Muistan yhä elävästi, kun vuoden 1997 kesällä Ylellä alkoi dokumenttisarja Ei vanhene koskaan. Siinä karismaattinen näyttelijä-ohjaaja Åke Lindman esitteli kansakuntaamme järisyttäneitä henkirikoksia usean jakson verran. Ohjelman alku- ja loppumusiikki jäi monelle mieleen, sillä siinä pienet lapset hyppäsivät hyppynarua ja nauroivat sekä ilakoivat kauniissa suomalaismaisemassa pelottavan ja pahaa ennakoivan musiikin tahtiin. Ohjelman aiheet sen sijaan keskittyivät muutamaan maamme henkirikoshistorian mielenkiintoisimpaan tapaukseen. Nuo tapaukset olivat omana aikanaan herättäneet suurta julkisuutta ja keskustelua rikoksen ympärillä esille nousseista asioista ja epäkohdista. Olin tuohon aikaan 15-vuotias ja sarja iski jonnekin sieluuni niin syvälle, että aihepiiri vei minut kerralla mukanaan. Tuohon aikaan true crime oli vielä tuntematon harrastus verrattuna siihen, mitä se tänä päivänä on. Ehkäpä Ei vanhene koskaan ja Rikostarinoita Suomesta, toinen dokumenttisarja aiheen tiimoilta, olivatkin maassamme eräänlainen alkusoitto vuosituhannen vaihteen jälkeen käynnistyneelle true crime -genrelle. Sen sijaan esimerkiksi rikosreportterit ovat jo vanhempaa perua oleva ammattiryhmä, joiden voi katsoa saaneen alkunsa 1950-luvulla, Kyllikki Saaren murhan jälkimainingeissa.
Tällä hetkellä kirjoitan väitöskirjaa, jossa keskityn vuosien 1840–1894 välisenä aikana henkirikosten yhteydessä annettuihin mielentilalausuntoihin. Tutkin siis oikeudellisia aineistoja ja lääketieteellisiä asiakirjoja, joista aukeaa varsin synkkä maisema 1800-luvulle. Aloitin mielenvikaisuus -tematiikan tutkimisen jo gradussani ja keskityin tuolloin vuosien 1894–1904 väliseen aikaan samalla teemalla. Itse asiassa jo kanditutkielmassani keskityin yhteen henkirikokseen; Lapuan liikkeen terrorin aiheuttamaan heinävetisen kunnallispoliitikon kuolemaan ja sitä seuranneeseen sanomalehtikirjoitteluun. Tutkimusteni keskiössä ovat oikeastaan aina olleet henkirikokset. Niiden kiehtovuus perustuu teon lopullisuuteen ja synkkyyteen sekä haluun ymmärtää teon motivaatiota, sitä, mikä saa tappamaan toisen ihmisen.
Turun kansallisarkiston Rikospäätöskansioita vuosilta 1868-1872. Kuva: Katja Palokangas.
Opiskelijaurani aloitin aikanaan kielten laitoksella, minusta piti alun perin tulla ruotsin ja ranskan kielen opettaja ja luin tuolloin historiaa vain sivuaineena. 15 vuoden koukkaus Etelä-Pohjanmaalle katkaisi opintourakkani nuoruudessa ja vasta syksyllä 2018 palasin takaisin Seminaarinmäen kampukselle. Tuolloin takanani oli pitkä ajanjakso maaseudulla perinteisen maataloustuottajan ammatissa, jonka harjoittamisen aikana hautasin haaveet opinnoista, kunnes niiden jatkamiselle avautui uusi mahdollisuus. Palasin nuoruuden maisemiin ja päätin tehdä kesken jääneet opinnot rivakalla tahdilla valmiiksi. Vaihdoin pääaineekseni Suomen historian ja valmistuin kesällä 2022 maisteriksi. Sekä kanditutkielmaa että gradua tehdessä tunsin paloa tutkimuksen tekemiseen ja tuolloin virisikin idea lähteä jatko-opintojen tielle maisteriksi valmistumisen jälkeen. Ja sillä tiellä nyt ollaan.
Tuo tie on ollut valtavan antoisa eikä vähiten siitä syystä, että olen saanut oppia ja kokea paljon asioita matkalla kohti päämäärää. Nuorempana voin sanoa olleeni melko mustavalkoinen ajattelija, mutta historia oppiaineena on saanut minut näkemään myös harmaan eri sävyt mustan ja valkoisen välissä. Erityisesti omat tutkimusaineistot ovat silmiä avaavia. Ja vaikka niiden tarjoama maisema 1800-luvulle onkin pääosin synkkä, niin koen kuitenkin suurta iloa tutkia itselleni merkityksellistä aihetta. Edelleen nykypäivänä henkirikokset nostattavat tunteita ja ihmisten halu tuomita tekijä suoriltaan, ilman oikeusprosessia, on valtavan kova. Sinänsä tämä on ymmärrettävä, inhimillinen ja ns. yleiseen oikeustajuun käyvä ajatus. Unohdamme kuitenkin hyvin usein ne rikoksentekijät, jotka ovat olleet tekoa tehdessään syyntakeettomia, sellaisia, joille tavanomainen vankeusrangaistus ei toimi rangaistuksena heidän alentuneen ymmärryksensä vuoksi. Jos nämä tapaukset ovat vaikeita tuomiovallalle, miten me tavalliset ihmiset olisimme kykeneviä heitä tuomitsemaan?
Historian vahvuus oppiaineena on se, että sen piirissä voi tutkia melkein mitä vain – kohteiden määrä on siis rajaton. Tutkimuksen aihepiirin voi kehitellä juuri sellaiseksi, että sen parissa on mielekästä työskennellä useamman vuoden ajan. Oma aiheeni herättää tasaisin väliajoin kysymyksiä siitä, miten kykenen lukemaan henkirikoksiin liittyviä aineistoja – teon kuvauksia, ruumiinavauspöytäkirjoja, mielentilalausuntoja. Vastaan, että minua suojelee pitkä ajallinen välimatka tapahtumiin, ymmärrys tuon ajan yhteiskunnasta ja sen tilasta sekä tietysti se puhdas kiinnostus ja uteliaisuus henkirikoksia kohtaan. Se samainen kiinnostus ja uteliaisuus, joka virisi jo viisitoista kesäisenä nuorena, joka katsoi Åke Lindmania kertomassa Tulilahden kaksoismurhasta.
