Lähityön mahdollistaminen tai mahdollistamattomuus ovat arvovalintoja. Mielestäni lähityön mahdollisuutta pitäisi vaalia niin meille tutkijoille kuin muillekin tietotyöläisille, sillä jatkuva etätyöskentely ei kaikille sovi. Mikrotasolla etenkin akateeminen työyhteisö muodostuu pitkälti satunnaisista arjen kohtaamisista käytävillä, kahvihuoneella ja muissa siirtymätilanteissa, joita Zoom tai Teams eivät pysty samaan tapaan tarjoamaan. Työyhteisö puolestaan mahdollistaa yhteisöllisyyttä työpaikalla, joka on monille keskeinen osa työpäiviä. Vaikka etä- ja hybridityöskentely ovat saavuttaneet suurta suosiota työskentelymuotoina 2020-luvulla monista syistä, esitän vastakysymyksen: ollaanko siihen myönnytty – vai tyydytty?
Opintojeni alussa Jyväskylän yliopistossa historian ja etnologian laitoksella ei tutkijamaailma näyttäytynyt minulle erityisen yhteisöllisenä. Ajattelin tutkijoiden pitkien työpäivien olevan lähtökohtaisesti yksin puurtamista ja perehtymistä tiettyihin yksittäisiin tutkimusteemoihin. Käsitykseni alkoi muuttua pikkuhiljaa, kun pääsin opintojeni myötä osallistumaan eri projekteihin, joissa teimme yhteistyötä oikeiden tutkijoiden kanssa. Näin omin silmin, kuinka esimerkiksi kenttätyökurssilla Seinäjoella meidän ja toisen yliopiston vastuuopettajat tunsivat toisensa entuudestaan, ja jälleennäkemisen riemu oli vilpitöntä. Myöhemmin tutustuttuani muihinkin helalaisiin niin historian kuin KUMU:n puolelta alkoi tutkijamaailman yhteisöllisyydessä piilevä lumovoima vetää puoleensa. Pääsin tutkimusavustajaksi ja myöhemmin väitöskirjatutkijaksi osaksi Helan yhteisöä, jossa mm. tervehditään toisia, kysytään kuulumiset ja juodaan tiistaikahvit – ihan paikan päällä.
Olen huolissani etä- ja hybridityön yleistymisestä, koska se vähentää satunnaisia kohtaamisia työpäivän lomassa. Olen havainnut yliopistossamme, myös Helassa, kollegojen kasvokkaisten kohtaamisten vähenemistä työpäivien aikana. Koska lähityöskentely on itselleni henkireikä ja olen tutkimuksellisesti kiinnostunut yhteisöistä, halusin lähestyä tutkimusta aiheesta. Työterveyslaitos on tutkinut hybridityötä hankkeessaan Miksi tulla toimistolle? Itseohjautuvan hybridityön mahdollisuuksia ja haasteita (2024), ja tutkimus nostaakin esille lähityössä tapahtuvan työyhteisön ja yhteisöllisyyden tärkeyden etenkin nuorille, ulkomailta muuttaneille ja uusille työntekijöille, joille työyhteisö voi olla jopa ainoa sosiaalinen yhteisö. Lähityössä mahdollistuvat etätyöstä poiketen satunnaiset kohtaamiset, kahvipöytäkeskustelut ja lounastapaamiset laajasti eri työkavereiden kanssa, kun taas etätyössä yhteydenpito painottuu suppeammin omaan tiimiin tai niihin muutamiin henkilöihin, joiden kanssa tehdään yhteistyötä. Lähityö edistää myös oppimista, innovointia, kehitystyötä ja luottamuksen syntymistä, jolloin myös sensitiivisten asioiden kohtaaminen on lähityössä mutkattomampaa.
Mielenkiintoinen keskustelunavaus akateemisen maailman etä- ja hybridityöstä on Tarja Sinervon kirjoitus Acatiimissä (2024), jossa käsitellään paljolti työelämätutkija Sinimaaria Rankin (KTT) näkemyksiä aiheesta. Ranki pitää uuden tiedon tuottamista korkeakouluyhteisöissä kaiken ytimenä, ja hänen mielestään luovuus kukoistaa nimenomaisesti muiden kohtaamisessa lähityössä. Vaikka etätyö antaa sekä työntekijälle että työnantajalle vapautta, voi se rapauttaa osaamista ja yhteisöllisyyttä, mikä pahimmillaan johtaa eristäytymiseen ja uupumiseen. Keskeisesti yhteisöllisyyden puute on siis työhyvinvointia uhkaava tekijä, ja etätyön tiedetään vähentävän yhteisöllisyyttä. Myös lisääntyvän työtaakan myötä todennäköisyys työuupumukselle kasvaa vain entisestään, vaikkakin etätyössä on hyvätkin puolensa: työn yhteensovittaminen arkeen on helpompaa ja työ itsenäisempää, mikä vaikuttaa positiivisesti työn mielekkyyteen ja tuottavuuteen.
Historian ja etnologian laitoksen opiskelijoita ja tutkimusavustajia lokakuussa 2021. Kuva: Jyväskylän yliopisto.
Yhteisöllisyys on ollut yksi merkittävimmistä vetovoimatekijöistä nykyisen alavalintani suhteen. Lukioaikana minulle oli tärkeää päästä opiskelemaan alaa, jossa saisin olla ihmisten kanssa tekemisissä, ja päädyinkin lukemaan Jyväskylän yliopiston etnologia ja antropologiaa, joka myöhemmin fuusioitui kulttuuripolitiikan kanssa KUMU:ksi. Myös yhteisöjen tutkiminen osoittautui kiinnostavaksi, ja olen päässyt omassa tutkimuksessani perehtymään näihin teemoihin monipuolisesti. Kandidaatintutkielmassani (2020) tarkastelen sitä, miten sisäilmaongelmia käsitellään työyhteisöissä, ja miten ne vaikuttavat työhyvinvointiin, kun taas maisterintutkielmani (2023) aihe on Ullavan Ruotsin siirtolaisten kokemukset siirtolaisina ja paluumuuttajina osana Pikku-Ullavan yhteisöä Ruotsin Hallstavikissa. Ruotsinsuomalaisuuden tutkimuksen parissa jatkan edelleen. Tutkimuksessani olen havainnut monen muun tutkijan tavoin, miten yhteisöllisyys ja sosiaalisuus ovat osa inhimillistä tarvetta kuulua joukkoon.
Itselleni Hela on tarjonnut mahdollisuuden kuulua joukkoon. Varsinaisesti “sujahdin” tutkijamaailmaan puolivahingossa, kun pääsin tutkimusavustajaksi Helaan syksyllä 2021. Ajan hengessä lockdownin jälkeen lisääntyivät opintoihin liittyvien lähitapaamisten lisäksi päivittäiset viralliset ja epäviralliset yhteisölliset kokoontumiset, vähintäänkin lounaan merkeissä. Huolimatta siitä, että olin nuori tutkimusavustaja, minut otettiin työyhteisössä lämpimästi vastaan tasavertaisena kollegana. Tuona syksynä kuulin inspiroivilta ja mukavilta kollegoilta mielenkiintoisia kokemuksia tutkijuudesta, niin positiivisesta kuin vähemmän käsitellyistä näkökulmista. Eniten minua viehätti se, että laitoksella vallitsi välitön ja yhteenkuuluvuuden ilmapiiri. Sain olla osa värikästä joukkoa, joka lopulta muutamien tutkimusavustajapestien jälkeen innosti minua hakemaan Helan tohtorikoulutusohjelmaan. Ensimmäinen vuoteni väitöskirjatutkijana sujui mukavasti, ja mieleen ovat jääneet ensisijaisesti kohtaamiset muiden tutkijakollegoiden kanssa. Helan kevätseminaari Keuruulla osoitti minulle konkreettisesti laitoksen väen yhteisöllisyyttä, ja ollessani mukana sen järjestämisessä huomasin, miten tärkeä tapahtuma se helalaisille on.
Fyysisen läsnäolon väheneminen uhkaa työyhteisöjen yhteisöllisyyttä. Ymmärrän etä- ja hybridityön tarjoamat mahdollisuudet, mutta joillekin, itseni mukaan lukien, on tärkeää olla mahdollisuus lähityöskentelyyn. Pikkujoulut ja satunnaiset tapahtumat eivät korvaa päivittäistä kanssakäymistä muiden kanssa, puhumattakaan yhteisöllisyyttä painottavista hashtageista. Välillä onkin epäselvää, toivotaanko työntekijöiltä lähi-, etä- vai hybridityöskentelyä, kun työnantaja peräänkuuluttaa yhteisöllisyyttä, mutta työpisteiden ja parkkeeraamisen suhteen tilanne kiristyy. Kuitenkin säästöpaineidenkin alla eri työpaikoissa olisi syytä perehtyä kattavasti etä- ja hybridityön hyviin ja huonoihin puoliin, ja tehdä kantansa selkeäksi. Eräänä päivänä jaoin muutamalle kollegalleni makaaberin ajatuksen siitä, että ehkä jo vuosikymmenen päästä klikkaamme itsemme sisään tiistaikahveille Bobin digibaarin tavoin nettiin, jossa kuvajaisemme leijuvat virtuaalikahvikuppia pidellen. Minä en sitä ainakaan halua.
