat euro-ohjuskriisi sekä Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus.
1980-luvulla suomalaiset hyödynsivät monenlaisia luovia taktiikoita ilmaistessaan ydinteollisuuden vastaisia kantojaan. 1980-luvun alkupuoliskolla sadat tuhannet suomalaiset osallistuivat marraskuisille rauhanmarsseille osana YK:n aseidenriisuntaviikkoa.
Kuva: Susanna Kaulanen / Tussitaikurit Oy
Huhtikuussa 1982 puolestaan yli sata suomalaista taiteilijaa – Hassisen koneen kaltaisista suosituista yhtyeistä tanssiteatteri Raatikkoon – matkasi kymmenen päivän ajan junalla ympäri Suomea. Mukana olleet taiteilijat järjestivät yli 350 esitystä, konserttia ja lukutilaisuutta, joita seurasi yli 140 000 suomalaista. Taiteilijat keräsivät myös allekirjoituksia Ydinaseeton Pohjola -vetoomukseen. Tasan viisi vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1987, kymmenkunta mustiin hautajaisvaatteisiin pukeutunutta naista osoitti mieltään eduskunnan istunnossa ääneen itkemällä ja heittämällä lehtereiltä kansanedustajien päälle satoja poliittisilla kannanotoilla kirjailtuja nenäliinoja. Naisten militarisointia ja värväämistä mukaan puolustusvoimiin sekä uuden ydinvoimalan rakentamista vastustaneet aktivistit opittiin tuntemaan nimellä Itkijänaiset.
Kiinnostukseni ydinasevastaisen aktivismin ja sukupuolen risteämiin – melko kapeaan mutta hedelmälliseen tutkimusalueeseen – johdatti minut luomaan yhteyksiä Suomen ulkopuolisiin tutkijoihin. Loppukesästä 2025, kun kolmivuotinen tutkimushankkeeni oli päättymässä, kutsuin Suomeen pienen joukon historioitsijoita Ruotsista, Norjasta ja Islannista. Meitä yhdisti kiinnostus pasifismin sukupuolittuneeseen historiaan. Vietimme kaksi päivää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tunnelmallisissa kokoustiloissa pohtien, mikä olisi parasta tapa perustaa uusi tutkimusverkosto, joka keskittyisi rauhanaktivismin sukupuolittuneeseen historiaan Pohjoismaissa. Asetimme tavoitteemme alusta alkaen korkealle: halusimme edistää monitieteistä vuoropuhelua ja toivoimme, että tutkimuksellamme voisi olla vaikutusta myös akateemisen maailman ulkopuolella. Kunnianhimoisten tavoitteidemme tukemiseksi kutsuimme tapaamiseen tutkijan Demos Helsinki ajatushautomosta; hän auttoi meitä kartoittamaan uusia rahoitusmahdollisuuksia verkostollemme sekä pohtimaan, kuinka osallistaa ihmisiä yliopistojen ulkopuolelta. Innostuimme erityisen paljon mahdollisuudesta luoda aidosti ylirajaista tutkimusta, jossa tarkastelisimme teemoja, tapahtumia ja toimijoita aiempaa johdonmukaisemmin ja kokonaisvaltaisemmin yhdistämällä paikallisia ja kansallisia arkisto- ja muistitietoaineistoja.
Tämän vuoden helmikuussa joukko tutkijoita – allekirjoittanut mukaan lukien – kokoontui Ruotsin työväenliikkeen arkistoon ja kirjastoon Huddingessa, Tukholman lähellä. Kokoontumisen aiheena oli kansainvälinen työpaja teemalla Gender, Class, and Peace in the Nordic Countries and Beyond in the 1980s. Ruotsalaisen Riksbankens Jubileumsfond -säätiön rahoittama työpaja oli uuden tutkimusverkostomme ensimmäinen konkreettinen tilaisuus. Kahden päivän ajan keskustelimme niistä moninaisista tavoista, joilla luokka ja sukupuoli muovasivat rauhanliikkeitä niin Pohjoismaissa kuin muuallakin maailmassa 1980-luvulla. Esittelimme tutkimuksiamme, joissa teemoina olivat rauhankampanjat, niiden taustalla vaikuttaneet henkilöt sekä median suhtautuminen rauhantyöhön. Huomasimme iloksemme, että analyyttiset näkökulmamme limittyivät toisiinsa ja lähdeaineistomme täydensivät kokonaiskuvaa, mikä vahvisti haluamme jatkaa yhteistyötä.
Osa työpajan osallistujista Huddingessa, Ruotsissa.
Mihin suuntaamme seuraavaksi? Uskallan sanoa luottavaisin mielin, että verkostomme tarina on vasta aluillaan. Olemme jo suunnitelleet ja saaneet rahoituksen seuraavalle työpajallemme, joka järjestetään Norjassa myöhemmin tänä vuonna. Haluamme aloittaa konkreettisen yhteistyön ja alkaa kokoamaan sekä kirjoittamaan yhteispohjoismaista tutkimusta niistä monista tavoista, joilla pohjoismaiset aktivistit ovat pyrkineet edistämään rauhaa niin lähihistoriassa kuin nykyäänkin.
Olen kuitenkin oppinut, ettemme voi etsiä historiasta välittömiä ratkaisuja tämänhetkisiin ongelmiimme – tämän oivalsin keskustellessani sukulaisteni kanssa koronapandemian aikana – mutta uskallan väittää, että voimme löytää menneisyydestä inspiraation kipinöitä, jotka auttavat meitä vaikeiden aikojen yli.
