Millaista on syventyä itselle vieraan ja jo vuosikymmeniä sitten kuolleen ihmisen elämään? Minulle tarjoutui mahdollisuus kokeilla tätä, kun päätin tehdä elämäkerrallisen väitöskirjan Yrjö Karilaasta.
Elämäkerta on samalla sekä hyvin perinteinen että jokseenkin omituinen historiankirjoituksen muoto. Siinä mennään lähelle menneisyyden ihmistä, ajoittain jopa hyvin intiimeihin asioihin, joita henkilö ei ole eläessään jakanut välttämättä edes läheisilleen. Muistan monta kertaa Karilaan henkilökohtaisia papereita lukiessa tunteneeni tarvetta vilkuilla sivuille kuin pikkulapsi, joka on saanut käteensä sakset tai jotain muuta kiellettyä.
Uskallan väittää, että osa elämäkertojen kiehtovuutta on niin kirjoittajien kuin lukijoidenkin osalta melko primitiivisessä tirkistelynhalussa. Tutkijan tulee kuitenkin muistaa aina vastuunsa paitsi nykypäivän yleisöään myös menneisyyttä ja sen ihmisiä kohtaan, kuten Jorma Kalela asian aikoinaan muotoili. Vaikkei tirkistelynhalulta voida kokonaan välttyä – antaahan toisen ihmisen eletty elämä samastumispintaa myös itselle – tutkijan on pidettävä mielessä, miksi ja millä asialla toisen papereita pengotaan.
Elämäkerturi pääsee dialogiin kohdehenkilönsä kanssa yleensä vain metaforisessa mielessä, mutta tutkimuskohteen jälkeläisten kanssa hän pääsee tai joutuu vuorovaikuttamaan usein myös konkreettisesti. Tätä kautta on mahdollista löytää paitsi kokonaan uusia tutkimusaineistoja (vintit ja kellarit ovat kiehtovia paikkoja) myös tutustua ihmisiin, jotka ovat tunteneet kohteen henkilökohtaisesti. Samalla jälkeläisten kohtaaminen tuo tutkimuseettiset kysymykset hyvin kouriintuntuvasti esiin: Mitä nuo ajattelevat siitä, että pengon heille tutun ja läheisen henkilön elämää? Odottavatko he minulta jotain tiettyä näkemystä henkilöstä ja miten siihen pitäisi suhtautua?
Elämäkerta on myös siitä erikoinen historiantutkimuksen alalaji, että kun on kerran tutkinut toisen ihmisen elämää, se tuntuu seuraavaan myös projektin päätyttyä. Huomaan edelleen heijastelevani omaa elämääni Yrjö Karilaan elämänvaiheisiin, ajatuksiin ja ihmissuhteisiin.
Tehdessäni väitöskirjaa joku joskus kysyi, näenkö Karilaasta unia. En muista tällaista, mutta kerran näin hyvin mieleenpainuvan unen hänen veljestään, kuurojen yhdistystoiminnan vaikuttajasta Eino Karilaasta, jota olen myös tutkinut. Unessa olin saanut haltuuni Einon yhä sykkivän sydämen, jonka vein lääkärille tutkittavaksi ja leikeltäväksi. Lääkäri alkoi saada sydämen kautta ilmestyksiä ja puhua kielillä. Olin tunnistavanani lääkärin puheesta aineistoissani esiintyneitä kuurojen opettajien nimiä, jolloin vakuutuin, että todella saimme sydämen kautta yhteyden Einon menneeseen elämään. Samalla aloin tuntea epämukavuuden tunnetta siitä, että tällä tavalla ruodimme ja leikkelemme toisen ihmisen sydäntä. Pohdin myös, mitä tehdä sydämelle operaation jälkeen.
Suomalainen viittomakuoro viittomassa Maamme-laulua Tukholmassa vuonna 1912. Eino Karilas (Karlsberg) on kuvassa viides oikealta. Kuva: Työväenmuseo Werstas / Kuurojen museo.
Uni selvästi dramatisoi tutkimuksenteon aikaista puntarointiani siitä, millä oikeudella luen toisen ihmisen henkilökohtaisia papereita ja miten minun tulisi suhtautua kuolleiden tutkimuskohteiden konkreettisiin, materiaalisiin jäämistöihin. Epämukavuuden tunne ehkä edusti sitä kaksinaisuutta, jota olen kokenut tutkiessani yksityisiä mutta samalla tutkijan mielikuvitusta kiehtovia aineistoja.
Elämäkerrallinen tai henkilölähtöinen historiantutkimus ei ehkä ole se kaikkein dynaamisin urapolku tämänhetkisessä yliopistomaailmassa, mutta väitöskirja jätti minulle pienen kipinän. Paraikaa meneillä olevassa kirjahankkeessani tutkin suomalaisen bibliofilian historiaa 1900-luvulla alan merkittävimmän edustajan E.J. Ellilän (1892–1983) toiminnan, ajattelun ja kokemusten kautta.
Jälleen olen saanut tutustua kohdehenkilön jälkeläisiin, vierailla Ellilän Porvoon kotitalossa ja jopa istua hänen aikanaan maankuulun kirjastohuoneen työpöydän ääressä. Olen myös lukenut sadoittain kirjeitä, joiden sävyt vaihtelevat arkisesta ja käytännöllisestä yksityiseen ja intiimiin. Odotan jo kuumeisesti, millaisia unia bibliofiilin jäämistön pläräily tuo mukanaan.
